Tässäkö tämä nyt on?

Meillä oli treffiviikonloppu.
Skippasimme aikanaan ensitreffit ja kun suhde lähti omalla painollaan rullaamaan, niin varsinaista treffailuaikaa ei koskaan tullut.

Perjantaina koittivat ensitreffit.
Alkuperäinen ajatus sisälsi piknikiä ulkoilmassa, mutta kun taivaan täyttivät toinen toistaan tummemmat pilvet ”tyydyimme” Nepalilaiseen.

Oli mukavaa vaihtelua meikata ja pukeutua vain toisen tähden. Emme myöskään ole hirveästi käyneet yhdessä ulkona syömässä, joten sekin oli piristävää, että kummankaan ei tarvinnut vastata varsinaisesta ruoanlaitosta saatikka tiskeistä.

Kotimatkalla taivas repesi mahtavaan loistoon ja ajaessamme punertavaa valoa kohti laitoin Suurlähettiläiden biisin soimaan.

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Yöllä naureskelin itsekseni tälle postaukselle ja mietin, miten pitkälle olemmekaan jo päässeet.

 

Ensitreffejä seurasi toiset deitit heti lauantaina, tähtitaivaan alla.

Sunnuntaina, jolloin itseasiassa tuli kuluneeksi puoli vuotta ensitapaamisestamme, lähdimme treffeille Repovedelle.

14100248_10154467363809777_5344722323387474942_n14117825_10154467877619777_4476899602806195862_n

Maisemat olivat jopa hienommat kuin mitä osasin toivoa.
Enkä olisi voinut kuvitella parempaa seuraa.
Eväshetken vuoren huipulla kaivan syvälle sydämeeni ja talletan sinne. Palaan siihen muistoon silloin, kun mieltä painaa tai puristaa.

 

Kun olimme palanneet kotiin, vaivuin hetkeksi omiin aatoksiini ja yhtäkkiä sydäntä rupesi puristamaan.

Tässäkö tämä nyt on?
Se elämäni suurin rakkaus.
Se ihminen, joka sopii minun kanssa yhteen kuin palapelin palanen.

Yhtäkkiä mieleni täytti hätätila.
Ahdistusta ja pelkoa, mitä jos tämä loppuukin?
Mitä jos elämä vetääkin taas yhtäkkiä maton alta ja tuhoaa kaiken.

Täysin typerää ja hölmöä ja tarpeetonta ajatusleikkiä.
Mutta joskus sitä vaan havahtuu ihmettelemään, mistä tämä kaikki eteeni putkahti? Mikä koira tähän on haudattuna, miten onnistuin saamaan elämääni sen ihmisen, joka lataa minuun niin uskomattoman paljon energiaa ja hyvää oloa? Keskustelut saavuttavat sellaisia tasoja, joihin en ole kenenkään muun kanssa päässyt. Hänen seurassaan minun ei tarvitse ikinä miettiä, onko jokin ajatus liian tyhmä ääneen sanottavaksi tai jokin teko tehtäväksi.

Olen seurassasi eheämpi
ja olen kiitollinen, että saan rakastaa sinua ja nauttia sinun rakkaudestasi.

Mainokset

Töistä, kasvatuksesta ja feminismistä.

En ole stressaava henkilö, mutta olen kuitenkin huono sietämään epävarmuutta. Mainitsin aiemmin, miten sain nykyisestä työpaikasta vastatarjouksen, kun kerroin olevani menossa työhaastatteluun toisaalle.

Haastattelun tuloksista ei ole kuulunut vieläkään mitään.
Myönnän olevani ehkä hieman närkästynyt, että antavat odottaa näin pitkään, mutta eniten tilanteessa ahdistaa kahden tulen välissä oleminen. Esimieheni odottaa vastaustani vähintään yhtä paljon, joten työasiat ovat luovineet tiensä uniini.

Kun valvoin kolmatta yötä unien tähden, päätin, että jokin ratkaisu tilanteeseen on tultava. Kävin esimieheni puheilla ja lupasin, että jos tähän perjantaihin mennessä ei toisesta työpaikasta kuulu mitään, unohdan sen.

Päätökseni tuomittiin mm. sanoin ”pomosi saa palkkaa siitä, että ratkasee tällaset tilanteet”.

Minulle tässä ei ole kyse siitä, että kuka saa minkäkinlaista palkkaa mistäkin työstä. En halua hankaloittaa omaa enkä toisten elämää ja suunnittelua, vaan haluan päästä eteenpäin ja tehdä ratkaisuja. Taas huomasin, että vaikka joskus sitä haluaisi kysyä neuvoja ja opastusta muilta, on kuitenkin tärkeää tehdä ratkaisuja, jotka ovat omasta mielestä hyviä. Vaikka otinkin puheeksi ja perusteluksi myös esimieheni ahdingon, viime kädessä kyse on vain omista ajatuksistani. Tietynlaisesta kärsimättömyydestä. Tarpeesta tehdä ratkaisuja ja päätöksiä, sen sijaan, että jää vellomaan johonkin välitilaan, jossa ei pääse etenemään.

Toistaiseksi näyttäisi siltä, että olen jäämässä nykyiseen työpaikkaani, koska viestiä tai puhelua ei ole tullut. Olen siihen tilanteeseen tyytyväinen ja sitten otan ison harppauksen monella tavalla eteenpäin ja pyyhin toisen, ilmassa leijuneen mahdollisuuden kokonaan mielestäni. Tämä ei ole tilanne, että ”tyytyisin” tähän ratkaisuun.

Mieltäni on rassannut yksi toinenkin asia.
Vierailin pitkästä aikaa isäni luona ja pääsin hetkeksi touhuamaan pikkusiskoni kanssa. Isäni uusioperhe on toisinaan valovuosien päässä minusta, siis henkisesti.
Kasvatus, jonka minä olen saanut, eroaa heidän kasvatusmetodeistaan hyvin radikaalisti. Myös omat mietintäni siitä, miten itse haluaisin lapsiani kasvattaa, ovat törmäyskurssilla.

Tämä aiheuttaa minussa vähän huolta pikkusiskoni suhteen.
En halua, että hänestä kasvaa äidinhelmoissa, pumpulissa varttunut kakara, joka ei osaa itse tehdä mitään ja vaatii kaiken kaikilta. Siitä ei voi lasta syyttää, jos kasvatus ei mene kohdilleen, mutta lapsi siitä tulee kärsimään.

Visiittini jäi melko lyhyeksi, mutta havainnoin parikin merkittävää asiaa.

Olimme käymässä pelaamaan siskoni suosikki lautapeliä, mutta peli tyssäsi, kun osanottajia olisi ollut enemmän kuin ehjiä pelilautoja. Toinen vanhempi siskonsa jankutti taukoamatta ”ei me tätä voida pelata, kun sä oot rikkonu nää kaikki laudat”. Siskoni onnistui satuttamaan vielä minun varvastani, josta alkoi hullunmylly ja raivoaminen.
Siinä taloudessahan asiat käydään läpi aina huutaen.
Peruskommunikointikin on huutamista ja mielellään huudetaan vielä toisten päälle.

Kun olen tarkkaillut siskoani, olen huomannut miten levottomaksi ja hieman jopa stressaantuneeksi hän käy huutamisen vuoksi. Minulle siunaantui hetken päästä tilaisuus olla hänen kanssaan kahden kesken. Rauhallisesti kehotin häntä korjaamaan pelin palaset lattialta, josta ne voivat mennä rikki, jos joku astuu vahingossa päälle. Sen jälkeen kysyin, olisiko jossain teippiä, niin voisimme yhdessä korjata rikkoontuneet pelilaudat.

Voi sitä riemua! Oli uskomattoman hienoa nähdä, miten paljon siskolle merkitsi, kun hän sai itse ottaa teippiä, sai itse laittaa teipinpalasia lautoihin kiinni ja oppi uutta. Tuo 5-vuotias tyttö riemuitsi todella paljon, kun sai otettua ensimmäisen rypistymättömän teipinpalasen rullasta! Ja mikä onni, kun laudat saatiin kokoon ja sisko oppi, että se teipin liimapuoli on laitettava lautaa vasten ja sormella kokeillen tietää kummalla puolella liimaa on.

Hyvin pieni teko. Joka johti siihen, että kahvipöydässä sisko kysyi ”voitko opettaa mulle miten voidellaan leipä” ja harjoittelimme sitä seuraavat kymmenen minuuttia.
En muista hänellä olleen ”minä ite” -ajanjaksoa, koska se on tyrmätty ennen kuin se on alkanutkaan.
Sen lapsen ruokakin on pureskeltu tarvittaessa.

Noh, minun on helppo huudella täällä, kun ei ole omaa jälkikasvua.
Minun mielestäni lasten vaan kuuluu itsenäistyä ja oppia tekemään asioita.
Esimerkiksi sekään ei ole minun mielestäni hyvä, että 23-vuotias poika asuu vielä kotona, eikä ole koskaan aikeissa muuttaakaan pois.

Sitten on ilmoitusluontoinen asia, minä olen nimittäin löytänyt sisäisen feministini.

Minähän lähtökohtaisesti olen vähän vastustanut sellaista telaketjufeminismiä, jonka tarkoituksena ei ole tasa-arvo, vaan todellisuudessa miesten aseman heikentäminen. Mutta pari viikkoa sitten häissä kohtasin sellaisen miehen, että sisälläni roihahti.

En ole pitkään aikaan kuullut kenenkään miehen äänessä niin paljon vähättelyä ja halveksuntaa. Oli uskomatonta nähdä, että hänellä oli naisystävä, koska hänen arvostuksensa vastakkaista sukupuolta kohtaan oli mitätön. Hän hädin tuskin kuuli sanojani tai mielipiteitäni ja nimesi ryhmämme ”Utareiksi” tietokilpailussa.

Hänelle olin vain pari tissejä ja punainen mekko.

Tällaista ajattelumallia en voi sietää. Että toinen sukupuoli lähtökohtaisesti olisi jotenkin vähäpätöisempi. Hänen silmistään näki, miten hän ajatteli, ettei ”naisilla ole mitään sanottavaa ja naiset kuuluvat vain tietynlaisiin töihin eivätkä voi saavuttaa koskaan samanlaista asemaa kuin miehet”.

Vieläkin alkaa syke nousta, kun näen mielessäni kuvan miehen halveksuvasta katseesta. Hyi yök.

Voi vitsit miten kovasti odotan viikonloppua.
Juhannuksen jälkeen ei juuri ole ollut tällaisia viikonloppuja, että To do -lista on tyhjä. Ei sovittuja juttuja, ei velvoitteita.
No itseasiassa vähän suunnittelimme, että menisimme sunnuntaina Repovedelle, mutta se on rauhoittavaa ajanvietettä, eikä missään mielessä suorittamista.

Hyvää viikonloppua ❤

Tyrehtynyt runosuoni.

Minulla olisi paljon kerottavaa ja kirjoitettavaa.
Olen aloittanut useammankin kirjoituksen, mutta jättänyt ne kesken,
koska sävy on jäänyt liian laimeaksi ja/tai lopulta sanottava onkin loppunut.

 

Olisin halunnut kirjoittaa muun muassa rakkaudesta.

Siitä miten rakkautta on niin monenlaista ja miten se muuttaa jatkuvasti muotoaan.
Elän sitä vaihetta, kun rakkaus on vielä aivokemiallinen reaktio. On joku sellainen tunne, jota on vaikea selittää, mutta se sitoo vahvasti toiseen ihmiseen ja luo hyvän olon tunnetta päästä varpaisiin, kun sen toisen kanssa on lähekkäin.

Olen minä ennenkin rakastanut. Mutta tällä kertaa olen eri tavalla valmistautunut. Olen ymmärtänyt, oivaltanut ja sisäistänyt sen, että tämä biologinen vaihde ei kestä loputtomiin. Aivoni lopettavat jossain vaiheessa huutamisen, että ”harrasta tuon kanssa seksiä, koska se tuoksuu ja näyttää hyvältä ja tunnet vahvaa seksuaalista vetoa häneen”.

Jossain vaiheessa väistämättä tulee se paljon puhuttu arki vastaan ja alkuhuuma loppuu.
Se vaihe, jossa yleensä minä olen kyllästynyt ja alkanut havainnoimaan toisen huonoja puolia ja puutteita, jotka ovat osoittautuneet suhteen kannalta hyvinkin kriittisiksi.
Olen henkisesti valmiimpi arjen kohtaamiseen ja siihen, että jossain vaiheessa rakkauden eteen täytyy alka tehdä töitä, eikä saa jättää toisen huomiointia vähemmälle, vaikka perhoset eivät enää vatsassa liitelisikään.

 

Olisin halunnut kirjoittaa myös itsekriittisyydestä ja perfektionismista.

Siitä, miten paljon olen harrastanut viime aikoina itsetutkiskelua ja miten naurettavan itsekriittinen toisinaan olen. Olen miettinyt, miten hankala minun on ottaa vastaan kritiikkiä työelämässä, koska se tuntuu epäonnistumiselta ja miten tähtäänkin siihen, että en koskaan kritiikkiä saisi. Mietin, miten valmistautuisin henkisesti siihen, jos saan kesäkuussa käydystä haastattelusta vastaukseksi ”kiitos, mutta ei kiitos”. Vaikka tilanne onkin tällä hetkellä se, että joka tapauksessa edessä on uusia haasteita ja uutta vastuuta, olisi ei-vastauksen vastaanottaminen hankalaa.

Olen myös kyseenalaistanut perfektionistisia piirteitäni.
Olen pitänyt niitä positiivisena asiana, koska en voi kaikilla elämän osa-alueilla tunnustautua perfektionistiksi ja lähinnä se tulee vahvasti esiin työelämässä.
Nyt olen alkanut miettimään, onko se uhka vai mahdollisuus?
Teen työni hyvin, mutta estääkö perfektionismiin pyrkiminen minua saavuttamasta jotain suurempaa, koska en epäonnistumisen välttämisen pelosta uskalla tarjota ja tyrkyttää itseäni. En koskaan sano ”EI” töissä tarjoituille mahdollisuuksille ja olen (monien tehtyjen virheiden ansiosta) oppinut olemaan armollinen itselleni, jos olen virheitä tehnyt. Mutta silti epäonnistumisen pelko, naurunalaiseksi joutuminen ovat melko dominoivia tunteita.

Kuitenkin, suurimmalta osin, pidän perfektionistisuuttani hyvänä puolena.
Sen verta maltillinen se on, että esimerkiksi muita satunnaisesti esiin puskeva täydellisyyden tavoittelu lähinnä huvittaa. Mutta ajatusmallini mukaisesti ei ole mitään järkeä tehdä yhtään mitään, jos sitä ei halua tehdä hyvin. Yleensä maksaa saman vaivan tehdä jokin asia vasemmalla kädellä ja lopputuloksesta piittaamatta kuin että panostaisi tosissaan.

Esimerkiksi olemme yhden kaveriporukan kanssa sopineet, että pidämme ns. Neljän tähden illallisia tässä kuluvan vuoden aikana. Pääsin mukaan yhdille illallisille viime kesänä ja kuten itsekin olin ajatellut, konseptiin kuului alku-, pää- ja jälkiruoat juomisineen. Siksi olen alkanut jo hermoilemaan, että minkälaisen menun kyhäisin. Porukassa on mukana myös oikeilla eikä vain henkisillä ruoka-aineallergioilla varustettuja henkilöitä, joten kiellettyjen raaka-aineiden listalla on mm. vaatimattomasti vehnä (gluteenittomat tuotteet eivät myöskään suurimmalta osin käy, koska sisältävät esim. vehnäproteiinia), kananmunat, sipuli, pähkinät ja mantelit. Hermoiluni liittyvät tietysti myös siihen, että haluan tarjota elämyksen.
Olen miettinyt esimerkiksi astioita, mitä minulla jo on, mitä ehkä tarvitsisi ostaa hyvän kattauksen aikaansaamiseksi.
Olen miettinyt, että tulisiko olla joku teema ja koristeluja sen mukaisesti.
Yms. yms. yms. yms.

Ensimmäinen illallinen oli pari viikkoa sitten: Ei alkuruokaa, pääruoka sisälsi mm. valmista nyhtölihaa ja nyhtökanaa, jälkiruoka ei ollut ihan 5/5 ja allekirjoittanut kun ei oikein pidä suklaasta taikka hyydytetyistä (kakkuja lukuunottamatta) jälkiruoista, en varsinaisesti nauttinut.
Kaikki paineet oman illan osalta raukesivat.
En yleensä kohdista täydellisyyden tavoitteluun pyrkiviä ajatuksiani ystäviini taikka tuttaviin ja olen hyvinkin armollinen, mutta täytyy tunnustaa että tästä olin pettynyt.
Jos tarkoitus on tarjota neljän tähden illallinen ystäville, miksi antaa vain 50 % panostuksestaan ja vielä kertoa, miten ei oikein tullut suunnitelleeksi iltaa…
Mutta sitten muistutin itseäni, että kaikilla ei vain ole sitä samaa perfektionismin vikaa, joka minun sisälläni piileksii.

 

Kaikella on aikansa.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.

Aika on myös erota ja aika siirtyä uuteen suhteeseen.
Aika on kadottaa itsensä ja aika löytää itsensä uudelleen.

19 kuukautta.
Pitkä aika, joka kuitenkin tuntuu vain silmänräpäykseltä.
Puolitoista vuotta täynnä rikkaita muistoja, iloa ja surua.
Rakkautta niin monissa muodoissa.
Ja ennen kaikkea: miehiä.

Kun mielensä ja ajatuksensa vapauttaa niistä ympäristön ja oman mielensä kahleista,
jotka rajoittavat elämistä siten kuin itse haluaa,
elämä voi päästä yllättämään.
Kun hyväksyy itsensä ja oppii rakastamaan itseään,
voi huomata, miten maailma rakastaa takaisin.

Murruin, sorruin, itkin ja suutuin.
Itselleni, miehille ja elämälle.
Joskus valehtelin itselleni, jotta tyytyisin ja löytäisin onnen siitä,
mitä käsillä sillä hetkellä oli.
Hetkittäin epäilin riittävyyttäni.
Mietin, mitä minun pitäisi tehdä toisin,
miten muuttua, että miellyttäisin enemmän muita.

Mutta olen kasvanut.
Olen myös muuttunut.
Hitaasti, jopa vähän huomaamattomasti,
olen löytänyt itseni.
Olen löytänyt tyylini,
olen löytänyt persoonani.
Mielenkiintoista, miten sitä saattoikin itsensä vuosien saatossa kadottaa.

Olen vahvistunut.
Seison tukevammin kahdella jalalla,
itsevarmempana ja -tietoisempana.
En rakenna enää identiteettiäni pelkillä peilikuvilla,
en vertaa itseäni muihin.
Olen armollisempi.

Mitään en kadu.
Omat ja muiden tekemät virheet ovat opettaneet.
En katkeroitunut sydänsuruista.
Opin tietämään, mitä minä haluan.

Kun katsonhäntä siinä sängyn toisella puolella,
vartalon lävitse hulahtaa onnellisuuden aalto.
Siinä on se kaikki, mitä haluan.
Siinä ruumiissa se kaikki temperamentti,
verbaalinen lahjakkuus, huumori,
halu kunnioittaa muita.
Niissä käsissä se himo ja halu,
hellyys ja välittäminen,
läheisyyden tarve.
Niissä silmissä välkkyvä energia,
intohimo ja palo,
tahto elää.

Tästä minä haaveilin ja tämän minä sain.
On vaikeeta ajatella, että kun on tavannu niin paljon erilaisia ihmisiä,
että joku oikeesti voi olla tollanen. Noin sopiva. Noin hyvä.”

12 viikkoa ja mies on mennyttä. Tai no ei se kyllä vaatinu ku 10”.
Minä olin mennyttä jo kauan ennen.
Jo kauan ennen bucket listia.

Aika on aloittaa sinkkublogin kirjoittaminen ja aika päättää se.
Aika on tervehtiä ja aika sanoa näkemiin.

Aika on sanoa nöyrästi kiitos.

En aavistanut, että konkreettinen askel parisuhdeajatteluun otettaisiin näin pian.
En ollut varma, että ottaisimme sitä koskaan,
että siirtyisimme ajattelemaan ”meitä”.
Tietysti olemme edelleen kaksi yksilöä, joilla on omat haaveensa ja unelmansa,
mutta ehkä alamme ajatella myös enemmän yhteistä tulevaisuutta.

Aiemminkin mietin, että mitä blogille tulee tapahtumaan, jos suhteemme syvenee. Nyt tuntuisi jotenkin todella luonnolliselta jättää tämä tähän.
Täytyy ehkä makustella ajatusta ja miettiä, että onko tästä luopuminen jo vähän liiankin vaikeaa.
Ainakin blogia täytyy tavalla tai toisella päivittää –
sinkkublogiksi tätä ei enää tarvitse luokitella.

En siis sano hyvästi, vaan näkemiin.
Ehkä jo huomenna mietin, että pakko päästä kirjoittamaan.
Tai sitten siihen menee pidempi aika.

Joka tapauksessa tämä luku loppuu nyt ja sen päätteeksi mielestäni on syytä esittää nöyrimmät kiitokset teille.
Kaikille, jotka ovat matkassa kulkeneet mukana.
Teille, jotka olette myötäeläneet monessa tuskassa ja ilossa.
Kiitos kaikista kannustavista ja kauniista sanoistanne,
ette tiedä itsekään, miten arvokkaita ne ovat olleet.

Kiitos!

Tänään on syntymäpäiväni,
ja tämä oli kyllä yksi parhaista syntymäpäivälahjoista ikinä.

Pusupojan paluu part 2.

Lauantaina oli hauskaa.
Niin hauskaa,
että meni oikein vallan kännykän takalasi rikki (yllättävää),
todennäköisesti vilustuin aamuyöllä (tai hitto se mitään yötä ollut enää kuuden aikaan),
ja humalan taso saavutti sellaisen pisteen, että itkin ilman syytä (eilen itketti myös, pahasta olosta johtuen).

Tosiasiassa oli siis hauskaa siihen asti, kun lähdimme porukalla kapakkaan.

Tosiasiassa sielläkin olisi ollut hauskaa, ellen olisi heti ensimmäiseksi nähnyt pusupoikaa.

giphy
Siinä hän seisoi, tiskin toisessa päässä.
Tilasin salmarin, gin tonicin ja lonkeron.

giphy

Yeah, keep it coming.

Emme onneksi/valitettavasti(?) joutuneet juttusille.
Minusta tuntui, että sydämeni pysähtyi joka kerta kun näin hänet.
Ja kulmat menivät kurttuun kun näin hänet kaulailemassa jonkun tytön kanssa.
Kotiin lähdettyäni  ikävöin Renttua ja ainut toive oli, että olisin päässyt hänen viereensä nukkumaan.
Ahdisti – todella paljon.

Ilmeisesti ahdisti niin paljon, että olin sitten laittanut Pusupojalle viestiä.

giphy

Jotain salakieltä, jota hän ei ymmärtänyt enkä itsekään onnistunut sitä tulkkaamaan.
”No mitäs sulle kuuluu, mitä oot puuhannu?”
”Me nähään huomenna,
mennään vaikka sinne limulle”

Paljon kerroin ja paljon jätin kertomatta.
En vastannut myöntävästi ”kutsuun”.
Toivon, etten kuulisi hänestä enää.

Rakkauden kesä 2016.

Olen viikon verran kuunnellut uudestaan ja uudestaan viime kesänä tekemääni soittolistaa. Mikä tunnelataus näissä kappaleissa voikaan olla! Jokainen biisi herättää vahvoja mielikuvia vuoden takaa. Miehet noissa muistoissa vaihtuvat tiuhaankin, mutta kesä ja ystävät pysyvät.
Suurimmaksi osin herää positiivisia ja miellyttäviä tunnetiloja.
Taisin kesän jäljiltä tännekin kirjoittaa, että mitään en kadu, vaikka meno oli välillä melko villiäkin. Joidenkin kappaleiden kohdalla mielen valtaa kuitenkin epämiellyttävä tunnetila ja on pakko skipata kyseiset melodiat.

 

Vahvimmat negikset saavat aikaan ne sävelet, joista tulee mieleen insinööri.
Näen itseni hänen autonsa etupenkillä, kun kaiuttimista puskee täydellä volyymillä Grace Mitchellin Your Design. Muistan miten ajoimme pimeässä kesäyössä pitkin Espoon Röylän mutkaisia hiekkateitä ja ilmaan sekoittui omaa pelkoani insinöörin raskaan kaasujalan vuoksi ja orastavaa ihastusta, jännitystä, himoa. Muistan miten istuimme Myllyjärven laiturilla keskellä pimeyttä, enkä uskaltanut upottaa jalkojani mustaan veteen.

Muistan kuinka istuimme isolla kivellä Vantaankoskea tuijottaen ja katsoimme vähän matkan päässä virveliä heittelevää miestä. Insinööri kertoi unelmistaan ja tavoitteistaan elämässä. Kaikesta paistoi läpi rahanhimo. Minä kerroin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kenellekään avoimesti perhesuhteistani ja lapsuuden ikävistä muistoista, enkä tiennyt, että se kaikki itsensä avaaminen oli turhaa.

Muistan sen todella aurinkoisen ja lämpimän kesäaamun, kun kävin hakemassa kassillisen tavaroita insinöörin luota.
Kun seisoimme hiljaa, talon seinään nojaten.
En saanut sanaakaan suustani.
Pureskelin poskiani, jotta kyyneleet pysyisivät silmissä. ”Sä oot tosi hyvä tyyppi. Halataanko vielä?”

Miksi, mitä merkitystä halauksella oli enää siinä hetkessä?
Oliko se insinöörille itselleen jokin synninpäästö?
Halaamalla hän pystyi jatkamaan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, miettimättä miten hän oli juuri repinyt rikki yhden tytön luomat unelmat ja haaveet.

Muistan kuinka laitoin Mastodonin kuulokkeista pauhaamaan ja kävelin raivon ja kyynelien sumentamilla silmillä pari kilometriä ymmärtämättä yhtään mitä oli tapahtunut. Istahdin lähijunaan ja joku oli raaputtanut roskiksen viereen sanan ”vitu”. Nauroin ja päätin unohtaa insinöörin.

 

Kun soittolistalta lähtee pyörimään Ghostin Cirice näen runopojan edessäni.
Näen hänen huolettoman tukkansa sojottamassa jokaiseen ilmansuuntaan, näen hänet päälläni painamassa kättään kurkulleni, näen hänet selällään edessäni voihkimassa ja kertomassa kuinka haluaa panna minua lisää.

Näen meidät pengerpuiston nurmikolla istumassa ja polttamassa pilveä. Muistan kuinka voin pahoin ja mietin, että minun pilvet on tässä elämässä poltettu. Muistan kuinka voin pahoin runopojan seurassa. Mutta muistan kuinka silti janosin hänen seuraansa, sitä himoa, jota hänen kissankuselta haisevassa asunnossa yhdessä jaoimme.

Runopoika oli rikki. Eksynyt ihmisraunio.
Ei ollut minun tehtäväni kursia häntä kasaan, koska siitä olisi mitä todennäköisimmin syntynyt vain toinen yhtä rikkoutunut sielu.
En ikävöi hänessä mitään. En edes sitä seksiä.

 

Kun kuuntelen HAIMin kappaleita tai Angusta ja Julia Stonea palaan omalle parvekkeelleni, palaan ystävieni seuraan Sinebrychoffin puistoon tai Helsingin kaduille. Palaan Bar Loosen tupakkapaikalle, Iso Roballe, Mollyn tanssilattialle.
Ja hymyilen.
Viime kesä jätti pysyvän jäljen mieleeni ja muistoihini. Yhtään valehtelematta voisin väittää sen olleen tähänastisen elämäni the kesä. Se paras kesä. Muistorikkain kesä.

 
Toistaiseksi näyttäisi siltä, että kesä 2016 tulee olemaan hyvin erilainen kuin viime kesä.
Onko kesä 2016 viimein se rakkauden kesä?

Oli tai ei, kesä, minä olen valmis.
Otan sinut avosylin vastaan ja odotan, mitä sinulla on minulle tänä vuonna tarjottavana!

 

Me ollaan kusessa.

”Jos tää meiän seksi kehittyy tätä vauhtia, niin syksyllä, siinä vaiheessa ku lehdet alkaa kellastumaan, ollaan kusessa”

Puhutko nyt meistä vai vaan itestäs

”Niinno, ehkä itestäni enemmän”

Ja puhuithan sä nyt vaan kielikuvilla, että ei nyt ihan konkreettisesti kusessa,
mua ei varsinaisesti pissa-kakkaleikit viehätä

 

Eilen illalla makuuhuoneessani huohotti kaksi toisiinsa liimaantunutta, pienen vauvan rentoustason saavuttanutta ihmistä.
En tiedä mitä kaikkea eritettä päälläni oli, mutta sulassa sovussa ne toisiinsa sekoittuivat.
Hädin tuskin sain tärisevillä jaloilla itseni kammettua suihkuun.

Tätä lisää kiitos!