Rakkauden kesästä.

Muistatteko te millainen minun rakkauden kesäni 2015 oli?
Aika on ehkä kullannut muistoja, mutta minulla ei ole siitä kesästä mitään pahaa sanottavaa. Siinä oli paikoittain jotain runollista, siinä kesässä kaikki oli juuri niinkuin kesässä pitää olla. Ystäviä, aurinkoa ja miehiä. Huolettomuutta, loputtomasti viinaa iä.
Tunsin yhtä aikaa vahvasti ja kevyesti, otin vastaan kaiken mitä elämä tarjosi ja jos kaikki ei aina ihan putkeen mennyt, nauroin perään.

Vieritin tuon kesän aikana sangollisen kyyneliä, osan surusta ja osan ilosta.
Jakelin deittivinkkejä teille ja ystäville, tutuille ja tuntemattomille.
Välillä eksyin omaan höttöiseen mieleeni Helsingin kesäisillä kaduilla.
Mutta eikö se sovikin kesään?

Haluaisin päästä tuohon samaan olo- ja mielentilaan.
Tai itseasiassa haluaisin ottaa vieläkin astetta rennommin.
Että en ihastuisi, vaan osaisin päästää irti ja pitää hyvällä tavalla etäisyyttä ihmisiin, miehiin siis.

Jotenkin tähän on nyt vaan ollut vaikea päästä mukaan.
Tietysti takana oleva kevät on ihan pikkuriikkisen erilainen kuin mitä se oli vuonna 2015.
Nyt myös työkuviot ovat aavistuksen raskaammat. Sen lisäksi että ajatuksia välttämättäkin pyörittelee mielessään vielä työpäivän jälkeenkin, tulee toimistolla istuttua pitkiä päiviä. En edes muista tehneeni töitä vuonna 2015, koska taisin viedä työaikasaldot miinukselle, pidettyjen lomien lisäksi.

Kuten eilen sanoin, aion tsempata juhannuksen jälkeen.
Onko joku muu muuten huomannut, että ”kesä” on käsitteenä siirtynyt tarkoittamaan enemmän heinä-elokuu ajanjaksoa?
Juhannukseen asti ollaan jossain kevään ja kesän välimaastossa, ja sitten vasta aletaan tosissaan tekemään niitä kesäjuttuja.
Vai onko se muka aina ollut näin?
Pitäisikö tätä kesäfiilistä alkaa löytämään itsestään ilman sitä jatkuvaa auringonpaistettakin? Siinä missä joulua haetaan sydämestä, kun maa on musta.

Nyt minä aion ihan tosissani virittää mieleni kesäfiilikseen.

 

Mm. näistä aion hakea vähän hyvää fiilistä.

Ps. Radiohiljaisuutta mitä todennäköisimmin taas luvassa. Juhannuksen jälkeen edessä on viikon loma ❤

 

Rakkaudesta.

Näin tällä viikolla ystävää, jonka olen tuntenut jo niin monta vuotta, että monesti hän tuntuu perheenjäseneltä. Emme näe saatika edes viestittele kovin usein, elämä on vienyt moniin eri suuntiin ja hän on käynyt haistelemassa maailman tuoksuja muidenkin kuin Itämeren äärellä. Silti joka kerta nähdessämme vietämme aikaa samalla tavalla kuin silloin ala-asteella, kun kaksi kiharatukkaista farkkupaitoihin pukeutunutta tyttöä esittelevät kauniita hammasrivistöjä luokkakuvassa. Hän on yksi rakkaimmista ihmisistä, joita elämässäni on.

Tämän ylistyspuheen jälkeen itse aiheeseen.
Keskustelimme paljon deittailuista ja parisuhteista.
Ystäväni myönsi ääneen, että hän ei tunnista itsestään salamarakastujaa. Hän ei nykyisen poikaystävänsä kanssa uskonut koskaan päätyvänsä parisuhteeseen, mutta elämä vain on kuljettanut heitä yhdessä jo kohta kahden vuoden ajan.
Hän ei ymmärrä käsitettä ”rakkautta ensisilmäyksellä”, eikä ole koskaan sellaista kokenut.

Toinen, niin ikään tärkeä ystäväni, taas edustaa salamarakkauden ja tällaisen ”rakastuin huomaamatta vähitellen” -sarjan välimaastoa. Hän ei ole deittaillut paljoa sinkkuaikanaan, koska ei lähde edes treffeille heppoisin perustein. Huomaan, että hän haluaisi löytää sellaisen ihmisen, johon voisi rakastua ja luottaa välittömästi, mutta pelaa kuitenkin hyvin pitkälti järjellä.

Kun näitä mietteitä tässä pureskelin, löysin tällaisen listauksen kuudesta eri tavasta tuntea rakkautta.

Jaottelu on ehkä kärjistetty ja yksinkertaistettu, mutta tunnistin osan itsestäni ja ystävistäni. Tietysti, kuten artikkelissakin mainitaan, rakkaus ilmenee eri tavoilla myös yhdellä ihmisellä. Ei kukaan (?) rakasta äitiään tai tytärtään samalla tavalla kuin puolisoaan.

Itse koen Eroksen ja Agapen rakkauden ”muodoista” läheisimpinä. Rakkauden käsittäminen peliksi (lupus) tai siihen suhtautuminen ensisijaisesti käytännöllisestä näkökulmasta (Pragma) ovat taasen ehkä kauimpana omasta ajatusmaailmasta.
Mutta esimerkiksi jälkimmäinen esitellyistä ystävistäni edustaa selkeästi Pragma-ihmisiä kun taas ensimmäinen rakastuu vähitellen, huomaamatta Storge-tyylillä.

Tämä herätti minussa paljon ajatuksia.
Ihmiset suhtautuvat niin eri tavoin rakkauteen ja siihen, miten se ilmenee.

loveis2

Loveis6

loveis5
Jäin ensisijassa miettimään, että olisiko tärkeää löytää sellainen kumppani, jonka kanssa näkisi ja kokisi rakkauden samalla tavalla? Voiko parisuhde toimia, jos toinen rakastuu vähitellen toisen ollessa jo sekaisin kaikesta sisällä roihuavasta rakkaudesta.

Miten te näette rakkauden?
Tunnistatteko itseänne näistä kuudesta kategoriasta?

Ensitreffit alttarilla.

Kohutun ensitreffit alttarilla –sarjan toisen tuotantokauden jaksoja kuvataan paraikaa (ellei ole jo kuvattu). Suhtauduin ohjelmaformaattiin todella negatiivisesti viime kaudella. Onhan se nyt järetöntä pelleilyä avioliitolla, että mennään naimisiin ennen kuin toiseen on keretty edes tutustua. Median myllyttämänä, yhtäkään jaksoa katsomatta pidin tiukasti omasta mielipiteestäni kiinni.

Jossain vaiheessa uutisissakin alkoi kuitenkin välkkyä enemmän ja enemmän positiivisesti asiaan suhtautuvia otsikoita ja mielipiteitä. Yksi ystäväni kertoi katsoneensa sarjan jokaisen jakson. Hän, kaikista ystävistäni järkevin, oli katsonut kaikki jaksot!?

Katsoin viimeisen koostejakson, jossa käytiin lyhyesti läpi kunkin parin matka alttarilta nykytilanteeseen. Vuodatin kyyneleitä, nauroin ja vaikutuin ammattilaisten viisaista sanoista. Ehkä olin muodostanut vahvan ajatuksen siitä, minkälaisia ihmisiä osallistujat olisivat. Yllätyin siitä kuinka tavallisia he olivat. Tavallisia, rakkaudessa pettyneitä, elämänsä kumppanin löytämisen osalta toivonsa menettäneitä. Iloitsin vilpittömästi onnistuneiden parien puolesta.

Törmäsin eilen Loppukiri-blogissa juttuun salamarakkaudesta. Ehkä ensitreffit alttarilla –sarjassakin rakastutaan intohimoisesti ja välittömästi toiseen. Yhtäkkiä siinä edessä onkin joku, joka osoittautuu monilta osin juuri sinulle sopivaksi, kaiken odotuksen ja kaikkien niiden pettymysten jälkeen. Koska toinen on valmis sitoutumaan sinuun välittömästi, valmis sanomaan ”tahdon”, suhteen luottamusta ei tarvitse lähteä rakentamaan pienistä palasista.

Tunnistan itsestäni salamarakkautta janoavan puolen. Todistetusti tässä kuluneena sinkkuaikana en ole kenenkään kanssa onnistunut rakentamaan kestävämpää suhdetta pikkuhiljaa. Jos kipinä ei ole roihahtanut välittömästi, se ei ole syttynyt missään vaiheessa. Joihinkin juttuihin olen lähtenyt satalasissa ja huomannut myöhemmin, ettei se sitten toiminutkaan. Kumpikaan ei ole siis toistaiseksi osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi, mutta ehkä siinä ei ole ollut kyse siitä, että tapa olisi ollut väärä. Ihminen oli väärä.

Eniten on jäänyt käteen niistä jutuista, joihin on suhtautunut ”kaikki tai ei mitään” –asenteella. Niissä on ollut mukana vahvimmat tunteet ja ne ovat jättäneet vahvimmat muistot. Hitaasti sytytetyistä jutuista ei edes muista mitään. Ne miehet on unohdettu ja välillä joku ystävä saattaa ottaa jossain asiayhteydessä puheeksi jonkun heistä. ”Ainiiii, se tyyppi…”

Ehkä moinen metodi ei sovi kaikille. Mutta jotenkin veikkaan, että monet ensitreffit alttarilla –tyypeistäkin ovat aiemmin olleet varautuneita, halunneet edetä hitaasti, tunnustella suhdetta. Tosielämässä ei ehkä kannata ottaa avioliittoa heti puheeksi, mutta sisäisesti avautua ja antaa itsestään kaiken.

a95466b2ced8dc31d3ee41219087482c