Paluu arkeen vol 2.

Oli ilmeisen raskas mielelle tuo maanantai.
Mutta kyllä tekee ihmeitä nukkua lähes katkottomasti, sikeästi 9 tuntia.
Eilen väitän säteilleeni energiaa, ja saatoin itsekin vihdoin huomata, että kyllä viikon loma töistä voi tehdä ihmeitä. Sain asioita aikaan ja heti perään vielä hyvää palautettakin, että hei

jf7ajWY

keep it coming!

Eilen puntaroin pusupoikaan liittyviä ajatuksia. Maanantaina hänestä ei kuulunut mitään ja koska itsekin hautauduin melko aikaisin peittojen alle, en ennättänyt juuri ajatuksia hänelle suoda. Eilen hän kuitenkin laittoi illalla viestiä, niitä näitä. Ja olen kyllä rehellisesti hieman hämmentynyt.

Jos hän todellisuudessa haluaisi jotain muutakin minusta kuin pelkkää satunnaista petikumppania, niin miksi hän ei esimerkiksi jäänyt luokseni sunnuntaina? Miksei hän ole pyytänyt minua kahville tai oluelle tai mitenkään suoraan ilmaissut haluavansa tavata?

Olisi suorastaan hölmöä astua samaan miinaan kahdesti ja sen takia suhtaudun tähän hyvin, hyvin, hyvin, kriittisesti. Perus ”mulkku kunnes toisin todistetaan” -mentaliteetilla siis. Pääni yläpuolella ei sinkoile ilotulitteita, kun hän laittaa viestiä. Parvi perhosia ei lehahda vatsanpohjalla lentoon, kun ajattelen häntä.

Ja faktahan on myös, että ei tästä näinkään mitään tule.
Veikkaisin, että pusupoika aistii epävarmuuteni. Tiedostan kommunikoivani hänen suuntaansa hyvin eri tavalla kuin 1,5 vuotta sitten. Enkä ole kyllä hetkeen itsekään häntä mihinkään pyytänyt. Vappuna hän tyylikkäästi sivuutti kutsuni, joten silloin tuumasin, että olkoot.

Haluaisin myös tietää, että mikä oli ongelmana edellisellä kerralla?
Miksi hän yhtäkkiä hävisi?
Saiko hän kriisin siitä ajatuksesta, että tapailisi tosissaan jotakuta, iskikö hänelle sitoutumiskammo?
Mikä estää sen kriisin toteutumista uudelleen, mikä estää minua haavoittumasta taas?

Täältä jostain arkistoista pystynette tulkitsemaan riveiltä ja niiden väleistä, miten rikki olin vihdoin tajutessani, että pusupoika ei tulisi pysymään elämässäni. Roikuin pitkän tovin joissain toivon riekaleissa kiinni ja se osoittautui turhaksi.

 

H U O H.
Onneksi olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että en tosiasiassa jaksaisi olla kovin kiinnostunut mieskuvioista. Olen käynyt useampaa keskustelua Tinderissä, mutta viimeistään kysymyksen ”mitäs oot mieltä, pitäskö meidän tavata” -edessä heitän kädet ilmaan ja juoksen huutaen pakoon.

Ehkä kesän tullen pörriäisiä alkaa ilmestyä ajatuksiinkin ja löydän itseni deittiviidakosta, ehkä?

Paluu arkeen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, myös talviloma.
Viime yönä nautiskelin kepeästi yli yhdeksän tunnin yöunista, koska viikonloppu jätti jälkeensä velkoja maksettavaksi ja paluu arkeenkin tuntui melko rankalta.

Budapest oli i h a n a.
Lentokone laskeutui varsin kesäiseen näkymään.
Matkalla hotellille farkut tuntuivat sulavan kiinni jalkoihin ja kaikki mahdolliset ylimääräiset vaatteet riisuttiin laukkuihin.

Viiden päivän aikana tuli nähtyä ja koettua kaikenlaista, mutta paljon jäi jäljelle seuraavia visiittejä varten – koska väitän palaavani Budapestin maisemiin uudelleen.
Viiletimme pitkin katuja välillä turistibussin kyydillä, suurimmalta osin kuitenkin jalan, josta muistoksi jäivät kenties ikuisesti kestävät rakkulat kantapäihin.
Ihastelimme Tonavaa ja sen ympärillä avautuvia näkymiä niin jokilaivalta, linnanmuurilta, sillalta kuin maailmanpyörästäkin käsin.
Näimme mielenosoituksen, koimme poikkeuksellisen rajun ukkosen, söimme itsemme ähkyksi, joimme viiniä litroittain ja nauroimme auringonsäteiden hyväillessä poskipäitä.
Paikallinen valuutta tuotti aina silloin tällöin harmaita hiuksia. Kerran onnistuimme eksymään (kiitos viinin) ja Gellertin kylpylän aaltoallas ahmaisi kitaansa aurinkolasini. Maksoimme myös kohtuuttoman paljon viimeisen illan pikaruoka-annoksista, jotka lämmitettiin mikrossa ja jotka tarjoili varsin viiksekäs nainen.
Mutta muutamat flopit täytyy joka reissulla kokea.

Kun torstai-iltana raahasin kassia kotiin pimeällä kadulla, iski yksinäisyys.
Alkoi jopa hetkeksi ahdistaa.
Miten ihanaa olisi ollut, jos kotona olisi ollut syli odottamassa?
Joku tulisi eteisessä vastaan, antaisi halauksen ja suukon, kysyisi miten matka meni ja kertoisi ikävöineensä. Joku jolle olisi tuonut tuliaisia, jolle olisi voinut välittömästi kertoa kaikki matkan highlightit, näyttää uudestaan ja uudestaan parhaimmat videopätkät.
Mutta eteisestä päälle huokui hiljaisuus ja pimeys.

Näin unia pusupojasta koko matkan ajan ja varsinkin sen jälkeen.
Ja tadaaaa lauantaina hän kutsui itsensä yöllä luokseni.
Vaikka jotenkin onnistuin itseäni hämäämään, niin voitaneen todeta että tämä oli puhtaasti booty call. Seksi ei ollut mainitsemisen arvoista, mutta hänen lähellään oli hyvä olla muuten. Oli tavallaan hauska huomata, että hän oli juuri sellainen kuin muistinkin. Hänen äänensä kuulosti siltä samalta kuin puolitoista vuotta sitten. Silmät tapittivat samalla tavalla ja hän sanoi täysin samalla äänenpainolla ”tuus nyt tänne sieltä”, kainalo avoinna. Ainoastaan tuoksu oli muuttunut, mutta ei suinkaan pahempaan suuntaan.

Jouduin lähtemään varhain sunnuntaiaamuna pois ja jätin hänet sänkyyn nukkumaan.
Pumpuliaivoni loivat toiveita siitä, että hän olisi vielä sängyssä palatessani.
Mietin jo, mitä ruokaa meille tekisin, haaveilin käpertyväni hetkeksi päiväunille hänen vierelle.
Mutta niin vaan eteisestä päälle huokui taas se hiljaisuus, yksinäisyys.
Sänky oli tyhjä ja minuun iski ahdistus.

Pusupoika,

giphy

 

 

Elossa ollaan.

Hey guys!
Siltä varalta, että joku on murehtinut:

giphy

No okei, okei. Tuo sopi ehkä maanantain tunnelmaan, nyt eloa on kropassa jo sentään vähän enemmän. Sen verta riehakkaaksi vappu kuitenkin eskaloitui, että pidän tätä suoranaisena ihmeenä.

Mutta mitään en kadu.
Niin paljon mahtavia juttuja tuli taas koetuksi, niin uskomattoman paljon naurua ja iloa, että vieläkin naurattaa, kun miettii parhaita hetkiä.

Varaslähtö otettiin yhdessä Kukkiksen kanssa. Pariisin Kevät oli mahtava, mutta Kukkis sitäkin mahtavampi. Oli tavallaan hassua tavata joku, jonka on jo yli vuoden tuntenut blogin kautta. On ”tirkistellyt” toisen elämään tekstien kautta, nyökytellyt ruudun takana niskat sijoiltaan. Kuitenkin aina tiennyt, ettei blogissa ole se kaikki. Heräsi sama ajatus kuin aina Tinder-treffeille mennessä:
Vastaisiko oma mielikuva todellisuutta?

Ja jokainen tällainen hairahdus osottautui turhaksi.
Ei tuntunut lainkaan siltä, että toisen olisi tavannut ensimmäisen kerran.
Ja ilta oli niin mahtava, että jatkoa on aivan taatusti luvassa.
On melko hieno ajatus, että olen saanut blogini kautta elämääni mahtavan uuden ihmisen.

Vappuaattoa juhlittiin oikein pitkän kaavan kautta ystävien kera.
Oma käynnistymiseni vei hetken, koska edellisen illan shampanjat, valkkarit, siiderit, longkyröt ja GT:t vähän painoivat.
Mutta niin sitä silti vaan joutui hämmästymään, miten nopeasti aika kuluu, kun on hauskaa. Ilta sisälsi myös vähän perinteisiä avautumisiakin, kun yhden kaverin kanssa hoimme ”oon kyl niin onnellinen, että oot mun elämässä, sun kanssa on niin helppo olla vaan” mantraa.

Lähdin yksin kotiin, mutta yksin en kuitenkaan yötä viettänyt.
Junamies kutsui itsensä luokseni. Tämä oli vähintäänkin hämmentävää, jos huomioi, että olin haistattanut hänelle kahtena yönä peräkkäin vittua.
Mutta kiva kun tuli, koska maanantaina todellakin tarvitsin sitä, että joku nukkuu sohvalla vieressä. En usko, että törmäämme ainakaan ihan heti uudestaan (edellisestä kerrastahan on liki kaksi vuotta), ja vaikka heikkoina hetkinä maanantaina sitä ehkä toivoin, niin näin selväjärkisenä on hankala nähdä hänessä mitään poikaystävämateriaalia.

Taikurin osalta luovutin jo ainakin viidennen kerran vappuna.
Tuntui niin hankalalta ja vaikealta ja hitaalta koko homma.
Olin jo varma, että häntä ei myöskään kiinnosta aidosti,
kunnes hän kysyi maanantaina voisimmeko ”törmäillä” tällä viikolla.

Myös pusupoika roikkuu kuvioissa mukana.
Kutsuin hänet syömään maanantaina, kun junamies oli lähtenyt.
Hän ei vastannut siihen, mutta hetken päästä kertoi, miten tarvitsisi nyt päänsilittäjää. Toistin kutsuni, mutta en saanut vastausta edelleenkään.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä ihmeen touhua tämä hänen puoleltaan on. Enkä koe oikeastaan kovin suurta paloa sitä ruveta selvittämäänkään.
Satunnaiset viestittelyt ovat viihdyttäviä, koska kaverihan on hauska tyyppi.
Mutta selkeästi hän on vähän turhan ongelmallinen ihminen, jotta haluaisin lusikoida samasta sopasta.

Hämmentäviä yhteydenottojakin tuli vapun aikana.
Mm. Koomikko laittoi vapputoivotuksen, johon en vastannut mitään.
Minua jotenkin hämmentää, miten jotkut viitsivät laittaa viestiä vuoden-kahden jälkeen? Varsinkin sen jälkeen, kun ovat itse käyttäytyneet melko tökerösti?

Krapulat ovat nykyään kyllä pääosin henkistä pahoinvointia.
Olen unissani ollut tutussa kainalossa ja herännyt ikävöiden.
Olen hapuillut unen rajamailla sängyn toista puolta ja odottanut koskettavani häntä.
Olen tuijottanut pitkiä aikoja kuvia hänestä, kuin lisätäkseni kärsimystäni.
Osittain tämän vuoksi on hetki pidettävä taukoa juhlimisesta.
Tai juhliahan voi aina, mutta ilman alkoholia nyt hetken.

Ime siitä Pusupoika.

Silloin muutama viikko sitten käyty keskustelu Pusupojan kanssa kuoli (onneksi) kasaan.
Ajattelin hänen aavistaneen nihkeydestäni, että en ole kiinnostunut jatkamaan juttua,
vaikka itsehän keskustelun yön pikkutunneilla olinkin aloittanut…

Eilen näpytellin WhatsAppia muissa merkeissä ja yhtäkkiä välähti ilmoitus viestistä.
Pusupoika.

Kolme viikkoa hiljaiseloa ja sitten

Millon me mennään sinne limpparille?

Suljin näytön ja jätin kännykän sohvalle.
Jos viesti vaikka katoaisi, pyyhkiytyisi pois.
Kaikki tunteet, joita Pusupoika oli minussa herättänyt, soljuivat läpi kehon.
Pinnalla velloivat pettymys ja ahdistus.

Kuvitteliko hän, että antaisin uuden tilaisuuden tulla sotkemaan elämääni?
Jos puoli vuotta oli saanut jotain muutosta hänen ajatuksissaan aikaan, niin se totta vie oli minunkin mieltä muovannut.

Arvaa mitä
Se limppari tais mennä jo”

 

Pusupoika,
nyt minä aioin pyyhkiä sinut mielestäni.
Hautaan kaikki sinuun liittyvät muistot mieleni sopukoihin.
Se mitä löysin sinun jälkeesi, on paljon parempaa kuin mitä sinä olisit tarjonnut.
Ja siinä minä haluan olla.

 

Pusupojan paluu part 2.

Lauantaina oli hauskaa.
Niin hauskaa,
että meni oikein vallan kännykän takalasi rikki (yllättävää),
todennäköisesti vilustuin aamuyöllä (tai hitto se mitään yötä ollut enää kuuden aikaan),
ja humalan taso saavutti sellaisen pisteen, että itkin ilman syytä (eilen itketti myös, pahasta olosta johtuen).

Tosiasiassa oli siis hauskaa siihen asti, kun lähdimme porukalla kapakkaan.

Tosiasiassa sielläkin olisi ollut hauskaa, ellen olisi heti ensimmäiseksi nähnyt pusupoikaa.

giphy
Siinä hän seisoi, tiskin toisessa päässä.
Tilasin salmarin, gin tonicin ja lonkeron.

giphy

Yeah, keep it coming.

Emme onneksi/valitettavasti(?) joutuneet juttusille.
Minusta tuntui, että sydämeni pysähtyi joka kerta kun näin hänet.
Ja kulmat menivät kurttuun kun näin hänet kaulailemassa jonkun tytön kanssa.
Kotiin lähdettyäni  ikävöin Renttua ja ainut toive oli, että olisin päässyt hänen viereensä nukkumaan.
Ahdisti – todella paljon.

Ilmeisesti ahdisti niin paljon, että olin sitten laittanut Pusupojalle viestiä.

giphy

Jotain salakieltä, jota hän ei ymmärtänyt enkä itsekään onnistunut sitä tulkkaamaan.
”No mitäs sulle kuuluu, mitä oot puuhannu?”
”Me nähään huomenna,
mennään vaikka sinne limulle”

Paljon kerroin ja paljon jätin kertomatta.
En vastannut myöntävästi ”kutsuun”.
Toivon, etten kuulisi hänestä enää.

Haavat auki – ja niiden tikkaus.

Olin viikonlopusta uupuneena jossain E18-tien varrella matkalla kotiin, kun instagram ilmoitti uudesta tykkäyksestä.
Myönnän, kahdesti piti hieraista silmiä pusupojan nimen nähdessäni.
Taisin ääneenkin puuskahtaa vierustoverin ihmetykseksi, että mitähän vittua.

MIKSI?

Miksi yli neljän kuukauden hiljaiselon jälkeen hän halusi tällä tavalla ilmoittaa olemassaolostaan?
Kuten Kukkis edellisen pikapostauksen kommentteihin heittikin, tuleeko pian perästä ”mitäs sulle”-viesti?Miksi hän halusi repiä auki ne kaikki haavat, jotka olin jo saanut kursittua kasaan?

Ajankohta ei olisi voinut olla huonompi.
Juuri kun olin hänet vihdoin mielestäni onnistunut pyyhkimään täysin pois.

Pusupoika,

giphy.gif

Koska en ollut varsinaisesti lähtökohtaisestikaan hyvällä tuulella näytin varmaan myrskyn merkiltä Helsingin keskustassa. Että jos satuitte olemaan iltakahdeksalta liikenteessä ja näitte tytön, jonka korvista nousi mustaa savua, it was me.

 

Uusi vuosi – vanhat kujeet.

Hyvää alkanutta vuotta kullekin säädylle!
Toivottavasti vuosi vaihtui kaikilla mukavissa merkeissä.

Minun tapauksessani…
Noh.
Pusupoika sai osansa mittavasta humalastani.
Samalla voimalla kuin polveni ja kännykän näyttöni ottivat osumaa.
Morkkis käsitteenä vietiin (taas) aivan uudelle tasolle.

giphy

Nyt muuten loppuvat nämä surullisen kuuluisat känniseikkailut.
Ei tätä ihminen kestä.

 

Pusupoika, alkoholi ja yleinen miestilanne yhdessä ovat taanneet sen, että olen riutunut vuoden ensimmäiset päivät jonkinsortin masennuksessa.
Tunnin kahvittelu ystävän kanssa lauantaina oli suurin saavutus viikonlopulta.

Tiedättekö, jotenkin koko viikonlopun ajan odotin, että pääsisin blogiin purkamaan ajatuksia, tunteitani. Tätä kaikkea pelkoa ja pettymystä, joka velloo sisällä. En tiedä, milloin blogista tuli näin tärkeä osa elämääni, mutta kyllä tällä selkeä funktio on. Ajatusten jäsentäminen ja tunteiden purkaminen auttavat selviämään tästäkin väliaikaisesta ”kaikki muu on paskaa paitsi kusi” -mielentilasta.

En pysty sanasta sanaan kopioimaan pusupojan kanssa käytyä keskustelua, koska itseäni säästääkseni poistin keskustelun välittömästi aamulla. Jotain mieleni syövereihin kuitenkin painui. Ainakin se, miten hän kertoi ”tän loppuvuoden menneen niin vituiks kun voi” ja miten hän seuraavaan hengenvetoon kutsui minut luokseen jatkoille. Aamulla hän laittoi viestiä, jossa sanoi, ettei ollut mielestään tehnyt minulle mitään pahaa, eikä sellaista ollut halunnut, joten turhaan haistattelin vittua.

tumblr_inline_n6rygeCyFg1spsndg

Case closed.
Tähän ei todellakaan ole enää mitään lisättävää.
Mutta pusupoika, jos minulla jokin telepaattinen yhteys sinuun vielä on, niin kerronpa salaisuuden:
Aina ne eivät ole ne teot, mitä teet tai sanat, jotka sanot,
jotka jättävät ihmiseen syvimmät arvet,
vaan ne sanat ja teot, jotka jätät tekemättä ja sanomatta.

Olin kovasti suunnitellut ja toivonut, että pääsisin edes Niilon kainaloon potemaan krapulaani. Mutta herra olikin saanut flunssan, joka jatkuu edelleen. (Ja kyseessä taitaa ihan tosissaan olla flunssa, eikä mikään onneton tekosyy.)
Niinpä Tinderöin päämäärättömästi kolme päivää.
Lauantaina kävin kyllä kävelyllä yhden hauskan tyypin kanssa.
Mutta ei aineksia romanssiin, ei edes lyhyeen sellaiseen.

Monta kertaa mieleeni on hiipinyt kysymys:
Miten kauan joudun olemaan vielä yksin?

Miten kauan kestää, ennen kuin löydän sen minulle sopivan miehen?
Miten kauan kestää, ennen kuin voin sanoa olevani parisuhteessa jonkun kanssa?

Tällä hetkellä olisin todella onnellinen, jos voisin kristallipallosta katsoa, että 6 kuukauden 7 päivän ja 13 tunnin päästä tapaan seuraavan elämäni miehen. Sen, jonka kanssa minä haluan elämääni jakaa ja joka on valmis jakamaan omaansa minun kanssani.

Voisin elää kuusi kuukautta vailla huolen häivää.
Tavata miehiä miettimättä, meneekö tässä ohitseni se elämäni suuri rakkaus.
Miettiä, onko jokainen syystä taikka toisesta päättynyt Tinder-keskustelu ollut menetetty rakkaustarina.

Nyt kun muuten olen tuota Tinderiäkin näppäillyt melko ahkeraan tässä pari viikkoa, voin todeta, ettei meno ole muuksi muuttunut.
Esittelytekstini on karsinut matchien määrän minimiin ja surutta lyön 80 % vastaan tulevista profiileista vasemmalle.
En jaksa nähdä vaivaa keskusteluissa.
Jos juttu ei lähde heti luistamaan, annan asian olla.
Ja niin moni mieskin antaa.

MUTTA missä helvetissä minä voisin uusiin miehiin törmätä?
Baareissa olen nykyään neljän promillen humalassa silmät kierossa, joten on parempi, etten edes yritä bongata sieltä miehiä.
Ystäväpiireissäni ei valitettavasti juuri vapaita miehiä ole.
Töistä en niitä löydä.

ITKU.

Mutta lupaan tsempata tällä viikolla.
Ehkä (toivon mukaan) loppuviikolla saapuva uusi puhelin kohentaa mielialaa.#materialismionnellisuus

Ensi maanantaina yksi rakkaimmista ystävistäni lähtee vaihtoon puoleksi vuodeksi. Se ei varsinaisesti anna aihetta iloon.
Ja toinen rakkaimmista ystävistäni on ajautunut parisuhteen syviin vesiin, jossa kaikki pitää tehdä pariskuntana. VITTU.