Projektista.

Jotkut varmaan muistanevat, että aloitin vuodenvaihteessa (tai jo itseasiassa ennen sitä) projektin, jonka tavoitteena oli mahtua paremmin vaatteisiin.

Olen selaillut kuvia viime vuoden puolelta, loppukesän ja alkutalven väliltä ja on pakko todeta, että kyllä hyvin ryypätty kesä tuotti tuloksensa ja näkyi peilissä.
Minun on jopa vähän vaikea tunnistaa itseäni joistain kuvista.

Projektin osaltahan minulla oli kunnianhimoisia tavoitteita pudottaa kiloja lyhyelläkin ajalla – tavoitteita, joihin en koskaan päässyt.
”Projekti” itseasiassa kevään kuluessa vähän unohtui ja vaa’alla päivittäinen ramppaaminen loppui.
En ole käyttänyt valtavasti energiaa ruokailun ja ruokien suunnittelemiseen.
Olen syönyt mitä mieleni on tehnyt sekä herkutellut ja itseasiassa ruokarytmini on ollut jotain aivan muuta kuin suositusten mukainen.
Varmaan joku jossain heristäisi etusormeaan ja pudistelisi päätään.

Olen kuitenkin huomannut muutoksia vähitellen kehossani.
Hyvä olo ja siitä kohentunut mieliala ovat saaneet hymyilemään peilin edessä.
Olen katsonut kehoani armollisemmin.

Projektin tulokset ovat konkretisoituneet tällä viikolla.
Toissapäivänä löysin vihkon, johon olin tunnollisesti viime vuoden puolella alkanut merkkaamaan aamupainoa (VIRHE).
Olin asettanut tavoitelukuja tietyille päiville ja siirtänyt niitä tarpeen vaatiessa (eli aina) eteenpäin.
Kiinnostuneena kävin eilen vaa’alla aamulla ja se näytti viisi kiloa vähemmän.
Viisi
.
Kyllähän minä olen muutoksen huomannut myös siinä, miten eri tavalla vaatteet istuvat.
Tänään kaivoin jopa hieman tärisevin käsin yhdet farkut kaapin perältä.
Tilasin ne joskus viime kesän lopulla ja hädin tuskin sain reisien yli vedettyä päälle.
Nappi ja napinlävi eivät vyötäröllä edes väkisin kohdanneet.
Koska en jaksanut palauttaa tarjouksessa olleita farkkuja, ne jäivät kaappiin.
Syksyn ja talven kuluessa niitä kokeilin muutamaankin kertaan, joskus sain napin kiinni, mutta en pystynyt hengittämään taikka kävelemään.
Viimeksi kokeillessani farkut menivät kiinni ja hengittäminenkin onnistui, mutta farkkujen ylle jäi vararengas, joka ahdisti, eivätkä ne nyt mitenkään mukavilta tuntuneet.
Silloin ajattelin, että myyn farkut syksyllä kirpparilla.

Mutta.
Tänään otin farkut ja vedin jalkaan.
Ne tuntuivat sujahtavan helpommin, mutta ajattelin, että ehkä ne olivat alkaneet antaa periksi useiden sovittelukertojen myötä.
Mutta.
Farkut menivät kiinni – helposti.
Tietysti ne tuntuvat edelleen tiukoilta, mutta sellaiselta, miltä uusien farkkujen pitääkin tuntua. Että ne eivät heti lörähtäisi ja menettäisi muotoaan.

Ette usko, miten säteilin peilin edessä.
Itse itselleni.
Kaikki muutos kehossa on tapahtunut niin hitaasti, että se on jäänyt muilta huomaamatta (tai ainakaan kukaan ei ole ääneen sanonut) ja osittain myös itseltä.

Siitä tällaisissa projekteissa kuitenkin on kyse.
Että niitä tekee itsensä vuoksi, jotta itsellään olisi parempi olla kehossa.
Monet asiat kulkevat käsi kädessä, niin myös fyysinen ja henkinen hyvinvointi.

Ja ei, minä en ole saavuttanut missin mittoja enkä litteää vatsaa.
Eikä se ollut tarkoituskaan (tai ehkä jossain vaiheessa oli, silloin kun kirjasin tuloksia ja mietin ruokia ja podin huonoa omaatuntoa, kun paino ei pudonnut).
Mutta tätä hyvää oloa minä olen kaivannut.

Älkää tehkö muutoksia kehossanne tai itsessänne ympäristön paineen vuoksi, vaan tavoitellaksenne omaa hyvää oloa.
Älkää asettako deadlineja tai välietappeja.
Älkää ruoskiko itseänne ns. takapakeista.
Älkää tehkö projekteja.

 

Hassua.
Kun luovuin jossain määrin deittailusta ja aloin elää enemmän itseni kanssa ja opin olemaan tyytyväinen yksin olemiseen, Renttu tupsahti elämääni.
Kun luovuin vaa’alla käymisestä ja jätin projektin unholaan, saavutin muutoksia.

R.I.P. Projekti.

Mainokset

Upseeri.

Äh.
Siinä pöydän toisella puolen oli kolmen tunnin ajan nuori mies, jonka kanssa juttu luisti.
Keskustelimme rakentavasti esimerkiksi onnellisuudesta, ihmisyydestä, sitoutumisesta ja perheestä.
Selkeästi jaamme samanlaista ajattelumaailmaa.

Mutta.
Jotain silti ehkä puuttui.
Katselin hänen raamikasta vartaloaan, hyvin treenattuja käsivarsiaan, miltei jopa uljasta sivuprofiilia.
Mutta mikään ei nykinyt (paitsi kuukautiset vähän) alavatsassa.
En tuntenut polttavaa halua suudella,
en pitkittänyt halausta.

635399211348271642tumblrm8ha4ypask1qlh1s6o1500

Mutta aion antaa hänelle toisen mahdollisuuden.
Josko tässä olisi sellainen tarina, että tämä vetovoima syntyy vasta hieman myöhemmin.
En haluaisi päästää tällaista kultakimpaletta käsistäni..

Mietin jo, että pitäisikö minun alkaa täällä mainostamaan ja kauppaamaan näitä miehiä. Sillä kuitenkin esimerkiksi tässä kuluneen vuoden aikana olen tavannut paljon hyviä miehiä, mutta sellaisia, jotka eivät ole minulle klikanneet.

Kohta taitaa mennä 50 raja rikki Tindertreffien osalta.
Huomenna nimittäin näen Niiloa.
(Miehen nimi ei ole oikeasti Niilo).

5QgV2uS.gif

 

 

Mietin muuten tuossa eilen illalla yhtä entistä poikaystävääni.
Tiedättekö, olen päästänyt sormieni lävitse menemään miehen, jonka sydän oli sulaa kultaa.
Vain sen takia, että jokin ei natsannut.
Voi huoh…
Pitäisikö sitä välillä pelata myös järjellä?

 

Ja pari päivitystä:

Projekti etenee, joulumässäilystä huolimatta.
Tänään vaaka näytti 3,2 kiloa vähemmän kuin 25.11.
Ihan en omassa asettamassani tavoitevauhdissa ole, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa!

Pusupoika.
Noh.
Mitäpä siihen sanoisi.

Fuck+yo+shit+simba_f6e84b_4888586

Fuck this shit.
Kaikella on rajansa, myös minun sietokyvylläni.
Neljä päivää radiohiljaisuutta kertonee kaiken tarvittavan.
Viimeiseksi viestiksi jäi siis hyvän joulun toivotukset.
Tsemppiä jatkoon pusupoika.