Viva la música!

Olen ainakin neljästi aloittanut kirjoittamaan musiikista.
Aihe on niin tärkeä, että minulla olisi siitä ihan todella paljon sanottavaa –
sen merkityksestä, musikaalisuudesta ylipäätään, musiikkiterapiasta, eri tyylilajeista.
Mistä vaan, mikä liittyy musiikkiin.

Ja kun en haluaisi kuitenkaan kirjaa aiheesta tänne kirjoittaa, olen sitten aina pyyhkinyt sanat pois ja sulkenut selaimen. Tällä viikolla musiikki on taas näyttänyt mahtinsa siinä määrin, että pakko sille on vähän oikeutta tässäkin blogissa tehdä.

 

Jos minun pitäisi nimetä KAMALIN asia, mitä minulle voisi elämässä tapahtua, se saattaisi olla kuuroutuminen. Menettäisin mielummin näköni kuin kykyni kuulla ääniä. Harmillista onkin, että kiitos (ainakin osittain) pitkäaikaisen soittoharrastukseni vasemman korvan kuulo minulta on jo alkanut heikentyä. Tietysti 10-13 tunnin päivittäinen musiikin kuuntelukaan nappikuulokkeilla ei varsinaisesti tee hyvää.

Kuuloni ei ole siis ihan priimakunnossa. Kun joku puhuu matalalla äänellä, huonosti artikuloiden joudun kysymään jatkuvasti ”mitä?”. Se on kiusallista, sillä moni ihminen tekee sitä vain tavan vuoksi, koska ei keskity kuuntelemaan, mutta minä teen sitä sen takia, että en oikeasti ole tahtonut saada selvää puheesta.
Siitä huolimatta minulla on herkkä kuulo.
Poimin ärsykkeitä korvieni kautta todella paljon ympäristöstä ja juuri sen takia joudun esimerkiksi työpäivät kuuntelemaan tauotta musiikkia. Muuten en pystyisi keskittymään työhöni, vaan työkavereiden maiskuttaminen, laskimen ja näppäimistön hakkaaminen, puhuminen, yskiminen ja raskas hengittäminen veisivät minut hulluuden partaalle.
Herkkyys on siis jossain määrin myös riesa, mutta ensisijassa nään sen vahvuutena.
Sillä musiikilla on minuun varmasti tämän herkkyyden myötä todella vahva vaikutus.

Eilen linkkasinkin blogiin tuon Améliesta tutun Yann Tiersenin pianosävellyksen.
Olen kuunnellut sitä kohta 24 tuntia putkeen, sillä kappale on vain niin järisyttävän kaunis. Eilen kyynelehdin sitä kuunnellessani. Eikä kyynelten vuodattaminen tarkoita minulle sitä, että kappale toisi esimerkiksi vahvoja (ikäviä) muistoja mieleen. Kappale itsessään voi olla niin kaunis ja koskettava, että kyyneleet valuvat väkisin pitkin poskia. Enkä halua puhua itkemisestä, koska ei se ole itkemistä, vaan liikuttumista.

 

Oman soittoharrastukseni myötä elämääni on kuulunut yli 20 vuoden ajan musiikki.
Myönnän, murrosikäisenä kinusin äidiltä lupaa lopettaa useamman vuoden ajan. ONNEKSI hän piti päänsä ja pakotti jatkamaan. Ajan myötä soittoinnostus taas löytyi ja olen iloinen saavutettuani sellaisen tason, että nykyään (kun harrastus ei ole niin aktiivinen enää) voin olla soittamatta kuukaudenkin päivät ja silti sormet vielä taipuvat nuottien tahtiin. Mitään virtuoosia minusta ei voisi enää tehdä, mutta usko pystyväni ylläpitämään soittotaitoa loppuelämäni.

Ilon ja riemun ohella musiikki on tuonut myös surua, pettymystä ja vihaa elämääni. Harrastuksen on jo pienenä oppinut uudenlaista vastuuta. Sitä on itse pidettävä huolta esimerkiksi soittimestaan ja toisaalta meidän perheessä oli itse vastuussa myös harjoittelusta. En sen kummemmin ala harrastusnäkökulmaa puimaan, mutta väitän oppineeni paljon taitoja, joista on muutenkin hyötyä elämässä. Niinkuin harrastuksista yleensäkin on tapana oppia.

En koskaan miettinyt, että musiikista tulisi ammattini. En myöskään koskaan ajatellut, että minulla olisi siihen vaadittavia taitoja, mikä onkin mitä ilmeisimmin ollut vain oman pääni sisällä muodostama mielipiteeni. Myöhemmin kuitenkin olen ymmärtänyt, että on ollut hyvä päätös pitää musiikki vain harrastuksena.

 

Musiikki on minulle terapiaa.
Käsittelen varsinkin negatiivisia asioita elämässä musiikin avulla.
Jos katson elämääni taaksepäin, niin musiikki on auttanut pääsemään niistä syvimmistä kuopista yli. Musiikki on tarjonnut apua silloin, kun on vituttanut niin paljon, että on pelännyt päänsä räjähtävän.

Tietysti musiikki on myös tärkeä osa elämän riemun ja ilon hetkissä.
Miettikää sitä tunnetta, kun kaikki on juuri nyt hyvin ja korviin kantautuu joku todella hyvä kappale. Sellainen elokuvahetki, ettei voi olla nauramatta elämän siedettävälle keveydelle.

Olisi mielenkiintoista tutkia musiikkia ja sen vaikutusta ihmisiin.
Olen omin silmin päässyt monesti todistamaan, miten ihmiset vauvasta vaariin liikuttuvat musiikin myötä. Yksi mielenkiintoinen aihe on esimerkiksi musiikin vaikutus lapsen kehitykseen ja myös musiikin vaikutus muistisairaisiin ihmisiin. Olen nähnyt, miten ihminen, joka ei enää edes kommunikoi, on herännyt henkiin kuullessaan musiikkia. Olen kuullut, miten kaiken muun muististaan pyyhkinyt ihminen on soittanut pianolla kappaleita – ulkomuistista.
Musiikilla on niin järisyttävän suuri voima, että sitä ei pysty oikein edes ymmärtämään.

 

Klassinen musiikki on minulle tyylilajeista läheisin.
Harrastuksen myötä olen kasvanut osaksi klassisen musiikin maailmaa, mikä nyt ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuuntelisin päivät pitkät viulukonserttoja tai sinfonioita. Tämän taustan vuoksi kiinnitän kappaleissa monesti ehkä eri asioihin huomioita kuin toiset. Kuten joskus Olavi Uusivirrasta tai Sannista kirjoittaessa mainitsinkin, lyriikat ovat minulle hyvin usein merkityksettömiä. Moni ihminen tuntuu elävän pelkistä sanoituksista.
Pystyn kuuntelemaan ”saatananpalvontamusiikkia” hätkähtämättä sen kummemmin kappaleiden sanomasta ja pystyn kuuntelemaan vieraskielistä musiikkia ymmärtämättä mstä edes lauletaan, koska hyvin usein lauluääni on minulle vain instrumentti muiden joukossa.

Musiikki on niin uskomattoman voimaannuttavaa, sekä kuuntelun että soittamisen kautta. Kun harrastus nykyään on tosiaan vähemmän aktiivinen, pääsen harvoin soittamaan ihan kunnolla. Tiistaina pitkästä aikaa koin sen euforisen tunnetilan, joka tulee parin tunnin harjoitusten jälkeen. Hyvien harjoitusten jälkeen on sellainen supernainen-olo, että voisi tehdä mitä vaan. Puhkuu energiaa, mikään este ei tunnu ylitsepääsemättömältä, eikä mikään haaste mahdottomalta.

 

Kamalinta siis olisi, jos en voisi enää kuulla.
Että en voisi enää liikuttua kuunnellessani Sibeliusta tai Robinia.
Että sävelet eivät voisi viedä minua pois tästä ympäröivästä maailmasta.

Minähän tukehtuisin muutamassa päivässä!

Tässä on muutama all time favorite -kappaleeni, jotka saavat vielä satojenkin kuuntelukertojen jälkeen niskavillat pystyyn. Sibeliuksen Finlandiaa en laittanut, kuunnelkaa se päästänne.

No mutta, ei sentään listaa kokonaan ilman Sibeliusta.
Harmi, että Disney ei aikoinaan ennättänyt tehdä Fantasiasta toista osaa.
Siinähän olisi ollut ansioituneesti mukana myös Sibeliuksen tuotantoa ja ainakin juuri tämä Tuonelan Joutsen.

 

Syksyn soittolista.

Kyllä, tämä blogi käsittelee sinkkuutta, parisuhteita, seksiä, miehiä, naisia ja kaikkea siltä väliltä. Ja tulee käsittelemään tämänkin postauksen jälkeen, mutta ajattelinpa jakaa teille tämän hetken TOP 10 -soittolistan. (Eikä ole muuten tehty edes kieli poskella).

Ehkä näitä biisejä kuuntelemalla pääsette lähemmäksi allekirjoittaneen sielunmaisemaa. Ehkä. Takuuta ei ole.

1. Grace Mitchell – Your Design
Valitettavasti tämä kipale tuo mieleen aina insinöörin, mutta on silti jatkuvassa kulutuksessa.

2. London Grammar – Nightcall
Viimeisin löytö. Ah, sulaa rakkautta!

3. Gabrielle Aplin & Bastille – Dreams
Voiko joku vastustaa Danin ääntä? Jos joku mies laulaisi mulle tuolla äänellä, olisin sulaa vahaa!

4. M83 & HAIM – Holes In The Sky
Tuossa Outolinnun kakkososassa ei ollut mitään muuta hyvää ku tämä kappale.

5. William Fitzsimmons – I Don’t Feel It Anymore
Tämä mies kelpaisi, vaikka partansa kanssa, kuhan joka ilta laulaisi tuutulaulun.

6. Ludovico Einaudi & Greta Svabo Beach – Circles
No words needed. Kylmät väreet tulee jokaisella kuuntelukerralla.

7. Laleh – Speaking Of Truth
Jotain niin syksyistä tässä biisissä. Ja mikä ääni!

8. Choir Of Young Believers – Hollow Talk
Tässäkin niin ihana syksyinen, unettava tunnelma. Tätä kuunnellessa nukahdin eilen ensimmäistä kertaa viikkoihin alle parissa minuutissa. Kiitos.

9. AURORA – Runaway
Syksy. Piste.

10. Tom Odell – Another Love
No ei se olisi soittolista eikä mikään ilman Tomppaa. Voi Tom.

Olipas vaikea valita kymmenen parasta. Ehkä ne ei parasta olekaan, mutta ainakin todella hyviä. Ikään kuin muka huonoa musiikkia kuuntelisin.

Ja on muuten sen verta masentavaa musiikkia, että huomaa syksyn tulleen.
Madafakin darrat ja bandanat on jo unohdettuja juttuja. 11147075_10153318532157430_7734325435145470995_n