Present me:n vinkit past me:lle.

Olen monesti miettinyt, että minkälaisia vinkkejä antaisin itselleni, jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin.
Enhän siis toki ole vieläkään kovin vanha (26 lähestyy kyllä kovaa vauhtia – apua), mutta kuitenkin tietynlainen lapsen naiivius on ajattelumaailmasta kadonnut ja omaa mieltänsä on onnistuneesti saanut vähän avarrettua.
(Olisipa muuten mielenkiintoista saada pieni sneak peek siitä, minkälaisia ajatuksia pään sisällä pyörii 5, 10 tai vaikka 15 vuoden päästä?
Toivottavasti olen ainakin ihan super siisti tyyppi silloin!)
Mutta…

 

mitä sanoisin, jos tapaisin itseni 15-vuoden ikäisenä?

 

Lopeta se tupakointi samantien.
Piste.

Ole rohkeampi.
Hienoa, että osaat olla ulospäinsuuntautunut, mutta ilmaise rohkeammin mielipiteesi. Aina ei tarvitse pelätä sitä, että tekee virheitä, koska hei – kaikki mokaa.

Kyllä joku sanoo sinua kauniiksi vielä jonain päivänä.
Arvaappa mitä! Vaikka sinulla on milteipä luokan pyöreimmät posket, eivätkä pojat tunnu kiinnostuvan muusta kuin tisseistäsi, niin ihan oikeasti joku sanoo sinua joku päivä kauniiksi. Itseasiassa aika moni sanoo sinua kauniiksi ja se tuntuu joka ikinen kerta ihan yhtä uskomattomalta.
Joten mitäpä jos alkaisit jo nyt uskoa siihen?
Tai mitäpä jos jättäisit ulkonäöstä stressaamiset vähemmälle ja ymmärtäisit sen, että jonain päivänä joku ihan oikeasti kiinnostuu siitä, mitä sen kaiken kuoren sisällä on!

Ole armollisempi.
Muistatko sen konsertin viime kuukaudelta, jossa soitit päin mäntyä?
Ai muistat?
Muistatko sen kokeen, josta et saanutkaan ysiä?
Ai muistat?
Minä en, joten älä menetä yöuniasi niiden vuoksi.

Olet oikeasti aika siisti tyyppi.

 

mitä sanoisin, jos tapaisin itseni 20-vuoden ikäisenä?

 

Jätä se.
Lopeta se suhde samantien, kun haistat palaneen käryä. Siitä kertyy jo tarpeeksi opetusta siihen mennessä, joten sinun ei tarvitse kärsiä siitä ylimääräistä.

Opettele sanomaan ei.
Päädyt työpaikkoihin, joissa sinun täytyy valita haluatko olla kiltti ja huomaavainen oman jaksamisesi kustannuksella vai oletko työntekijä, joka arvostaa myös omaa aikaansa, jota on oikeutettu viettämään.

Anna enemmän aikaa ystävillesi.
Tiedän.. Työt, koulu ja poikaystävä tuntuvat vievän kaiken ajan, mutta voisit kuitenkin jo nyt yrittää luoda uusia kestäviä ystävyyssuhteita sekä keskittyä ylläpitämään vanhoja. He ovat kuitenkin elämän suola!

Laita taloutesi kuntoon nainen.
Mitäpä jos lopettaisit itsesi etsimisen vaatteiden kautta ja vaan löytäisit sen oman tyylisi. Mitäpä jos opettelisit säästämään?
Ja mitäpä jos sanoisit ihan oikeasti sille äijälle, että lähtee kävelemään, ennen kuin olet tuhlannut puolet vuosituloistasi hänen elättämiseen.

Ole armollisempi.
Höllää perfektionismiasi.
Sano peilikuvallesi, että olet hyvä sellaisena kuin olet.
Anna kuoren välillä murentua, se on ihan ok.

Soita äidille.
Kerro, että rakastat häntä.

Olet oikeasti aika siisti tyyppi.

Mainokset

Minäkö sipuli?

Pidän itseäni verrattain avoimena ihmisenä.
Voin kertoa kenelle tahansa mitä tahansa.
Voin paljastaa ikävimpiäkin asioita, synkkiä salaisuuksia, niitä, jotka saattavat herättää ihmetystä ja kauhua.

Kuitenkin vain harva ihminen tietää kaiken minusta.
Harva tietää perhetaustastani taikka niistä koettelemuksista, joita elämä on eteeni tuonut.

Olen entisen poikaystäväni kaveri vielä Facebookissa ja vastikään silmieni eteen tärähti hänen nykyisen tyttöystävänsä lisäämä kuva, jossa kilisteltiin uuden avoliiton kunniaksi. Heillä on suhdetta takana muutama kuukausi. Minulle sanottiin vuoden seurustelun jälkeen, että
En mä voi vielä ajatella, että me muutettaisiin yhteen. En välillä saa susta otetta, oot jotenki sulkeutunu kuorees.” (Ja silti minä olin se joka päätti suhteen?).

Koomikko sanoi kerran, että introvertin puoleni vuoksi minuun olisi äärimmäisen mielenkiintoista tutustua. Juuri sen takia, että paljastaisin pikkuhiljaa sitä, mitä sisimmässäni todellisuudessa olen.

Olenko sittenkin sellainen sipuli.
Joka on kasvattanut ytimensä ympärille monta kuorta?

Kaikilla varmaan on omat kuorensa, toisilla ohuemmat ja toisilla paksummat. Kun nyt oikein mietin, en olekaan täysin varma onko ketään, jolle olisin paljastanut kerrosten sisältä löytyvän ytimen. Pari vanhinta ystävää ovat melko lähellä, mutta hekään eivät välttämättä tiedä aivan kaikkea.

 

En ole tarkoituksella salaperäinen.
En välttele keskustelunaiheita, mutta toisaalta on jossain määrin vaikea heittää välikommenttia
”Nii joo, mun isäkin oli vankilassa pari vuotta”ilman, että keskustelun sävy muuttuisi.

Järkytin juurikin tällä asialla yhtä hyvää ystävääni joskus puolisen vuotta sitten. Asia tuli täysin shokkina ja hän kysyikin, että onko menneisyydessäni jotain muuta, mitä haluaisin kertoa.

Olen päättänyt olla pusupojan kanssa tietoisesti avoimempi.
Etten vaikuttaisi sulkeutuneelta,
etten päätyisi järkyttämään häntä myöhemmin.
Olen kertonut jo paljon menneisyydestäni.
Hänen kanssa on helppo puhua, koska puhumme niin monenlaisista asioista. Hänelle olen saattanut myös kertoa ”suurista asioista” ilman, että niitä aletaan vatvomaan tai voivottelemaan.
Hän myös kyselee paljon, mikä helpottaa huomattavasti asioiden esiintuomista.

 

 

 

 

Kuka minä olen?

maxresdefault

En tiedä onko kaikille itsestään selvää se, ketä he ovat.
Kyllä minäkin tiedän peiliin katsoessani, että tuossa minä olen.
Tunnistan äidiltäni perityn perunanenän ja raskaat kulmat.
Tunnistan isäni suun ja pyöreät kasvonpiirteet.
Mustaksi värjätyt hiukset ja raot hampaiden välissä.
Kun heilutan kättä, tiedän, että se olen minä, joka kättä heiluttaa.

Mutta mitä vastaan kysymykseen siitä, kuka minä olen?
Osaan kertoa, mistä pidän ja mitä inhoan.
Rakastan musiikkia, viikonloppuaamuja, runsaita aamiaisia ja syksyä.
Inhoan kauhuelokuvia, aamuherätyksiä, auringonpaisteessa näkyvää pölyä kotona ja sattumia jogurtissa.

Kuten olen blogissakin maininnut, olen ihminen, joka mukautuu erilaisiin tilanteisiin helposti. Kyse ei ole siitä, että haluaisin antaa itsestäni hyvän kuvan muiden silmissä. Tai toki siitäkin on jossain määrin kyse, kuka nyt haluaisi olla vain kusipää – mutta ensisijassa haluan, että ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla.
Miltei jopa erityisherkkänä ihmisenä aistin vahvasti muiden ihmisten tunnetiloja.
Jos toinen on hyvin introvertti ja ujo ihminen, en tuputa itseäni hänelle. En kerro kovaan ääneen riemukkaita juttuja, vaan annan hänelle tilaa, keskustelen rauhallisesti ja mietin sanavalintojani, jotta ne eivät olisi liian räikeitä, ahdistavia, pelottavia.
Toisaalta tilanteen vaatiessa olen räiskyvä, iloinen ja koitan vapauttaa tunnelmaa. Esimerkiksi treffeillä tai vaikkapa firman pikkujoulussa, joissa joudutaan nolaamaan itseään.

venetian-carnival-mask-252x181

Tällainen ”kameleonttimaisuus” kuitenkin hämmentää omaa käsitystäni siitä, kuka minä olen. Mitä minusta jäisi jäljelle, jos kaikki tämä ylimääräinen riisuttaisiin pois? Minkälainen olisin, jos minun ei tarvitsisi mukautua eri tilanteisiin, eri ihmisiin, eri tunteisiin?

Vuoden rajapyykki sinkkuudessa häämöttää alle kuukauden päässä.
Olen viime päivinä miettinyt, mitä vuodessa on tapahtunut.
Väittäisin kasvaneeni paljon ihmisenä.
Ja ehkä tämä itsensä etsiskely on ollut aiheellista.
En väitä, että olisin koskaan elänyt vain muita varten. En sentään täysin altruisti ole.
Mutta ehkä nyt olen kuitenkin varmempi siitä, mitä sisälläni on, kuka olen pohjimmiltani ja kuka haluan olla.

Olen miettinyt miehiä, joita on eteeni tullut vuoden aikana.
Ei kukaan heistä ole ollut minulle sopiva.
Mukaantumiskykyni vuoksi olen onnistunut joidenkin kohdalla heitä ja itseänikin hämäämään, että tässä voitaisiin olla toisillemme ne puuttuvat palaset.
Mutta jälkeenpäin mietittynä kukaan heistä ei ollut minulle se oikea.

Vaikka olenkin siis ehkä jopa pienestä sinkkumasennuksesta edelleen kärsinyt, miettinyt, että kuinka kauan joudun katuja yksin tallaamaan, olen päättänyt olla huijaamatta itseäni enää.
Tähtäimessä on oma hyvä olo, ei pelkästään toisen miellyttäminen.
Kyllä minä sitten varmasti tiedän, kun se oikeanlainen tyyppi tulee eteen.
Se, joka ruokkii niitä minun omia piirteitäni.
Ja tekee minusta sen myötä paremman ihmisen.
Ei se oikea ole välttämättä täydellinen.

Mutta sen minun oikean edessä, minulla ei ole mitään maskia, eikä minun tarvitse mukautua tehdäkseni hänelle hyvän olon. Koska hän rakastaa minua sellaisena kuin olen ja minä häntä.

Itsenäinen nainen.

Tässä olen päivän aikana jo joutanut miettimään syntyjä syviä. Jos runopojan kanssa juttu tulee päätökseensä, voisin pitää oikeasti pientä taukoa miehistä. Melko riehakas kevät/alkukesä on saanut jossain määrin mittarin täyteen kaksilahkeisten sielunmaailmasta.

Mutta tätä ajatusta pyöriteltyäni, mielen valtasi ahdistus.
Minä. Yksin. Ilman mitään miestä?
Pelkäänkö sittenkin yksinäisyyttä?
Vaikka olen kovasti vakuuttanut, että sinkkuna olemisessa on hienoa itsenäisyys ja se, ettei tarvitse olla kenellekään tilivelvollinen..  silti pyörityksessä on ollut koko ajan vähintään yksi mies. Miltä se tuntuisi, jos ei odottaisi keneltäkään viestejä? Jos ei olisi ketään, kenen kanssa sopia seuraavaa tapaamista?

Vähän pelottava ajatus. Mutta onko siinä varsinaisesti mitään väärää?

Osaanhan minä yksinkin olla.. Ainakin haluan niin uskoa.

Asiaa seksistä

Puolen vuoden sinkkuelämään on mahtunut aika paljon seksiä. Hyvää seksiä, huonoa seksiä ja todella huonoa seksiä. Miksi toisten kanssa yhteinen sävel löytyy heti ja toisten kanssa toiminta vällyjen välissä on suoraan huonosta komediasta?

Ensimmäinen yhdyntä uuden ihmisen kanssa on toisinaan yhtä noloa ja vaivaannuttavaa kuin se ensimmäinen kerta. Mutta miksi sen pitää olla niin noloa? Miksi mielessä pyörii sata ajatusta siitä, miltä näyttää, miltä tuntuu ja nauttiiko toinen?

Minun mielestäni seksiä ei kannata eikä tarvitse ottaa niin vakavasti. Pidän siitä, jos petipuuhien aikana voidaan nauraa ja puhua ehkä jostain muustakin kuin siitä, mitä juuri sillä hetkellä tehdään. Kevyempi tunnelma takaa paremman nautinnon.

Kuten sanottu, kulunut kuusi kuukautta on tarjonnut jos jonkinmoista kumppania. On tullut nähtyä pieniä ja isoja, käyriä ja suoria, ohuita ja paksuja. Kokoa tärkeämpi tekijä on kuitenkin se, miten heppinsä kantaa ja miten sitä käyttää. Ja kaikki muu, mitä seksiin kuuluu: käsillä ja huulilla hyväily, helliminen, suuteleminen, pureminen  (?) ja puhuminen.

Toisten kanssa on nautiskeltu useampi tunti kaiken kaikkiaan, toisille on riittänyt vartti esileikit mukaanlukien. Toisten kanssa ääniä on lähteny sängystä ja kurkusta niin paljon, että naapureidenkin keskuudessa olen varmaan saanut jo oman maineeni, toisten kanssa ollaan oltu niin hiljaa, että viereisessä huoneessa olisi voinut olla vaikka äiti valveilla.

Sain viikonloppuna seksiä kahdesti, ja onnekseni voin kertoa kummankin kokemuksen olleen erittäin positiivinen. Toisessa oli selkeästi mukana tunnelataus, siinä oltiin fyysisesti ja henkisesti niin lähellä kuin vain mahdollista on – se oli mahtavaa. Toisen kanssa seksi oli rajua, tuhmaa ja yllättävää. Se oli ensimmäiseksi kerraksi todella mahtavaa seksiä, jossa ei tuntunut olevan jännitystä eikä vaivaantuneisuutta (tosin kumpakin osapuoli oli nauttinut yhden jos toisenkin alkoholiannoksen) – se oli mahtavaa.

Kun seksi kaiken kaikkiaan on niin luonnollista, miksei siihen voisi suhtautua rennommin. Miksei heti kertoisi, mikä tuntuu itsestä hyvältä ja mitä toivoisi toisen tekevän? Kaikki oudot piereskelyä muistuttavat äänet ovat luonnollisia ja kuuluvat yhdyntään. Kehon jännittäminen niiltä välttyäkseen ei ole hyvä ratkaisu.

P.S. Naiset, ottakaa miehiltä suihin. Tehkää se oma-alotteisesti ja hyvin, niin mies on sulaa vahaa käsissänne. Tekemiäni havaintoja:

20 % miehistä ei ole ikinä saanut suihinottoa.

20 % miehistä ei ole ikinä saanut suihinottoa naisen aloitteesta.

50 % miehistä ei ole ikinä tullut saanut tulla naisen suuhun.

80 % miehistä ei ole ikinä saanut hyvää suihinottoa.

Sinkkuelämää – vihdoin ja viimein

Tämä sinkkublogi syntyi täysin hetken mielijohteesta.
Katsotaan kuinka pitkä sen elinkaaresta tulee, tiedä vaikka se vaihtuisi jossain vaiheessa parisuhdeblogiksi,
kumpi vaihtoehto sitten mielenkiintoisemmalta vaikuttaakaan.

Olen elänyt viimeiset viisi vuotta parisuhteIssa.

Yhden suhteen päätyttyä seuraava on jo ollut enemmän tai vähemmän aluillaan,
enkä ole täysi-ikäisenä päässyt kovinkaan paljon nauttimaan siitä hehkutetusta sinkkuelämästä.
Nyt viimeiset kuukaudet olen antanut itseni revitellä ja nauttia tästä uudesta elämäntilanteesta.

Viimeisen parisuhteeni olisi pitänyt päättyä jo aiemmin,
yritin antaa sille omasta puolestani liian monesti uuden mahdollisuuden.
Kyse ei ollut katastrofaalisesta suhteesta, lähinnä sisälläni vellova jatkuva ahdistus ja selittämätön tyytymättömyys ajoivat lopulta tähän ratkaisuun.

Syy, miksi ratkaisun tekemiseen meni niin kauan, on yksinkertaisesti se, etten halunnut satuttaa.
URPO.
Ikäänkuin se olisi ollut jotenkin estettävissä?

Moni ystävistäni epäili, että pelkäsin jääväni yksin.
Tietysti mietin monina iltoina, ottaisiko kukaan minua enää tyttöystäväkseen
ja olisiko tässä suhteessa kuitenkin ollut potentiaalia ”loppuelämän rakkaudeksi”.
Mutta mitä yksin olemiseen tulee, olen nauttinut siitä, eikä se minua pelottanut.
Ja kyllä minut vielä joku haluaisi tyttöystäväkseen  – kuulemma.

Tietysti on päiviä, kun asettelen toista peittoa sängyssä viereeni niin, että siinä voisi kuvitella jonkun makaavan,
lähellä, selkä selkää vasten.

Kyse on puhtaasta läheisyyden kaipuusta.
Tai sitten siitä, että taloyhtiössämme ilmeisesti säästetään lämmityskuluissa,
koska makuuhuoneeni on päivä päivältä viileämpi.
(Tosin tässä tulee myös eteen yksinasumisen huonot puolet –
mistä minä typerä tyttö nyt voisin tietää, onko se termostaatti oikeassa asennossa?
Ei sen vääntämisellä kuitenkaan mitään vaikutusta lämpötilaan ole ollut, joten kai se oikeassa on!).

Monesti olen saanut osakseni ihmeellistä surkuttelua ja voivottelua, kun olen ilmoittanut olevani vapailla markkinoilla.
Ja niinä hetkinä poden jostain syystä huonoa omaatuntoa. Olonihan on kerrassaan mahtava, parempi kuin vuosiin, mutta onko se väärin?

Yksi asia, mikä yksinasumisessa kismittää on kokkaaminen ja siivoaminen.

1. En osaa tehdä pieniä annoksia ruokaa, vaan keitän riisiä/makaronia/perunoita aina ”just in case” vähän enemmän..

2. Itsensä kanssa on vaikea tehdä toimivaa sopimusta siitä, kumpi laittaa ruoan ja kumpi siivoaa jäljet. Ainut vaihtoehto on jättää toinen tehtävä seuraavalle päivälle, mutta siellä se kuitenkin odottaa.

3. Olisi kiva, jos joku joskus kehuisi, että teitpä hyvää ruokaa.

Nautin siitä, etten ole kenellekään tilivelvollinen. Äitini soittaa minulle kerran kuukaudessa, eikä hän kysele, missä olen viikonloppuni viettänyt.

Nautin siitä, ettei minun tarvitse puhua ”meistä” ja ajatella ”meitä”.

Saan olla itsekäs.
Jos joku kysyy, olenko vapaana viikonloppuna, riittää, että muistan omat menoni.
Saan myös suunnitella tulevaisuutta ilman, että pitäisi muistaa ottaa toinen huomioon.
Tämän asian suhteen olen tehnyt kuluneina vuosina uhrauksia, jotka jälkikäteen harmittavat.
Sitä on turha jäädä kuitenkaan surkuttelemaan, nyt maailma on avoinna taas minulle.

Nautin siitä, että voin saada ja antaa huomioita (flirttailla) potematta siitä huonoa omaatuntoa.

Nautin siitä, että saan paljon aikaa itselleni ja muun ajan voin käyttää haluamallani tavalla ja jakaa ystävilleni.

Tietysti tämä on monelta osin vielä sinkkuuden alkuhuumaa.
Kauhunsekaisin tuntein odotan sitä ensimmäistä hetkeä, kun sisältäni kumpuaa raastava ikävä ja yksinäisyys.
Sitä hetkeä, kun haluaisi, että joku vain rutistaisi, halaisi tai hipsuttaisi, eikä sitä jotakuta ole lähimaillakaan.

Innoitus tähän blogiin lähti kokemuksistani, joita tämän lyhyehkön sinkkuajanjakson aikana on eteen tullut.
Niiden jakaminen tuntui vain kerrassaan hauskalta ajatukselta,
sillä sekaan mahtuu jos jonkinmoisia tapahtumia.
Itseni ja uusien tuttavuuksieni henkilöllisyyden suojaamiseksi kirjoitan blogia anonyymisti ja keksittyjä nimiä käyttäen.

Tällä hetkellä mielessäni pyörii aiheita Tinderistä seksiin ja pettämisestä treffailuun.

Kuulumisiin!