Rakkauden kesä 2016.

Olen viikon verran kuunnellut uudestaan ja uudestaan viime kesänä tekemääni soittolistaa. Mikä tunnelataus näissä kappaleissa voikaan olla! Jokainen biisi herättää vahvoja mielikuvia vuoden takaa. Miehet noissa muistoissa vaihtuvat tiuhaankin, mutta kesä ja ystävät pysyvät.
Suurimmaksi osin herää positiivisia ja miellyttäviä tunnetiloja.
Taisin kesän jäljiltä tännekin kirjoittaa, että mitään en kadu, vaikka meno oli välillä melko villiäkin. Joidenkin kappaleiden kohdalla mielen valtaa kuitenkin epämiellyttävä tunnetila ja on pakko skipata kyseiset melodiat.

 

Vahvimmat negikset saavat aikaan ne sävelet, joista tulee mieleen insinööri.
Näen itseni hänen autonsa etupenkillä, kun kaiuttimista puskee täydellä volyymillä Grace Mitchellin Your Design. Muistan miten ajoimme pimeässä kesäyössä pitkin Espoon Röylän mutkaisia hiekkateitä ja ilmaan sekoittui omaa pelkoani insinöörin raskaan kaasujalan vuoksi ja orastavaa ihastusta, jännitystä, himoa. Muistan miten istuimme Myllyjärven laiturilla keskellä pimeyttä, enkä uskaltanut upottaa jalkojani mustaan veteen.

Muistan kuinka istuimme isolla kivellä Vantaankoskea tuijottaen ja katsoimme vähän matkan päässä virveliä heittelevää miestä. Insinööri kertoi unelmistaan ja tavoitteistaan elämässä. Kaikesta paistoi läpi rahanhimo. Minä kerroin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kenellekään avoimesti perhesuhteistani ja lapsuuden ikävistä muistoista, enkä tiennyt, että se kaikki itsensä avaaminen oli turhaa.

Muistan sen todella aurinkoisen ja lämpimän kesäaamun, kun kävin hakemassa kassillisen tavaroita insinöörin luota.
Kun seisoimme hiljaa, talon seinään nojaten.
En saanut sanaakaan suustani.
Pureskelin poskiani, jotta kyyneleet pysyisivät silmissä. ”Sä oot tosi hyvä tyyppi. Halataanko vielä?”

Miksi, mitä merkitystä halauksella oli enää siinä hetkessä?
Oliko se insinöörille itselleen jokin synninpäästö?
Halaamalla hän pystyi jatkamaan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, miettimättä miten hän oli juuri repinyt rikki yhden tytön luomat unelmat ja haaveet.

Muistan kuinka laitoin Mastodonin kuulokkeista pauhaamaan ja kävelin raivon ja kyynelien sumentamilla silmillä pari kilometriä ymmärtämättä yhtään mitä oli tapahtunut. Istahdin lähijunaan ja joku oli raaputtanut roskiksen viereen sanan ”vitu”. Nauroin ja päätin unohtaa insinöörin.

 

Kun soittolistalta lähtee pyörimään Ghostin Cirice näen runopojan edessäni.
Näen hänen huolettoman tukkansa sojottamassa jokaiseen ilmansuuntaan, näen hänet päälläni painamassa kättään kurkulleni, näen hänet selällään edessäni voihkimassa ja kertomassa kuinka haluaa panna minua lisää.

Näen meidät pengerpuiston nurmikolla istumassa ja polttamassa pilveä. Muistan kuinka voin pahoin ja mietin, että minun pilvet on tässä elämässä poltettu. Muistan kuinka voin pahoin runopojan seurassa. Mutta muistan kuinka silti janosin hänen seuraansa, sitä himoa, jota hänen kissankuselta haisevassa asunnossa yhdessä jaoimme.

Runopoika oli rikki. Eksynyt ihmisraunio.
Ei ollut minun tehtäväni kursia häntä kasaan, koska siitä olisi mitä todennäköisimmin syntynyt vain toinen yhtä rikkoutunut sielu.
En ikävöi hänessä mitään. En edes sitä seksiä.

 

Kun kuuntelen HAIMin kappaleita tai Angusta ja Julia Stonea palaan omalle parvekkeelleni, palaan ystävieni seuraan Sinebrychoffin puistoon tai Helsingin kaduille. Palaan Bar Loosen tupakkapaikalle, Iso Roballe, Mollyn tanssilattialle.
Ja hymyilen.
Viime kesä jätti pysyvän jäljen mieleeni ja muistoihini. Yhtään valehtelematta voisin väittää sen olleen tähänastisen elämäni the kesä. Se paras kesä. Muistorikkain kesä.

 
Toistaiseksi näyttäisi siltä, että kesä 2016 tulee olemaan hyvin erilainen kuin viime kesä.
Onko kesä 2016 viimein se rakkauden kesä?

Oli tai ei, kesä, minä olen valmis.
Otan sinut avosylin vastaan ja odotan, mitä sinulla on minulle tänä vuonna tarjottavana!

 

Mainokset

Pettymys.

Mikä insinöörin kanssa meni vikaan?

Jaa-a, siihen kun osaisinkin vastata. Lauantaina olimme viettämässä iltaa. Jostain syystä koko illan ajan tunsin oloni hieman epämukavaksi. Insinöörissä ärsytti moni asia ja päätin sitten yhtäkkiä, että suuntaan kotiin. Hän tietysti laittoi viestiä perään, että mikä tuli, miksi lähdin ja siitä se sitten lähtikin vyörymään.

Sanoin muun muassa, että en kestä tätä epätietoisuutta siitä, olenko vain jotain ohimenevää. Kaikista hänen sanomisistaan silloin ja sunnuntaiaamuna sain päätelmän, että hän oli kenties miettinyt tätä ratkaisua jo aiemmin. Se tuntui niin helpolta ja hän sortui niin moniin kliseisiin. ”Oot mahtava tyyppi ­– Ehkä me vaan edettiin liian nopeasti – Ehkä parempi näin, ettei suhun satu – Mut olihan se hauskaa – Halataanko kuitenkin vielä”.
 giphy

Hän ei kuulemma ollut saanut minusta käsitystä, olenko tosissani vai en.
1077
Jossain muussa tapauksessa omat vakuutteluni siitä, että olen enemmän kuin tosissani olisivat johtaneet tilanteeseen ”okei, hyvä tietää, voidaan jatkaa tästä sitten eri meiningillä eteenpäin”. Mutta insinööriltä sain vain pakit.

Että jumalauta olipa hyvä juttu sitten vähän avautua ja raottaa verhoa tunteiden edestä.

Monta kertaa olin eilen laittamassa hänelle viestiä. Kertomassa, miten paskalta ja väärältä tämä tuntuu. Miten paljon hänestä välitin. Teki mieli raivota, huutaa, itkeä. Mutta silti kävelin vain tyynesti eteenpäin, otin puhelimen käteen ja avasin Tinderin. (Insinööri oli ollut aktiivinen 23 tuntia sitten – kiitos).

Minun pitäisi ehkä opetella käsittelemään tällaisia tunteita. Mutta miksi jäädä vatvomaan. Ne tuntuvat vain pahemmilta. Positiivinen puoleni uskottelee, että tällä oli tarkoituksensa, hän ei ollut minulle se oikea. (Ja eipähän tarvitse enää odotella sitä päivää, kun yhdyntä hänen kanssaan kestäisi kauemmin kuin 15 sek).

Mutta edessä onkin sitten viikko, jolle täytyy keksiä tekemistä joka päivälle, joka tunnille ja hetkelle. Koska yksin ollessa, ilman mitään tekemistä, tunteet iskevät kovaa vastaan. Testasin eilen yhden naapurin pojan kanssa tunnettua sanontaa.

4c11df545f6c8f377686f6bca484180c

Onhan siinä jotain perää. Joten nostetaanpas sitten purjeet ylös ja lähdetään kohti uusia tappioita! Hip hei.

Aivan sama mulle mä oon onnellinen.

serious

Takana yksi mahtava ilta/yö insinöörin kanssa. En yksinkertaisesti voi enää kuvitella, että tunteet olisivat vain yksipuolisia minun suunnaltani. Hän ehdotti eilen, että menisimme joku viikonloppu käymään kotikaupungissani.

ahr0cdovl3bpegntc2fkbwlulnbpegfibguuy29tl3dwlwnvbnrlbnqvdxbsb2fkcy8ymde1lza3l2xvbgdpzjqzlmdpzg

Why not.

Sitä paitsi eilen insinööri onnistui taas yllättämään positiviisesti petipuuhissa. Kyllä pienellä harjoittelulla hänestä kuoriutuu valioyksilö sillä(kin) saralla.

”Sanotaan, onnea ei muka näyttää saa,
jos tekee niin,
se heti katoaa. 

Aivan sama mulle mä oon onnellinen”

P.S. Pahoittelut, että blogi on ottanut tällaisen hempeilylinjan.

Pelko.

Mieltä vaivaa pelko.
Pelko insinöörin menetyksestä.
Jos kaikki loppuisikin tähän yhtäkkiä, miltä se tuntuisi?
Se tuntuisi kamalalta.

Täytyy siis myöntää, että nyt on tämän tytön sydäntä kosketettu.
Insinööri on saanut sukat pyörimään jo yli kuukauden päivät.
Seikkaillut päivisin ajatuksissa, öisin unissa.
Saanut verenpaineen nousemaan ja yhtä nopeasti pelkällä hymyllään sen laskemaan.

Pelkään niin vietävästi, että tämä kaikki viedään minulta pois.
Kaikki ilo ja onni, kaikki hyvä olo.

Katselin eilen insinöörin veljeä ja tämän tyttöystävää. Miten onnellisina he kuhertelivat koko ajan kiinni toisissaan. Katsoin insinööriä ja tarjosin hänelle vettä paahtavassa auringonpaisteessa, sipaisin vähän poskea. Onko meidän välillämme yhtä paljon tunnetta, vaikka emme olekaan iilimatoina toisissamme kiinni?

Sydämeni valtasi mieletön lämpö, kun sohvalla maatessamme ummistin silmäni ja insinööri parahti hätäisenä ”älä nukahda ilman minua!”. Siinä sitten nukuimme yhdessä kuin samaa unta nähden.

Hänessä on jotain niin tavattoman suloista ja silti miehekästä.
Jotain lapsenomaista ja silti aikuismaista, kypsynyttä.

Enkä voi vastustaa sitä, kun hänen yleensä hieman juroille kasvoille nousee se leveä hymy. Se vie hetkessä jalat alta.

I hope you’re not a butterfly
That’s gonna spread it’s wings and fly away
I hope you’re not the moving type
That’s gonna up and pack and walk away

I need you to be there to treat me like you care
I need you to be where, anywhere I need you
I need you to myself, not lay with anyone else
I need you next to me for always

Could you be my sunshine on a cloudy day?
Could you be my yellow when I’m feelin’ gray?

Hirviö sisälläni.

ff

Havahduin eilen ravistelemaan itseäni. Odotin bussia ja minulla oli taas liikaa aikaa miettiä insinööriä.
Tajusin suhtautuvani tähän juttuun todella pessimistisesti. Ikään kuin odottaisin vain hetkeä, että voisin taas sanoa ”no pitihän tääkin arvata” tai ”just tuollasia noi miehet on”.

Pelkään, että hän häviää. Tai että minä häviän.

Nimetönfff

Mietin, että pitääkö insinööri minusta vai olenko vain joku, jonka hän löysi.
Mietin, että haluaako hän pitää minut pitkään lähellään.
Mietin, että saisiko hän parempaa.

Mistä tämä pelko kumpuaa?
Lapsena ja nuorempana minun oli vaikea luottaa ihmisiin.
Se heijastui vahvasti ihmissuhteisiini, mutta positiivisten kokemusten myötä pystyin pikkuhiljaa kasvattamaan luottamustani.
Mutta miksi nyt tunnen niitä samoja tunteita? Nehän on käsitelty ja haudattu jo aikaa sitten.
Olenko deittailun aikana löytänyt itseni sisältä monsterin?
Hirviön, joka kohtelee miehiä piittaamattomasti, kylmästi, kertakäyttötavarana.
Jos voin itse kohdella muita niin, miksei joku kohtelisi myös minua niin?

Insinööri, lupaan kohdella sinua hyvin. Älä hylkää minua.

ff

IIIIIIIIIIIIIIIKK!

Viikonloppuinen ”harppaus” insinöörin ja minun välisessä suhteessa ei tainnut totisesti olla pelkkää kuvitelmaa. Menin eilen hänen luokseen, koska hän pyysi (peukku).

Puhuin jotain Linnanmäestä ja hän kysyi, koska olen viimeksi käynyt ja sanoi, että
”meidän täytyy joskus mennä”. (Tuplapeukku.) Mielestäni sana joskus viittaa tulevaan, suunnittelemattomaan sellaiseen, eikä sille ole asetettu takarajaa.

Vähän ajan päästä hän sanoi, että kaipaisi apua huoneensa sisustamisessa, sitten kun kaikki muutetut tavarat on purettu paikoilleen. (Triplapeukku.) Ensinnäkin, jälleen tulevaisuuteen viittaavaa toimintaa JA hän arvostaa minun kotini sisustusta niin paljon, että haluaa minun auttavan häntä.

Tänään aamulla, kun heräsin hänen vierestään ja hän otti tiukkaan syleilyyn, en voinut olla hymyilemättä.
Afroditet, Vishnut, Amorit ja kaikki muut rakkauden voimat, älkää antako tämän jutun mennä metsään.

Nyt riittää.

Perjantai-iltana löysin itseni sohvan nurkasta jäätelöpurkki kädessä Orange is the new blackia tuijottamasta. Mietin miten uskomattoman kyllästynyt olen deittailuun. Siihen, että joka ikinen kerta aloitat tarinan alusta, yrität tutustua ihmiseen, saada hänestä mahdollisimman paljon irti. Niihin pettymyksiin, vaivaannuttaviin hiljaisuuksiin, niihin aivan eri maailmasta oleviin ihmisiin.

Sähköpostissa odotti muutaman varteenotettavan ehdokkaan viestit suomi24:sta ja yksi tyyppi laittoi viestiä, että haluaisinko nähdä sunnuntaina.
En vastannut kenellekään – tiedän, todella paskamaista. Mutta en vain jaksanut.
Yksi koomikko soitti minulle (kesken hyvän jakson) ja kävimme keskustelua sinkkuudesta ja siitä, miten rankkaa deittailu tosiasiassa on. Juuri se, kun joka ikinen kerta aloitat samasta lähtöruudusta. Mietimme sitä, minkälainen tyyppi saisi meiltä jalat alta ja mikä meissä on vikana, ettemme löydä ketään. Tai itse asiassa kävimme enemmän keskustelua siitä, mikä minussa on vikana.

Hänen teoriansa oli kaunis ja jos se on totta, en näe sitä ongelmallisena. Hänen sanojensa mukaan vika on vain tarjonnassa. Koomikko sanoi minun olevan vetävän näköinen tyttö, mutta avatessani suuni saatan näyttää liikaa munaa ja liikaa persoonaa. Yritin selittää, että kyllähän minä ensimmäisillä treffeillä yritän säästellä sanojani, olla vähemmän sarkastinen ja koittaa olla enemmän isin tyttö. Kuulemma hänen on vaikea uskoa, että saisin todellista minääni piiloteltua, vaikka yrittäisinkin. Ehkä tässä on jotain totuudensiementä?

Perjantaina mietiskelin taas insinööri-juttua. Päätin suhtautua häneen rennosti. Käyttää aikaani mahdollisesti muihinkin miehiin ja katsoa, miten tämä suhde etenisi siinä sivussa. Lauantaina päädyin mutkien kautta hänen luokseen. Kapakassa osoitin hänelle jostain syystä mieltäni vääntämällä suupieliä alaspäin. Kuinka aikuismaista jälleen. (Insinööri muuten huolestuu aina, jos en hetkeen hymyile. Jos hetkeksi uppouduin ajatuksiini ja tuijotan ilmeettömästi eteenpäin, hän kysyy välittömästi mikä on hätänä tai miksi näytän surulliselta.)

Joitain asioita lauantaina kuitenkin loksahti paikoilleen, koska koko sunnuntain ajan minusta tuntui, että suhde oli edennyt jotenkin seuraavalle, syvemmälle tasolle. Esitin hänelle myös toiveen la-su välisenä yönä, ettei hän olisi minulle kusipää. ”Ei kuulu tapoihin”. Jää nähtäväksi.

Viime yönä mietin, että nyt olisin aidosti valmis asettumaan. Alkaa rakentamaan parisuhdetta, jättää sängystä toiseen hyppelyt pois. Huomaan taas ajautuneeni tilanteeseen, jossa yritän täyttää jotain tyhjää tilaa sisälläni, mutta se täyttyy vain hetkellisesti. Eilen istuimme insinöörin, hänen veljiensä ja yhden veljen tyttöystävän kanssa yhdessä sohvalla katsomassa rallia. Sydän pakahtui onnesta, ilosta, lämmöstä ja rakkaudesta niitä kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja sillä hetkellä tuntui, että kaikki on enemmän kuin hyvin.

Mutta uskallanko vieläkään heittäytyä tähän juttuun?
Aina kun olen päättänyt, että otan vähän rennommin, on laitettukin uusi vaihde päälle ja tarina on edennyt. Joten edelleen rennosti eteenpäin?

Insinööri, kun siinä sohvalla eilen nukahdin kainaloosi ja hetken päästä heräsin kuuntelemaan sinun tasaista hengitystäsi, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tänään heräsin yksin sängystäni ja hetken luulin sinun olevan selkäni takana. Et ollut ja aito ikävän tunne hulmahti päästä varpaisiin.

Ps. Tämä oli näköjään 50. kirjoitus blogiin, joka viettää myöskin puolivuotispäiväänsä tänään! Kiitos kaikille 518 kävijälle, jotka ovat sivua tutkineet yhteensä yli 1 500 kertaa. Se on jo aika paljon se!