Voimasana.

Saatana.
Perkele.
VITTUPERKELESAATANA!

Miksei kaikkia ajatuksia voi hallita?
Miksi yhtäkkiä mieli voi tehdä tepposet ja iskeä eteen kuvia hetkistä, jotka saavat ikävöimään?
Miten kauan kestää, että toisen unohtaa?
Milloin kaipaus helpottaa?

Ovatko nämä tunteet aitoja?
Johtuvatko nämä hormoneista, onko tämä vaan jokin kipuiluvaihe?
Sattuuhan haavaankin hetken, kun se rupeaa paranemaan.

 

Sitten vielä spotifyn viikon suositukset yrittää tuutata tällaista tekstiä korviin..

En sua pois mielestäni saa
miten voisin yrittää unohtaa
kun kotiin illal tuun,
yksin aamulla herään,
enkä sua enää täällä nää
Ennalleen en saa
mä vaan ootan että sut nään vielä uudestaan
ja tuun sun luo nukkumaan
Muistan kun sängyllä maattiin
yhteistä elämää suunniteltiin
mut ikinä ei tullu sitä päivää
kun vietetään meidän häitä
Mitä meille täällä tapahtui
Mihin rakkautemme haihtui
Joo mä tiiän et tein niin väärin
kun susta irti päästin
Ennalleen en saa
mä vaan ootan että sut nään vielä uudestaan
ja tuun sun luo nukkumaan
Mietin sua taas kun ei huvita juhlia
Tuhannen kerran katson sun kuvia
En saa unta
Tänä iltana oon valveilla

Nyt jumalauta.

Mainokset

Väärinpäin lentävät linnut.

Hitsi, siis voi hitsi!
Spotifyn viikon suositukset -listalta löytyi biisi, jonka olisin toivonut muistaneeni pari kuukautta sitten.

Saanko tarjoilla teille: Jipun Väärinpäin lentävät linnut.

Siis nämä sanat!
Iskee vieläkin niin syvälle, että meinaa tulla jostain tuolta lapaluiden välistä läpi.

Minä olen revitty mainos
Kaupungin lyhtypylväissä.
Sinä olet mies ilman
Käyttökelpoista sydäntä.
Sinä huudat viimeiset valheet suustasi
Ja nurkkaan pakenet.
Ja voi luoja miksi rakastan,
Rakastan sinua.
Kun olen ihan oikein tosissani miettinyt kulunutta vuotta, niin melko syvissä vesissä tuli uitua tuossa helmi-maaliskuun aikana. Omaan tuttuun tapaani näytin kaikille, että hyvin menee, ei tunnu missään. Valehtelin itsellenikin, uskottelin että olin niin hyvin valmistautunut eroon, että sen konkretisoituminen ei juuri enää hetkauttanut.
”No siis yksinhän mä oon tässä jo pari kuukautta ollu, että ei tää nyt tavallaan muuta mitään”
Näitä sanoja hoin kaikille, jotka vaan halusivat kuulla.
Tämä on minulle kertakaikkisen tuttu selviytymiskeino.
En tiedä onko se nyt mitenkään niin huono keino, mutta tietysti olisi joskus parempi vaan rehellisesti kertoa, että nyt sydän itkee ja mieli on harmaampi kuin tämä kevät.
Kukkis kirjoitti tammikuussa lukeneensa Jani Toivolan kirjan (joka minulta on vieläkin lukematta). Tekstipätkä sai kyyneleet tuhrimaan ripsivärit poskille:
Tällainen minä olen, nämä ovat minun haavani ja pelkoni, toivoisin että kuuntelisit niiden viestiä, kunnioittaisit niitä ja yrittäisit ymmärtää. Kun joku rohkaistuu avaamaan suunsa omista tarpeistaan, tulisi sen aina olla pysähtymisen paikka. Kaikki huomio sinne, missä joku on vihdoin löytänyt rohkeuden käyttää omaa ääntään. Muiden äänten kuunteleminen on aina mahdollisuus oppia, mahdollisuus tarjota toiselle näkyväksi tulemisen kokemus. Mahdollisuus olla luomassa ketjua, jonka osana voi luottaa siihen, että kun minä vuorostani uskaltaudun kertomaan peloistani ja toivestani, myös minun kurottautumistani kohdellaan kunnioittavasti ja hellävaraisesti.
Mietin tätä silloin tammikuussa ja mietin edelleen, että miksi minä en uskalla olla näkyvä? Tämä ei liity nyt pelkästään tähän eroon ja sen parissa läpikäytyihin tunteisiin, vaan ylipäänsä kaikkeen elämässä. Tässä se vaan taas jotenkin korostui, että on niin paljon helpompi esittää ympäristölle jotain kuin näyttää todellinen sisin. Tehdä itsestään läpinäkyvä tai heijastaa niitä asioita, joita odottaa toisten haluavan nähdä.

 

Minä juoksen kiroillen
Tyhjää rappukäytävää,
Kirjoitan sulle maailman ruminta
Viimeistä tekstiviestiä.
Haloo, haloo olen se
Jota rakkaus ei enää tarvitse.
Tänä yönä minä tahdon
Mennä Hakaniemen silloille.
Mutta olinhan minä hetken näkyvä. Näkyvämpi kuin koskaan.
Ennen eroa, sen hetkellä ja sen jälkeen näyttäydyin hänelle vahvemmin kuin ikinä aiemmin kenellekään.
Eron aikana kuuntelin muuten tätä biisiä repeatilla:
Täytyy laittaa tuo koko elokuvan soundtrack soimaan, koska en halua että jatkossa sitä kuunnellessa tulee mieleen ero ja huutoitkut yöbusseissa.
Jos joku vaikka eksyi tämän postauksen pariin löytääkseen hyviä erobiisejä, niin tässä vielä pari:
Ja hei, tsemppiä! ❤
Aika parantaa.

To do: Siivous – check!

Ja tuosta – siivous suoritettu.
Taikurin tapaamisen jälkeen oli juuri oikea mielentila projektin loppuunsaattamiselle.

En ole poistanut suinkaan kaikkea sisältöä. Joidenkin tekstien osalta onneksi riitti, että oikeastaan vaan poistin yksittäisiä sanoja tai lauseita.
Ja siis saanhan minä nyt helvetti soikoon kirjottaa erosta, joka on melko universaali aihe ja voisi koskettaa öpaut ketä tahansa tällä maailmalla tallustelevaa ihmistä. Saanhan minä kirjoittaa rakkaudesta, koska uskon vakaasti että koen vielä elämässäni niitä samoja tunteita kuin vaikka viime kesänä.

Tiesin, että joulu-helmikuun aikaiset kirjoitukset olisi hankalinta perata läpi.
Hetken rintaani jopa puristi. En tule koskaan, en koskaan unohtamaan sitä iltapäivää, kun sohvalla luin viestin, että kaikki olisi ohi. En ole koskaan aiemmin voinut hetkellisesti niin pahoin, en ole tuntenut sellaista tuskaa (tajusin juuri, että minun elämässä on loppupeleissä ollut kaikki aina kovin hyvin, kun olen tältä säästynyt). En ole koskaan itkenyt niin raa’asti. En ole koskaan tuntenut niin paljon henkistä kipua, enkä ole aidosti koskaan ennen sitä kärsinyt särkyneestä sydämestä.

Se että rintaani puristi nyt, ei johtunut siitä, että olisin ruvennut ikävöimään.
Se johtui siitä, että pystyin mielessäni palaamaan etäisesti tuohon tuskaan.
En ole ollut kovin onnellinen alkuvuodesta noin muutenkaan.
Ihanaa, että te olette olleet tukenani monena heikkona hetkenä ja olette jaksaneet lukea synkkiä ajatuksiani.

Tiedättekö sen tunteen, kun suursiivouksen jälkeen ihastelee puhtaita pintoja, järjestystä. Kun iskee halu käydä ostamassa leikkokukkia maljakkoon, koska niiden kauneus ja niiden ympäristö korostaisivat toinen toisiaan.

Minulla on nyt sellainen tunne, tämä on hyvä tunne.
Helpompi taas hengittää.

 

Ja sinulle.
Kiitos kun vedit maton altani.
Muuten tuhlaisin vieläkin aikaani sinuun.

Girl-Says-Good-Bye-Gif-Image

 

Siivousta.

Olisi minulla jotain uuttakin sisältöä blogiin, kerrottavaa pääsiäisestä, tulevista treffeistä, yllättävistä yhteydenotoista. Mutta tällä hetkellä kaikki energia menee vanhojen tekstien siivoamiseen. En jaksa lukea enää yhtään ”poistatko mua koskevat postaukset” -viestiä, joten oli ryhdyttävä toimeen.

Ja rehellisesti sanottuna VMP!
Helppoahan olisi vain yksinkertaisesti nakutella roskakoriin kaikki kirjoitukset aikaväliltä huhtikuu 2016 – tammikuu 2017. Mutta koska en halua poistaa sellaista sisältöä, mikä ei kosketa häntä, käyn tekstejä yksitellen läpi.

Ja se tuntuu vähän siltä, kun joku heittäisi suolaa haavoihin.
Tunnen oloni tyhmäksi, naiiviksi.
Kun luen vuoden takaisia ajatuksia, ne tuntuvat unelta.
Tapahtuiko se kaikki oikeasti?
Miksi en nähnyt kaikkia merkkejä jo aiemmin, miksi heittäydyin mukaan?
Toisaalta, miksi en olisi heittäytynyt?

Sisällä velloo kymmeniä tunteita.
Kaikkea surusta ja katkeruudesta iloon ja helpotukseen.

mä vain tahdoin antaa kaiken
mutta sä et tahdo sitä enää
ja mä en tiedä mihin mä laittaisin sen
nyt kai se vain yli jää

joka pysäkillä ootan sua kyytiin
ehkä jäisin pois jos sä tulisit
yritän tajuu miks sun sydän puutui beibi
puhuisin muille mut ne tuijottaa vaan ruutui

Reilu viikon päästä olisi edessä tuo Pariisin Kevään odotettu keikka.
Itken ehkä alusta loppuun.