Pusupoika on my mind.

Vaikka minun onkin sitä hieman vaikea myöntää, mietin paljon pusupoikaa.

Tämä on käytännössä toinen kerta, insinöörin lisäksi, kun minut dumpataan.
En ole henkisesti rikki.
Sydämeni ei ole riekaileina, koska osasin tähän jo pidemmän aikaa varautua. Vietimme kuitenkin verrattain vähän aikaa yhdessä pusupojan kanssa, joten hänestä ei ennättänyt tulla kiinteä osa arkeani.
Tyynyssäni ei ole hänen tuoksuaan.
Pystyn kuuntelemaan tiettyjä kappaleita ilman, että näen hänet vierelläni.

Mutta silti.
Pieni toivonkipinä elää.
Että hän laittaisi viestiä.
Kysyisi mitä kuuluu

Ja pieni raastava riittämättömyyden tunne nakertaa sisällä.
Enkö kelpaa tällaisena?
Miksi ne ihmiset, joille avaudun, joista aidosti välitän, lähtevät pois?

Nyt pusupoika.

get-out-get-out-of-my-head-ahs

Oikeasti.

Kylmenee.

Näimme pusupojan kanssa eilen.
Edellisen kerran näimme joskus viime viikolla, varmaan torstaina.

Jostain syystä välimme tuntuvat kylmentyneen.
Viestittely on vähäsanaista, monilta osin jopa vähän toispuoleista eli minun suunnaltani aktiivisempaa.

Tietysti ärsyttävä pikkuepävarmuus sisälläni on saanut tästä ravintoa itselleen. Takaraivossa jyskyttää pelko. Tekisi mieli vain huutaa pusupojalle:

giphy

 

Miten saan pääni pidettyä kylmänä?
Miten saan jutun jatkumaan, en halua sen loppuvan.