Se pistää miettimään…

kun jotain yrittää,
ja silti ulos jää
yhtenään.

Kyllä sitä vaan saa taas kerran todeta, että omaan intuitioon on syytä luottaa.
Kun kaikki ystävät (ehkä hekin hieman toiveikkaasti) yrittivät uskotella, että ehkä Sk8er Boin yhtäkkinen jäätyminen ei johtunut minusta vaan jostain muista seikoista, minä pudistelin päätäni. Niin vahvaksi tunne sisälläni kasvoi, että päätin lähteä kesken työpäivän jatkamaan hommia kotiin ja viesti saavuttikin minut juuri kun bussi kaartoi kotipysäkille.

Nieleskelin räpeltäessäni avainta oven lukkoon ja eteisessä kyyneleet purkautuivat hyökyaallon lailla. Seisoin pitkän hetken kynnysmatolla pyyhkien räkää takin hihaan. Tunsin sydämen sykkeen jyskeenä takaraivossa, se toisti sanoja ”mitä minä sanoin”.

Tietysti minua harmitti, etten saanut enää mahdollisuutta tutustua Sk8er Boihin paremmin. Suurin syy voimakkaaseen itkuun oli kuitenkin se, että kun minä vihdoin ja viimein tosissani yritin ja kun minä kerrankin tapojeni vastaisesti avauduin jonkun edessä, enkä yrittänyt lainkaan esittää coolimpaa tai pidättyväisempää, niin universumi löi ilmat pihalle. Olin suorastaan epäuskoinen istuessani sohvalla. Luin tyhjältä tuntuvia viestejä useamman kerran ja aidosti mietin, että mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Muserruin ja lannistuin hetkeksi.
Tällaiset kokemukset tekevät meistä deittimaailman konkareista varautuneita, tämän takia ympärilläni on suojamuuri, ikijäätä, jonka sulattaminen vie vuosikymmenen.

Tunsin myös äärimmäistä vihaa ja vitutusta.
Miten ihmiset ovat niin vitun pihalla nykyään kaikesta?
Miksi kaikki karttavat kaikkea sitovaa kuin ruttoa?
Enhän minä mitään vitun kihlasormusta odottanut, en edes parisuhdestatusta.
Mutta pitääkö kaikki mahdolliset ovet pitää aina auki?
Mitä ihmiset pakenevat, itseään?

Joten jumalauta sanonpa vaan, että miettikää ihmiset kun lähdette tuonne Tinderin maailmaan seikkailemaan, että mitä te tosiasiassa haluatte ja mitä ette.
Ja älkääkä vittu antako vääriä signaaleja, vaan pysykää siinä omassa kannassane.

813ed531bac4ccfe1686b30b441bd2cb

Ja joku varmaan miettii, että meneekö nyt vähän ylireagoinnin puolelle. Ehkä! Mutta olen niin kertakaikkisen kyllästynyt tällaiseen turhaan säätämiseen ja sähläämiseen. Jatkuvaan epävarmuuteen ja trapetsitaiteiluun. Siihen että aina vaan sattuu. Olen kurkkuani myöten täynnä ajatuksia, että ei saisi esimerkiksi näyttää aidosti olevansa ihastunut tai pitävänsä toisesta. Että pitäisi vaan jäähdytellä koko ajan, ettei vaan saisi heittäytyä mihinkään täysillä mukaan.

Mutta ei, minä en aio tästä lannistua.
Sillä jos johonkin voin uskoa ja luottaa, niin itseeni.
Tällainen minä olen, ja tällaisena minä pysyn.

 

Mainokset

What’s going on?

Eilen päästin tyytyväisen ynähdyksen, kun kaivauduin kahden peiton alle sängyssä. Hetkeksi heitin peitot kokonaan päälleni, sulkeutuen pimeyteen. Hengitin hitaasti ja painoin kasvoni vasten petauspatjaa, hymyilin.

Minä olen tyytyväinen ja onnellinen.
Kuten täälläkin tovi sitten ulvoin, kaipaan kyllä läheisyyttä, mutta olen kuitenkin hyvässä balanssissa elämäntilanteeni kanssa.
Siitäkin huolimatta, että ympärilläni tapahtuu kummia juttuja…

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin ja vaistomaisesti nappasin puhelimen käteeni. Olin saanut messengerissä viestin asiakkaaltani, siinä puoli kahden aikoihin: ”Soita mulle.”
Aamulla herätessä toivoin hetken nähneeni unta, mutta valitettavasti viesti ei ollut hävinnyt. Pahaa aavistaen kaivoin laukusta työpuhelimen. Sama asiakas oli yrittänyt ensin soittaa ja sitten laittanut perään viestiä – tämä ei menisi enää vahingosta.

latest-seriously-gif-444

MINUA hävetti. Minua nolotti. Hänen puoleestan ja muutenkin.
Miksi 50-vuotias, perheellinen mies, joka asuu muutaman sadan kilometrin päässä, koki tarpeelliseksi soittaa minulle puoli kahdelta yöllä?
Ajatteliko hän tosiaan, että minä olisin vastannut ja/tai soittanut takaisin?
Mitä asiaa hänellä olisi minulle ollut?

Maanantaina töihin tullessa kävin heti ilmoittamassa, että kyseinen asiakas siirtyy minulta mahdollisimman pian pois. Kyse on ollut muutenkin väliaikaisesta ratkaisusta. Minä olen aika paljon sietänyt kaksimielisiä juttuja muilta asiakkailta, kuunnellut ”voi kun sulla on niin ihana ääni” -mantroja ja muuta pientä flirttiä, mutta tähän vedän nyt rajan.

Päätös oli erittäin helppo sen jälkeen, kun vielä maanantaiaamuna töihin tullessa törmäsin tupakkapaikallamme kytiksellä olleeseen omistajaan, joka on siis yhden työkaverini asiakas:
”Laitoin sulle viestiä ja tulin vaan kattomaan, et jos olisit sattumalta täällä”

cool-seriously-gif-101

Relevanttia informaatiota lienee, että olen viimeisen kolmen viikon ajan ignoorannut täysin hänen satunnaiset viestinsä.

Kuittasin omistajalle, että minulla alkaa nyt aavistuksen mennä maku läähättäviin asiakkaisiin. Hän naurahti perään ja sanoi, että soittelee ehkä pääsiäisenä.

krysten-ritter-eyeroll-seriouly

 

Koko viime viikon yritin saada jonkinlaista connectionia Erämieheen.

Testasin osottaisiko hän minkäänlaista aloitteellisuutta. Mehän siis edelleen keskustelisimme vain Tinderissä, jos minä en olisi pyytänyt hänen numeroaan.
Annoin vihjeitä. Kerroin, että viikonlopulle ei ollut lauantai-illalle eikä sunnuntaille minkäänlaisia suunnitelmia. Torstaina voivottelin, miten tylsää oli yksin kierrellä keskustassa kauppoja.
Mutta erämies ei todellakaan tarttunut syöttiini.

2222.gif

 

Paitsi lauantaina. Hän laittoi viestiä juuri, kun olin käymässä nukkumaan:
”Niin aattelin vaan, että jos oot tänään lähdössä jonnekin liikkelle, ni voitas ottaa vaikka lasilliset, jos ei olla liian humalassa”.

Vastasin vasta sunnuntaina.

Tinderissä ei ole muutakaan elämää oikein näkynyt ja motivaatio yrittää järjestää treffejä no ihan ok –miesten kanssa ei juuri nyt nappaa.
Mutta onneksi olen tähän elämääni tyytyväinen tällaisenaan.

Stoppi.

Nyt on taas hetken aikaa menty sen verta vauhdikkaalla tyylillä,
että olisi ehkä syytä pieni tovi ottaa rauhallisemmin.

Tosin ei ole onneks tullut törttöiltyä erityisemmin.
Se, että laskuhumalassa huutaa päänsä sisällä taikka whatsappissa koko sydämestään vittua noin sata kertaa, on loppupeleissä aika mitätöntä.
Kai sitä tältäkin osin voi jo huomenna itselleen nauraa.

Mutta sanottakoon, että teki hyvää.
Olen taas työntänyt tunteita syvälle sisimpääni piiloon.
Kaikki on ihan oikeasti hyvin, mutta onhan se tavallaan raastavaa,
kun ei koskaan päässyt sanomaan silmästä silmään, että nyt sattui.
Haistattamaan vittua taikka huutamaan kurkku suorana.

Minusta tulee tikittävä aikapommi, kun yritän sulkea tunteet ja ajatukset pois mielestäni.
Ne puristavat rintaa ja mieltä juuri niin monta päivää ja tuntia ja minuuttia, kunnes ne tavalla tai toisella purkaa pois.
Nyt mieleni on kevyt ja olen oikeasti aidosti ottamassa askelia eteenpäin.

Olen myös vihdoin purkanut asiaa ystävieni kanssa.
Voin puhua asioista vain omien kokemuksieni kautta, mutta ystävänikin onneksi haastavat minua tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.
Silti esiin nousevat syy-seuraussuhteet saavat minut vakuuttumaan siitä, että tämä ei ollut minun syytäni. Vaikka joissain hetkissä ja tilanteissa olin itsekin epäreilu, minua ei voi tästä syyttää. Minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä. Epävarmuus kumpusi minulle sanotuista asioista. Että rakkautta ei tarvitse sanoa eikä näyttää, edes pyydettäessä, koska sehän on itsestäänselvää.
Jos jokin voi murentaa kahden ihmisen välisen suhteen, niin toisen pitäminen itsestäänselvyytenä.
Ja toisen työntäminen pois silloin, kun hän näyttää sisimpänsä. Silloin kun hän kertoo miten kipeästi toista tarvitsisi, miten rikki siinä hetkessä on.

 

Mutta nyt minun elämässäni on alkanut uusi luku.
Tiedättekö, kun joskus sitä tulee sellaisia hetkiä ja tilanteita vastaan, että uskoo kohtalon antavan merkkejä olemassaolostaan.

Kärsin parin viikon ajan pienestä kriisistä elämäni kanssa.
Tuntui siltä, että oli vaikea saada pysyvää otetta mistään.
Sain mielestäni liian vähän aikaan.

Viime viikolla sähköpostiini kilahti uusi viesti, jossa kysyttiin haluaisinko minä ryhtyä yksinäiselle vanhukselle ystäväksi.
Tänään tapaamme ensimmäisen kerran.
Toivottavasti uusi ystäväni pitää minusta.

Weird things.

Viikonloppuna vietettiin yhden työkaverini 50-vuotisjuhlia.

Odotin iltaa innoissani, koska mukaan oli kutsutta sellaisia työtovereita, joiden kanssa en ole pitkään aikaan päässyt pitämään hauskaa. Oman jännityksensä kuitenkin jo etukäteen aiheutti eräs nainen, joka suorasanaisesti lyttäsi minut kolmisen kuukautta sitten maanrakoon. Hän on kaikella tapaa tehnyt selväksi, ettei pidä minua juuri minään ja on nyt siirtynyt vähättelemään, kiukuttelemaan ja käyttäytymään asiattomasti myös sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa käyn esimerkiksi lounaalla. Harva ihminen on onnistunut menettämään minun silmissäni arvostuksen samalla tavalla kuin hän.

Vittuilua ja piikittelyä tuli kuultua aina tilaisuuden tullen lauantaina, mutta kun kyseinen nainen loppuillasta pyöri humalansa vuoksi lattioita pitkin, totesin että ehkä minulla ei ole mitään syytä itseäni tästä syyttää.

Olin päättänyt pitää tämän kateellisen ämmän silmissä mahdollisimman matalaa profiilia. Tähän ei varsinaisesti auttanut se, että hän saapui juhliin minulle entuudestaan tuntemattoman pariskunnan kanssa ja tämän pariskunnan mies iski silmänsä minuun(!?). Ruokaillessamme hän:
tunki itsensä viereeni (vaimonsa paikalle),
tuli hyvin liki (haistoin partavetensä, alkoholin hengityksessä ja tunsin kehon lämmön)
nappasi useamman kerran kainaloon (mikä olisi tuntunut lähes kenen tahansa tuntemattoman ihmisen tekosena epämukavalta)
ja hivuttautui pikkuhiljaa penkilleni istumaan (samalla, kun hänen vaimonsa istui selkänsä toisella puolen ja minä melkein kiipesin toisen vierustoverini syliin).

Jo tämä tilanne sai muutkin ihmiset kohottelemaan kulmiaan ja naureskelimme asialle tupakalla käydessä muiden työkavereiden kanssa. Tai he naureskelivat huvittuneina, minä vähän kauhunsekaisin tuntein.

Illan esiintyjä sai tanssijalkamme vipattamaan. En varmasti ennättänyt kuin nousta seisomaan, kun mies jo tarrasi käsiini ja veti minut hyvin lähelle itseään ja tanssin pyörteisiin. Hänen vaimonsa katse olisi voinut kärventää sisuskaluni viidessä sekunnissa. En halunnut aiheuttaa mitään ylimääräistä draamaa. Jos kyseessä olisi ollut joku sellainen mies, kenen
a. vaimo ei olisi ollut paikalla
b. vaimo ei olisi ollut kusipäisen työkaverini hyväkin ystävä
olisin läpsäissyt miestä ja sanonut, että pitää kätensä irti minusta.

Otimme muutamat tanssiaskeleet (Facebook-tapahtumassa on todisteena kuva pakokauhuisesta ilmeestäni) ja sen jälkeen viestin lähellä tanssineelle työkaverilleni, että tulisi tilanteeseen väliin. Tartuin hänen käteensä ja vedin itseni irti limanuljaskan otteesta. Mies jatkoi tuijottamistaan ja yrityksiään päästä juttusille, kunnes parin tunnin päästä sammui ruokapöytään.

Ja minä vaan mietin, että…

635862293656261668144463624_giphy-2

 

Jossain vaiheessa iltaa, varmaan siinä viidennen viinilasin (vai pullon?) ja viidentoista siiderin jälkeen, minua otettiin hellän jämäkästi (eikä lainkaan ällöttävästi) kiinni vyötäröltä. Tuijotin tilan omistajan, joka on myös juhlat järjestäneen työkaverini asiakas, silmiä: ”Anteeks, tota. Oisko sulla hetki aikaa kohta? Haluaisin jutella sun kanssa”.
En muista, että mitä vastasin. Varmaan korisin vähän, nyökytin ja hymyilin.
Vieressä ollut työkaveri katsoi minua silmät lautasina, kun omistaja poistui paikalta. Vaihdoimme sanattomia viestejä katseiden avulla. ”MITÄ?” ”NO VITTU EN TIEDÄ” ”MITÄ!?” ”NO SANOPPA SE”

post-24630-I-have-no-idea-whats-going-on-COV8

 

Taisimme jutella melkein koko loppuillan. Hän esitteli bisneksiään, joilla hän ehkä ajatteli tekevänsä minuun suurenkin vaikutuksen. Hän hämmästeli, miten näin hyvännäköinen voi olla meidän firmassa töissä. Ja hän myös kertoi, miten hänen avioliittonsa on pystyssä vain koska lapset ja yhteiset yritykset. Ja muuta pientä. Suostuin kuitenkin antamaan puhelinnumeroni.

Maanantaiaamuna sain viestiä, että ennättäisinkö juoda hänen kanssa kahvit työpaikallani. Hän toi mukanaan suklaamunia, piristääkseen alkanutta viikkoa ja ilmoitti pikaisen visiitin jälkeen, että tosiasiassa halusi vain nähdä hymyni.

Ja tässä mä olen ihan, että…

giphy

 

Mielenkiintosta viikkoa siis itse kullekin!

 

About time.

Koitin lauantaina saada itselleni seuraa humpalle.
Kävin kaikki ystäväni lävitse, mutta ne jotka eivät olleet hytkyttämässä lanteitaan Antti Tuiskun tahtiin olivat kehitelleet jo muuta tekemistä.
Niinpä löysin itseni illalla sohvalta kanavasurffailemasta.
YLEltä tuli Oli aikakin -elokuva.
Olen sen effateatterissa nähnyt, mutta uusinta oli ihan paikallaan.

Mikähän siinä muuten on, että ainakin minä syyllistyn siihen ”ei mä oon nähny ton” -ajatteluun, kun valitaan elokuvaa? Olen viime aikoina katsonut paljonkin sellaisia elokuvia, jotka ”olen nähnyt jo” ja huomannut, että en tosiasiassa muistanut välttämättä tärkeimpiäkään juonikuvioita.

Joka tapauksessa tuo leffahan on todella koskettava.
Jos ette ole sitä nähneet, ettekä halua tietää juonipaljastuksia, niin kannattaa lukea jatko varauksella.
Elokuvassa päähenkilö saa kuulla, että heidän suvun miehillä on kyky matkustaa ajassa. Mies käyttääkin taitoa hyväkseen löytääkseen rakkauden elämäänsä.
Kuten arvata saattaa aina kaikki ei mene nappiin, kun menneisyyttä käydään näpelöimässä, mutta mistään höhläkomediasta ei onneksi ole kyse!

Itkin vuolaasti viimeisen puolen tunnin ajan.
Päähenkilön isä kuolee ja se on kuvattu jotenkin todella todella todella kauniisti ja koskettavasti.
Yleensä elokuvia katsoessa itku on sellaista hiljaista nyyhkytystä, mutta minä VOLLOTIN ääneen, räkää pärskyi joka suuntaan ja silmät olivat vielä seuraavanakin aamuna turvoksissa.

(Jos joku on nähnyt elokuvan, niin häiritseekö teitä, että isän ja pojan aikamatkustettua vielä viimeisen kerran pojan lapsuusaikoihin pojan lapset eivät olleetkaan enää ”vaihtuneet” nykyhetkessä??)

Kun päähenkilö viettää viimeisen kerran aikaa isänsä kanssa (tämän jo kuoltua, aikamatkustamalla menneisyyteen), hänen isänsä kertoo miten hyödynsi kykyä tehokkaimmin. Hän eli jokaisen päivän kahdesti. Ensin ottaen vastaan sen kaikki murheet, harmaudet ja ikävyydet. Toisen kerran hän eli päivän samalla tavalla, mutta kiinnittäen huomiota niihin positiivisiin ja kauniisiin asioihin, yrittäen tehdä päivästä parhaan itselle ja muille.

Elokuvan lopussa päähenkilö kertoo luopuneensa aikamatkustuksesta. Hän kertoo, että on päättänyt elää jokaisen päivän niinkuin eläisi sen jo toisen kerran, keskittyen päivän hyviin puoliin.

Ja siinä on se elokuvan sanoma.
Että maailmasta ja elämästä voi löytää rakkautta, kauneutta ja iloa ilman, että osaa matkustaa ajassa. Se ei vaadi muuta kuin silmien avaamista.

 

Nämä on tällaisia kliseisiä sutkautuksia.
”Elä hetkessä” jne.
Mutta tunnustan, että minä tarvitsen välillä tällaisia elämyksiä.
Minun täytyy vaikuttua, jotta keskittyisin itsestäänselvyyksiin.
Että muistaisin keskittyä positiivisiin asioihin.

Ja tiedättekö mitä..
En usko, että tekisi kovin monelle muullekaan pahaa vähän havahtua.

Tämä on ollut muutenkin jotenkin ajankohtainen aihe oman mieleni sisällä,  se elämästä nauttiminen.
Puumis kirjoitti viime viikolla rahan käytöstä ja juuri esimerkiksi tuota aihetta olen pyöritellyt ajatuksissani.

Elämästä pitää nauttia.
Koskaan kun ei tiedä, milloin se loppuu.
Anssi Kela sanoi Elastinen feat -ohjelmassa hyvin, että ”on ihmisiä, jotka pitävät niitä parhaita posliineja kaapin kätköissä spesiaalien tilanteiden varalle”, mutta ikinä niitä ei sieltä esiin kaiveta.
Miksi niistä ei voisi juoda kahvia vaikka joka viikonloppu?
Miksi niillä ei voisi tehdä harmaasta maanantaista vähän spesiaalimpaa?

Ihmiset säästävät rahaa, mieltään, vaatteitaan ja tavaroitaan pahan päivän varalle tai erikoistilaisuuksiin.
Mitä jos niitä ei tule?

Järjen käyttöhän on aina sallittua.
Elämässä on mielestäni hyvä löytää balanssi sen hetkessä elämisen ja pidemmän aikavälin suunnittelun välillä.
Kyllä minäkin haavekuvia, suunnitelmia ja tavotteita asetan viiden – kymmenenkin vuoden päähän. Toive tietysti on elää sinne asti.
Mutta en elä pelkästään niistä ja niitä varten.
Elän nyt.

Armoa.

Jos pitäisi nimetä yksi idoli, antaisin ääneni Henriikka Rönkköselle.
Eilen lukaisin listauksen 10:stä tärkeimmästä sinkkuelämän säännöstä.

Henriikka on rautaa.
Hänen blogia lukiessani olen monet kerrat nauranut mahaani pidellen (ei muuten kannata edes yrittää lukea kirjoituksia työpaikalla – naurun pidätteleminen on todistetusti mahdotonta).
Jos olisin mies, etsisin Henriikan käsiini ja pakottaisin hänet parisuhteeseen kanssani.

Naurun lisäksi kyseinen sinkkublogi tarjoaa paljon lohtua.
Varmasti ainakin todella moni, jos eivät kaikki, löytää palasen itseään Henriikan kirjoituksista.
Hän kirjoittaa itsestään ja elämästään yhtään häpeilemättä. Hän kirjoittaa niistä tunteista ja ajatuksista, joista muut eivät kehtaa puhua.

 

Sinkkuelämän säännöt -listaus oli kuin osoitettu minun kolmen ja puolen päivän masennukselleni.
Minulle.

En ole tehnyt vielä uudenvuodenlupauksia, koska niillä ei ole tapana kestää. Projektinikin kun aloitin hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta.
Mutta olisiko tässä ainesta uudenvuodenlupaukseksi.
Että olisin armollisempi itselleni.

Etten vaatisi itseltäni liikoja.
Etten yrittäisi sovittaa itseäni johonkin muottiin.
Että uskoisin jonkun voivan rakastaa minua tällaisena.

Olkaa tekin armollisia.

Piiri pieni pyörii…

… Sinkkiksen Tindermatchit siinä hyörii.

Tiedättekö kun Tinderissä ennätti kerätä 400 matchia ja yli 40 miestä tuli treffattuakin, niin alkaa tämän kaupungin (ja miksei Suomenkin) rajat tuntumaan pieniltä.

Joitakin yllättäviä kohtaamisia on tullut vastaan, enemmän ja vähemmän hämmentäviä tai nolostuttavia. Ja näitä ”hei meillä on näköjään yks yhteinen tuttava… jota oon pannut” -äksidenttejä.

 

Nyt kuitenkin eteen on tullut ensimmäinen spontaanin

tumblr_n9qzt4c3TT1rbc9h1o1_500

reaktion aiheuttanut.

Muistatteko browniepojan?
Näimme ne pari hassua kertaa, jotka eivät johtaneet kuin vahinkohipaisuihin ja sen jälkeen viestittely (hänen puoleltaan) yllättäen kylmeni. Noh, eihän tuo poika täysin minun tyyppiäni ollutkaan, että en moisesta kaunaa kanna, joten ollutta ja mennyttä.

Rakas ystäväni on käynyt tapailemaan poikaa ja suhde on jo melko vakava.
Kun hän osallistui ”poikaystävänsä” tupareihin (joihin kutsui myös minut, mutta en päässyt paikalle), häneltä tuli yllättäin print screen yhdestä Facebook-profiilista.
Kyseinen herra osottautui yhdeksi rakkaan ystäväni ”poikaystävän” parhaista kamuista, jonka profiili oli tullut ystävälleni vastaan Facebookin eventissä.

Arvaattekos kuka tämä mysteerinen ”Miks tää on niin tutun näkönen, onko tää joku sun Tindermatch” -herra on?

Kyllä vain, onnittelut oikein vastanneille, browniepoikahan se.

Jos kuuna päivänä ystäväni edes ajattelee ehdottavansa jonkinsortin kimppatreffejä vastaus on:

oh-heeeell-to-the-no

 

Onneksi pusupoika on vielä kuvioissa niin minun ei tarvitse keksiä tekosyitä.