Things are getting pretty serious.

tenor.gif

Parin päivän takainen päivitys oli melko hätäisesti metrossa kirjoitettu, ja saattoi jättää jälkeensä monta kysymysmerkkiä. Tavallaan olen itsekin vielä vähän hämmentynyt, mutta sattui juuri sopivaan saumaan, että Sk8er boi häipyi eilen maisemista 1,5 viikoksi ystäviensä kanssa reissuun.

Otetaanpa pieni kertaus jo tapahtuneesta:

Päivä 1
Tapaamme Pride-hulinoissa, hän jää seuraani loppuillaksi ja tie johdattaa meidät hänen luokseen yöksi.

Päivä 2
Panikoin ja mietin, että mitä hän minusta ajattelee, pitäisikö laittaa viestiä vai odottaa että hän avaa keskustelun? Lähdöstäni on kulunut peräti tunti, kun lasken peukaloni ”lähetä”-painikkeelle. Sk8er boi vastaa iloisesti, jopa niin pirteästi että rivien välistä on tulkittavissa helpotus.

Päivä 3
Sk8er boi tulee luokseni ja jää yöksi. Hän on varuilta ottanut hammasharjan mukaan, vaikkei yöksi jäämisestä ole ollut puhetta. Istumme parvekkeella yön pikkutunneille asti, ja nousen töihin seuraavana aamuna väsymyskrapulassa.

Päivä 4
Ajatukset pyörivät Sk8er boin ympärillä koko työpäivän. Huomaan olevani todella hyvällä tuulella, vaikka loman jälkeinen työmotivaatio on hieman kadoksissa. Kerron viestissä, että hän on mielestäni kiva.

Päivä 5
Kutsun Sk8er boin luokseni ja hän tulee innokkaana. Syömme yhdessä iltapalaa, nauramme, keskustelemme, koskemme toisiamme puolivahingossa ja istumme taas pitkään parvekkeellani. Kun olemme lopulta käymässä nukkumaan, hän katoaa henkisesti nopeammin kuin pystyn sanomaan jäämies. Valvomme kumpikin suuren osan yöstä, ja huomaan hänen jännittyvän, jos kosketan edes vahingossa.

Päivä 6
Lähden töihin paskalla fiiliksellä ja palaan kotiin kesken päivän vielä paskemmalla fiiliksellä. Matkalla saan viestit, joissa Sk8er boi pahoittelee, ettei taida ollakaan valmis tapailemaan ketään, kertoo että olen liian tyttöystävämateriaalia ja pahoittelee, ettei saanut asioita sanottua aamulla. Hän haluaisi vielä puhua puhelimessa asioista, mutta ilmoitan, että en kaipaa selityksiä tai syitä enempää, tämä riitti minulle. Saan vielä pahoitteluja, joihin en vastaa enää mitään.

Päivä 7
Olen valmistautunut työpäivän jälkeen korkkaamaan ensimmäisen siiderin välittömästi. Vitutus on maksimaalinen ja kohdistuu Sk8er boin lisäksi ylipäätänsä deittailuun. Lähdettyäni töistä saan viestin, jossa Sk8er boi kertoo miettineensä koko edellisen päivän ja yön tekojaan ja sanojaan. Hän katuu oikutteluaan, kertoo pelästyneensä omia tunteitaan ja sitä, että joku kolahtaa niin syvästi kuin minä. Hän myöntää pelänneensä, että minä pitäisin häntä pelkkänä Tinder-hoitona, jonka voisin hetkenä minä hyvänsä heittää roskakoppaan. Lopuksi hän kertoo, että haluaisi jatkaa kanssani, jos se vaan olisi mahdollista.

Hän liittyy myöhemmin illalla minun ja ystävieni seuraan (mikä on minusta melko rohkea veto, koska varmasti hän tiesi minun kertoneen kyseisille ystäville kaikesta tapahtuneesta), ja tie johdattaa meidät taas hänen luokseen. Keskustelemme yöllä tapahtuneesta ja kerron muun muassa, etten koe olevani oikea henkilö tuomitsemaan hänen tekoaan, vaikka se minusta todella pahalta tuntuikin. Pystyn ymmärtämään hänen tunteitaan ja ajatuksiaan ja käsitän, että voi olla hyvinkin hämmentävää ja yllättävää, jos täysin odottamatta tapaa Tinderin kautta ensimmäisen deitin, joka viekin jalat alta.

Päivä 8
En viitsi jäädä heti asumaan Sk8er boin luokse, joten kellon näyttäessä viittä iltapäivällä päätän lähteä kotiini. Ilmassa on vielä pientä epävarmuutta ja epäröintiä, ainakin omassa mielessäni. Koitan tulkita hänen liikkeitään, sanojaan ja katsettaan jatkuvasti. Kuin odottaen, koska näen merkin siitä, että hän katuu nyt tätä tehtyä päätöstä.

Päivä 9
Menen Sk8er boin luokse, koska haluan nähdä hänet vielä ennen 1,5 viikon reissua. Ja nyt kaikki epävarmuus tuntuu olevan poissa. Hän ottaa minut vastaan leveän hymyn ja halauksen kera, tulee hyvinkin lähelle ja arkisen puuhastelun ohella puhumme hyvinkin syvistä asioista, taas. Kun kerron, että minulla olisi ideana jäädä hänen luokseen, hän kertoo sen olevan oikein hyvä ajatus, se olisi kivaa.

Nyt mennään siis päivää 11.
Todella paljon on ennättänyt tapahtua, ja kuten sanottu, niin 1,5 viikon tauko tapaamisesta on tähän väliin parempi kuin hyvä. Molemmat saavat vähän aikaa sulatella asioita, ja sitten voidaan aloittaa jotakuinkin puhtaalta pöydältä – jos mieli ei ole muuttunut.

Kuten moni on asiaa kommentoinut, niin minäkin toivon, ettei Sk8er boi paljastu tuuliviiriksi. En tosiasiassa usko hänen sellainen olevan, joten minunkin täytyy päästä pelosta ja ajatuksista yli. En voi jatkaa tapailua, jos omissa ajatuksissani tunnen jatkuvaa epävarmuutta ja odotan vain pahinta – ammun näillä ajatuksilla itseäni nilkkaan. Ja siis tosiasiassa täytyy nostaa Sk8er boille hattua. Voisin kuvitella, että on melko korkea kynnys laittaa viestiä, kun on itse ensin päätellyt jutun.

Tällä hetkellä minulla on todella hyvä fiilis ja olen jopa ajoittain ollut ylpeä itsestäni. Olen iloinen, että pidättelin itseäni enkä laittanut hänelle ”haista vittu, vitun mulkku” -viestiä kuudennen päivän aikana. Olen iloinen, että annoin hänelle uuden mahdollisuuden. Ja totta helvetissä annoin, koska tyyppihän on aivan käsittämättömän mahtava ja tapa, jolla toistaiseksi klikkaamme yhteen, on harvinaista. Kaikki ystäväni, jotka ovat tavanneet Sk8er boin ovat olleet täysin myytyjä ja hehkuttaneet, miten meidän täytyy olla vähintään match made in heaven.

Positiivista tässä kaikessa draamassa oli myös se, että nyt molemmat tiedämme, mikä on kupletin juoni. Vaikkei kumpikaan ole kirkkoa varaamassa, ei selkeästikään kummalakaan ole intressiä pelkästään ”säätää” toisen kanssa.

En voi sanoa tuntevani Sk8er boita täysin, mutta olen tässä 11 päivän aikana tutustunut häneen kuitenkin huomattavasti paremmin kuin moneen muuhun tapailemaani mieheen samassa ajassa.

En malttaisi odottaa, että hän palaa reissultaan. Sitten minulla on loma ja voimme tehdä hauskoja juttuja yhdessä 🙂

When you least expect it…

Enkös minä täällä blogissakin uhonnut ennen juhannusta, että nyt skarppaan ja aktivoidun miesten suhteen? Tavallaan rupesin tätä aktiivisuutta toteuttamaan jo ihan siinä heti juhannuksena, mutta viime maanantaina, ehkä karseimmissa olotiloissa pitkään aikaan laitoin Tinderin laulamaan.

Loma-aamut ja aamupäivät hupenivat tehokkaasti keksiessäni toinen toistaan nokkelampia viestejä. Osansa näistä saivat mm. ihan lupaavan oloinen naapurinpoika, itseään ”kusipääksi toisessa polvessa” kutsuva Renttu 2 ja sitten sellainen varsin nallukkamainen kiva poika.
Mutta aktiivisuuttahan ei pelkällä viestien määrällä mitata.
Ja jos yksikään viestikumppaneista olisi kysynyt, että ”pitäisköhän meidän treffata”, olisin varmaan taas kerran valinnut valikoista ”poista tinder-pari”.
Viestittely oli hauskaa ajanvietettä, mutta mahdollinen treffaaminen tuntui jo ajatuksena vapauden riistolta. Missään kohti kroppaa ei värähtänyt tarpeeksi.

Mutta sitten.
Torstaina vastaan tuli profiili, jolle meinasin laittaa elämäni ensimmäinen (tarkoituksellisen) superliken. En edes tiedä miksi noista toinen toistaan huonommista kuvista tuli sellainen tunne, että tälle minä haluan laittaa viestiä. Profiilitekstinäkin oli joku heitto, joka ei ihan tälle puolen ruutua auennut.
Määrätietoisesti vedin profiilin oikealle ja odotin…
Odotin varmuuden vuoksi noin viisi sekuntia, kunnes totesin että ei, matchia ei nyt tullut.

Välitön ”fuck this shit” -fiilis, ja suljin sovelluksen.
Profiili jäi kaihertamaan mieltä sen verta, että aina pieni toivonkipinä sisälläni syttyi puhelimen ilmoittaessa uudesta matchista.
Ja kun perjantaina ilmoitus kertoi juuri hänen tykänneen minun profiilistani, tein ehkä uuden ME:n viestin kirjoitusnopeudessa.
Kerroin välittömästi, että olin ollut poikkeuksellisen pettynyt, kun en saanut heti matchia. Vaihtelimme viestejä ja pian huomasin, että tämähän ihan oikeasti synkkaa. Ilta kuitenkin eteni molemmilla tahoilla omalla tavallaan ja minä muun muassa sain vanhan tutun (jonka olen siis edellisen kerran nähnyt kolme vuotta sitten) tarjoaman GT:n lähikuppilassa. Tämäkin tapahtuma sai minut ounastelemaan, että viikonloppu voisi tuoda tulessaan jotain mielenkiintoista.

Uuden tindertuttavani kanssa juttelut jatkuivat lauantaina siten, että löysin itseni klassiset pari tuntia myöhemmin sohvalta hekottelemasta. Puhelinta ei malttanut jättää mihinkään pidemmäksi aikaa, koska odotin vastauksia viesteihin. Kävimme vaivattomasti keskustelua noin kolmesta eri aiheesta päällekkäin.
Kun koitti aika lähteä kohti Pride-hulinoita, esitin puolivitsillä hänelle kutsun liittyä seuraamme.
JA kuinka ollakaan, hän todella saapui.

Sk8er boi marssi nurmikon läpi määrätietoisesti lauta kainalossaan ja jo siinä hetkessä, kun katse kohtasi ensimmäisen kerran, polvet hieman nytkähtivät.
Keskustelu oli edelleen vaivatonta, eikä hän ainakaan tuntunut vaivaantuneelta, vaikka lopulta istuimme kolmistaan hänen ja yhden ystäväni kanssa.

Kun Sk8er boi ensimmäisen kerran poistui tyhjentämään rakkoaan, minun reaktioni oli jotakuinkin tämä ystäväni hokiessa samalla, että minun täytyy kosia välittömästi, jotta mies saadaan pois Tinder-markkinoilta (hänhän oli siis ollut siellä peräti kaksi päivää):

1

Ensimmäiset treffit kestivät aamuun asti (tyypin ensimmäiset tindertreffit ikinä, ei huono).
Sk8er boi tapasi niiden aikana useampia tuttaviani, melko erikoisella otannalla kylläkin, mutta tuntui viihtyvän hyvin. Olin itse vähän hermostunut, kun koitin useamman kerran painaa pöydän alla jalkaani puoli huomaamattomasti hänen jalkaansa vasten, mutta hän tuntui vain kavahtavan taaksepäin. Mielessäni pyöri paniikkiajatuksia. Eikö hän kuitenkaan tunne samanlaista vetoa minuun kuin minä häneen? Jääkö tämä nyt tällaiselle kaveriasteelle?
Lähdön aikana tilanne alkoi olla vähän awkward. Mitä tässä nyt pitäisi sanoa, mitä tehdä? Hän tuli saattamaan minua ja ystävääni bussipysäkille, ja bussin jo ollessa pysäkillä rohkenin kysyä ”meenkö tohon bussiin?” ja Sk8er boi vastasi, että ”ei sun kyllä tarvii mennä”.

Niinpä kuljimme rinnakkain läpi öisen Kallion ja viimein saimme ensimmäistä kertaa oltua oikeasti kahdestaan. Viimeistä suojatietä ylittäessämme Sk8er boi otti käteni käteensä.

Sunnuntai olisi minun puolestani voinut kestää ikuisesti siinä hänen sohvallaan. Joimme kahvia ja juttelimme. En ole hetkeen jutellut kenenkään kanssa niin paljoa, niin mielelläni ja niin monesta kumpuilevasta aiheesta. Jossain vaiheessa rupesin miettimään, olinko viipynyt jo vaivaannuttavan kauan. Hieman vastahakoisesti lähdin kotiin ja itse lähdönhetki oli juuri niin epämukava, kun sen voisi olettaa olevan. Kotimatkan aikana rinnassa raastoi epävarmuus:

Mitähän se nyt ajattelee?
Mitenhän se suhtautuu, jos laitan viestiä?
Laittaakohan se viestiä?
Tykkäsköhän se minusta?
Miksei se edes pussannut?

”Ei tässä voi mitään hävitäkään”-ajatuksella laitoin viestiä menemään ja takaisin tulikin selkeästi helpottunutta ja innostunutta sanailua. Hän varmaan oli miettinyt juuri samoja kysymyksiä.

Sk8er boi tuli eilen luokseni, ja olin koko illan jotakuinkin näissä fiiliksissä:

 

 

Tänään laitoin hänelle viestillä ohjeita esim. kahvinkeittimen käyttöä varten ja laitoin lopuksi vielä viestin ”Ps. Oot aika kiva :)” ja sain vastaukseksi: ”Sä olet erittäin kiva myös, kyllä vain. Ja tää sänky tuoksuu niin hyvältä, etten haluais nousta :)”

 

ETTÄ HEI,
taivaastako tuo tyyppi eteen tupsahti vai mitä ihmettä tapahtui?
Ja miten minä saan hänet nyt pidettyä poissa muilta Tinder-treffeiltä?
HELP!

Paluu arkeen vol 2.

Oli ilmeisen raskas mielelle tuo maanantai.
Mutta kyllä tekee ihmeitä nukkua lähes katkottomasti, sikeästi 9 tuntia.
Eilen väitän säteilleeni energiaa, ja saatoin itsekin vihdoin huomata, että kyllä viikon loma töistä voi tehdä ihmeitä. Sain asioita aikaan ja heti perään vielä hyvää palautettakin, että hei

jf7ajWY

keep it coming!

Eilen puntaroin pusupoikaan liittyviä ajatuksia. Maanantaina hänestä ei kuulunut mitään ja koska itsekin hautauduin melko aikaisin peittojen alle, en ennättänyt juuri ajatuksia hänelle suoda. Eilen hän kuitenkin laittoi illalla viestiä, niitä näitä. Ja olen kyllä rehellisesti hieman hämmentynyt.

Jos hän todellisuudessa haluaisi jotain muutakin minusta kuin pelkkää satunnaista petikumppania, niin miksi hän ei esimerkiksi jäänyt luokseni sunnuntaina? Miksei hän ole pyytänyt minua kahville tai oluelle tai mitenkään suoraan ilmaissut haluavansa tavata?

Olisi suorastaan hölmöä astua samaan miinaan kahdesti ja sen takia suhtaudun tähän hyvin, hyvin, hyvin, kriittisesti. Perus ”mulkku kunnes toisin todistetaan” -mentaliteetilla siis. Pääni yläpuolella ei sinkoile ilotulitteita, kun hän laittaa viestiä. Parvi perhosia ei lehahda vatsanpohjalla lentoon, kun ajattelen häntä.

Ja faktahan on myös, että ei tästä näinkään mitään tule.
Veikkaisin, että pusupoika aistii epävarmuuteni. Tiedostan kommunikoivani hänen suuntaansa hyvin eri tavalla kuin 1,5 vuotta sitten. Enkä ole kyllä hetkeen itsekään häntä mihinkään pyytänyt. Vappuna hän tyylikkäästi sivuutti kutsuni, joten silloin tuumasin, että olkoot.

Haluaisin myös tietää, että mikä oli ongelmana edellisellä kerralla?
Miksi hän yhtäkkiä hävisi?
Saiko hän kriisin siitä ajatuksesta, että tapailisi tosissaan jotakuta, iskikö hänelle sitoutumiskammo?
Mikä estää sen kriisin toteutumista uudelleen, mikä estää minua haavoittumasta taas?

Täältä jostain arkistoista pystynette tulkitsemaan riveiltä ja niiden väleistä, miten rikki olin vihdoin tajutessani, että pusupoika ei tulisi pysymään elämässäni. Roikuin pitkän tovin joissain toivon riekaleissa kiinni ja se osoittautui turhaksi.

 

H U O H.
Onneksi olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että en tosiasiassa jaksaisi olla kovin kiinnostunut mieskuvioista. Olen käynyt useampaa keskustelua Tinderissä, mutta viimeistään kysymyksen ”mitäs oot mieltä, pitäskö meidän tavata” -edessä heitän kädet ilmaan ja juoksen huutaen pakoon.

Ehkä kesän tullen pörriäisiä alkaa ilmestyä ajatuksiinkin ja löydän itseni deittiviidakosta, ehkä?

Ei maajussille morsiameksi.

Vallan olen meinannut unohtaa kertoa tästä minun Maajussille morsian -projektista.
Kirje lähti hyvissä ajoin tuotantoyhtiölle, josta koitettiin pääsiäisen aikoihin soittaa. En ollut sillä hetkellä tavoitettavissa, joten jättivät sitten soittopyynnön – eivätkä vastanneet lukuisista yrityksistä huolimatta.

Heitin jo silloin hetkellisesti hanskat tiskiin ja mietin mielessäni, että pitäkää tunkkinne.
Vapun tienoilla kuitenkin tavoittelivat uudemman kerran ja vihdoin yhteys saatiin luotua langan molempien päiden väliin.

Ja kas, ensimmäiset kuvauspäivät sattuvat juuri Budapestin matkalle,
joten en voi osallistua ohjelmaan, eikä kirjettäni lähetetä maajussille.

Aika kylmää peliä sanon ma.
Näin evättiin maajussilta mahdollisuus tutustua minuun.
Sillä tottakai hän olisi valinnut juuri minun kirjeeni..

Olen tässä pohdiskellut, että pitäisikö minun jossain vaiheessa laittaa suoraan kyseiselle miekkoselle viestiä. Ajatus kävi mielessä jo ennen kirjeen kirjoittamista, koska ajatus televisiossa esiintymisestä ei varsinaisesti kutkuttanut. Suljin mietinnän pois todettuani, että pelin henkin on nyt pistää kirje menemään ja miettiä sitten mahdollisia tulevia haasteita.
Nyt kun koen kuitenkin tulleeni kaltoin kohdelluksi, on ajatus herännyt henkiin taas.
Mutta makustelen sitä vielä hetken.

 

Taikuri on nyt muuten pudonnut pois kuvioista.
Juttu on tuntunut nihkeältä ja jäänyt täysin minun harteilleni kannettavaksi.
Minä en ole sitä sarjaa, joka olettaisi että miehen täytyy tehdä aloite, olla liidaaja ja pyytä treffeille. Mutta ei minulla ole kiinnostus olla vetojuhtana kaikessa. Se on melko raskas rooli.

Eikä minulla juuri nyt oikein edes tunnu olevan aikaa millekään deittailulle, joten kattellaan kesemmällä sitten näitä juttuja.

Elossa ollaan.

Hey guys!
Siltä varalta, että joku on murehtinut:

giphy

No okei, okei. Tuo sopi ehkä maanantain tunnelmaan, nyt eloa on kropassa jo sentään vähän enemmän. Sen verta riehakkaaksi vappu kuitenkin eskaloitui, että pidän tätä suoranaisena ihmeenä.

Mutta mitään en kadu.
Niin paljon mahtavia juttuja tuli taas koetuksi, niin uskomattoman paljon naurua ja iloa, että vieläkin naurattaa, kun miettii parhaita hetkiä.

Varaslähtö otettiin yhdessä Kukkiksen kanssa. Pariisin Kevät oli mahtava, mutta Kukkis sitäkin mahtavampi. Oli tavallaan hassua tavata joku, jonka on jo yli vuoden tuntenut blogin kautta. On ”tirkistellyt” toisen elämään tekstien kautta, nyökytellyt ruudun takana niskat sijoiltaan. Kuitenkin aina tiennyt, ettei blogissa ole se kaikki. Heräsi sama ajatus kuin aina Tinder-treffeille mennessä:
Vastaisiko oma mielikuva todellisuutta?

Ja jokainen tällainen hairahdus osottautui turhaksi.
Ei tuntunut lainkaan siltä, että toisen olisi tavannut ensimmäisen kerran.
Ja ilta oli niin mahtava, että jatkoa on aivan taatusti luvassa.
On melko hieno ajatus, että olen saanut blogini kautta elämääni mahtavan uuden ihmisen.

Vappuaattoa juhlittiin oikein pitkän kaavan kautta ystävien kera.
Oma käynnistymiseni vei hetken, koska edellisen illan shampanjat, valkkarit, siiderit, longkyröt ja GT:t vähän painoivat.
Mutta niin sitä silti vaan joutui hämmästymään, miten nopeasti aika kuluu, kun on hauskaa. Ilta sisälsi myös vähän perinteisiä avautumisiakin, kun yhden kaverin kanssa hoimme ”oon kyl niin onnellinen, että oot mun elämässä, sun kanssa on niin helppo olla vaan” mantraa.

Lähdin yksin kotiin, mutta yksin en kuitenkaan yötä viettänyt.
Junamies kutsui itsensä luokseni. Tämä oli vähintäänkin hämmentävää, jos huomioi, että olin haistattanut hänelle kahtena yönä peräkkäin vittua.
Mutta kiva kun tuli, koska maanantaina todellakin tarvitsin sitä, että joku nukkuu sohvalla vieressä. En usko, että törmäämme ainakaan ihan heti uudestaan (edellisestä kerrastahan on liki kaksi vuotta), ja vaikka heikkoina hetkinä maanantaina sitä ehkä toivoin, niin näin selväjärkisenä on hankala nähdä hänessä mitään poikaystävämateriaalia.

Taikurin osalta luovutin jo ainakin viidennen kerran vappuna.
Tuntui niin hankalalta ja vaikealta ja hitaalta koko homma.
Olin jo varma, että häntä ei myöskään kiinnosta aidosti,
kunnes hän kysyi maanantaina voisimmeko ”törmäillä” tällä viikolla.

Myös pusupoika roikkuu kuvioissa mukana.
Kutsuin hänet syömään maanantaina, kun junamies oli lähtenyt.
Hän ei vastannut siihen, mutta hetken päästä kertoi, miten tarvitsisi nyt päänsilittäjää. Toistin kutsuni, mutta en saanut vastausta edelleenkään.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä ihmeen touhua tämä hänen puoleltaan on. Enkä koe oikeastaan kovin suurta paloa sitä ruveta selvittämäänkään.
Satunnaiset viestittelyt ovat viihdyttäviä, koska kaverihan on hauska tyyppi.
Mutta selkeästi hän on vähän turhan ongelmallinen ihminen, jotta haluaisin lusikoida samasta sopasta.

Hämmentäviä yhteydenottojakin tuli vapun aikana.
Mm. Koomikko laittoi vapputoivotuksen, johon en vastannut mitään.
Minua jotenkin hämmentää, miten jotkut viitsivät laittaa viestiä vuoden-kahden jälkeen? Varsinkin sen jälkeen, kun ovat itse käyttäytyneet melko tökerösti?

Krapulat ovat nykyään kyllä pääosin henkistä pahoinvointia.
Olen unissani ollut tutussa kainalossa ja herännyt ikävöiden.
Olen hapuillut unen rajamailla sängyn toista puolta ja odottanut koskettavani häntä.
Olen tuijottanut pitkiä aikoja kuvia hänestä, kuin lisätäkseni kärsimystäni.
Osittain tämän vuoksi on hetki pidettävä taukoa juhlimisesta.
Tai juhliahan voi aina, mutta ilman alkoholia nyt hetken.

Taikuri.

Pitkäperjantaiaamuna liki umpeen turvonneet silmät avattuani katse osui ensimmäisenä rytistyneeseen kuittipaperiin yöpöydälläni. Paperiin oli kirjoitettu harakanvarpailla nimi ja puhelinnumero. Kun hirveä päänsisäinen jyskytys antoi vihdoin tilaa ajatuksille, rupesin keräilemään kiirastorstain tapahtumia yhteen.

Paljon kuohuvaa. Vielä vähän lisää kuohuvaa.
Useampi GT. Shotteja.
Tanssia. Hysteeristä naurua. ”TE OOTTE NIIN RAKKAITA”-puheita.
Ja sitten se nappisilmäinen mies. Ne silmät, joihin olisi voinut hukkua, hukuttautua.
En olisi muistanut edes nimeä, jos sitä ei olisi ollut puhelinnumeron yhteydessä.
Ystävät antoivat hänelle lempinimen taikuri (koska pitkä parta ja hattu).

Perjantaina taikuri kertoi yllättyneensä viestistäni.
Minä siitä, että hän oikeasti vastasi.

Tiemme kohtasivat lauantainakin sattumalta hetkeksi. Vaikka en tiennyt muistanut hänestä yhtään mitään, upposin taas niihin silmiin. Niihin uurteisiin, jotka ilmestyivät kehystämään katsetta, kun hän hymyili tai nauroi.

Sovimme, että tapaamme sunnuntaina, mutta monen mutkan kautta treffit siirtyivät torstaille. Ja ette usko kuinka minua jännitti! Niin paljon, että meinasin jo päivän aikana laittaa viestiä, että en taidakaan ehtiä deiteille?!
Koska enhän minä oikeasti tiennyt hänestä mitään. Vaikka olimme viettäneetkin kuulema hyvin pitkän tovin yhdessä torstaina, minulla ei ollut aavistustakaan minkälainen ihminen hän olisi. En tiennyt edes mitä hän tekee työkseen.
Tinder-treffeillä olen tottunut siihen, että tietää edes jotain. Vain pari kertaa olen tavannut melko sokkona jonkun uuden tyypin, eikä ne ole olleet mitään varsinaisia unelmatreffejä.

Mutta voi.. Miten turhaan jännitinkään.
Kun järjellä ajattelee, niin tuskin olisin taikurin seurassa niin hyvin viihtynyt torstaina, jos hän olisi ollut joku täysurpoidiootti.

Kun hän eilen erotessamme halasi ja antoi suukon päälaelle, meinasin pyörtyä – FOR REAL.
Siis wau.
WAU.

Ja nyt olen ihan että…

107623-emma-watson-aww-gif-Imgur-Mx07

Ne silmät ja se katse.
Niin lempeät. Hieman arvoitukselliset, leikittelevät.
Vilpittömät, avoimet.
Ne porautuvat sieluun ja näkevät kaiken,
mutta paljastavat myös itsensä.

Olen aika myyty ja olen aika iloinen, että hän laittoi viestiä heti treffien jälkeen.
Jatkoa siis kaiketi luvassa.

Rakkauden kesä 2016.

Olen viikon verran kuunnellut uudestaan ja uudestaan viime kesänä tekemääni soittolistaa. Mikä tunnelataus näissä kappaleissa voikaan olla! Jokainen biisi herättää vahvoja mielikuvia vuoden takaa. Miehet noissa muistoissa vaihtuvat tiuhaankin, mutta kesä ja ystävät pysyvät.
Suurimmaksi osin herää positiivisia ja miellyttäviä tunnetiloja.
Taisin kesän jäljiltä tännekin kirjoittaa, että mitään en kadu, vaikka meno oli välillä melko villiäkin. Joidenkin kappaleiden kohdalla mielen valtaa kuitenkin epämiellyttävä tunnetila ja on pakko skipata kyseiset melodiat.

 

Vahvimmat negikset saavat aikaan ne sävelet, joista tulee mieleen insinööri.
Näen itseni hänen autonsa etupenkillä, kun kaiuttimista puskee täydellä volyymillä Grace Mitchellin Your Design. Muistan miten ajoimme pimeässä kesäyössä pitkin Espoon Röylän mutkaisia hiekkateitä ja ilmaan sekoittui omaa pelkoani insinöörin raskaan kaasujalan vuoksi ja orastavaa ihastusta, jännitystä, himoa. Muistan miten istuimme Myllyjärven laiturilla keskellä pimeyttä, enkä uskaltanut upottaa jalkojani mustaan veteen.

Muistan kuinka istuimme isolla kivellä Vantaankoskea tuijottaen ja katsoimme vähän matkan päässä virveliä heittelevää miestä. Insinööri kertoi unelmistaan ja tavoitteistaan elämässä. Kaikesta paistoi läpi rahanhimo. Minä kerroin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kenellekään avoimesti perhesuhteistani ja lapsuuden ikävistä muistoista, enkä tiennyt, että se kaikki itsensä avaaminen oli turhaa.

Muistan sen todella aurinkoisen ja lämpimän kesäaamun, kun kävin hakemassa kassillisen tavaroita insinöörin luota.
Kun seisoimme hiljaa, talon seinään nojaten.
En saanut sanaakaan suustani.
Pureskelin poskiani, jotta kyyneleet pysyisivät silmissä. ”Sä oot tosi hyvä tyyppi. Halataanko vielä?”

Miksi, mitä merkitystä halauksella oli enää siinä hetkessä?
Oliko se insinöörille itselleen jokin synninpäästö?
Halaamalla hän pystyi jatkamaan elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, miettimättä miten hän oli juuri repinyt rikki yhden tytön luomat unelmat ja haaveet.

Muistan kuinka laitoin Mastodonin kuulokkeista pauhaamaan ja kävelin raivon ja kyynelien sumentamilla silmillä pari kilometriä ymmärtämättä yhtään mitä oli tapahtunut. Istahdin lähijunaan ja joku oli raaputtanut roskiksen viereen sanan ”vitu”. Nauroin ja päätin unohtaa insinöörin.

 

Kun soittolistalta lähtee pyörimään Ghostin Cirice näen runopojan edessäni.
Näen hänen huolettoman tukkansa sojottamassa jokaiseen ilmansuuntaan, näen hänet päälläni painamassa kättään kurkulleni, näen hänet selällään edessäni voihkimassa ja kertomassa kuinka haluaa panna minua lisää.

Näen meidät pengerpuiston nurmikolla istumassa ja polttamassa pilveä. Muistan kuinka voin pahoin ja mietin, että minun pilvet on tässä elämässä poltettu. Muistan kuinka voin pahoin runopojan seurassa. Mutta muistan kuinka silti janosin hänen seuraansa, sitä himoa, jota hänen kissankuselta haisevassa asunnossa yhdessä jaoimme.

Runopoika oli rikki. Eksynyt ihmisraunio.
Ei ollut minun tehtäväni kursia häntä kasaan, koska siitä olisi mitä todennäköisimmin syntynyt vain toinen yhtä rikkoutunut sielu.
En ikävöi hänessä mitään. En edes sitä seksiä.

 

Kun kuuntelen HAIMin kappaleita tai Angusta ja Julia Stonea palaan omalle parvekkeelleni, palaan ystävieni seuraan Sinebrychoffin puistoon tai Helsingin kaduille. Palaan Bar Loosen tupakkapaikalle, Iso Roballe, Mollyn tanssilattialle.
Ja hymyilen.
Viime kesä jätti pysyvän jäljen mieleeni ja muistoihini. Yhtään valehtelematta voisin väittää sen olleen tähänastisen elämäni the kesä. Se paras kesä. Muistorikkain kesä.

 
Toistaiseksi näyttäisi siltä, että kesä 2016 tulee olemaan hyvin erilainen kuin viime kesä.
Onko kesä 2016 viimein se rakkauden kesä?

Oli tai ei, kesä, minä olen valmis.
Otan sinut avosylin vastaan ja odotan, mitä sinulla on minulle tänä vuonna tarjottavana!