Herra X.

En ole jonkinlaisen taikauskoisuuden vuoksi uskaltanut puhua Herra X:stä oikein kenellekään, enkä mainita hänestä täälläkään kun vain ohimennen edellisessä postauksessa.

Törmäsin Herra X:ään selaillessani aikani kuluksi Tinderin profiileja. Oli lähellä, etten jopa painanut suoraan ruksia, koska profiilin perusteella luulin häntä ulkomaalaiseksi. Instagramin kuvat paljastivat kuitenkin, että äidinkielemme ja kotipaikkamme ovat samat, joten siirsin profiilin oikealle. Hetken päästä sain ilmoituksen hänenkin tykänneen profiilistani, ja suunnittelin laittavani viestiä kotvan kuluttua, mutten ennättänytkään ensin.

En ensimmäisen päivän aikana ollut täysin myyty Herra X:lle, mutta jossain vaiheessa palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Viestejä on näpytelty tiuhaan tahtiin, ja eilen tapasimme kasvokkain.

Kun on reilun viikon viestitellyt intensiivisesti, sitä väkisinkin muodostuu vahvoja mielikuvia toisesta. Millainen ihminen hän on, millä tavalla hän puhuu, miltä hän kuulostaa, miltä hän näyttää. Ja jos minä jotain olen kaikkien läpikäymieni Tinder-treffien perusteella oppinut, niin sen, että nämä muodostuneet mielikuvat voivat olla jotain todellisuudesta pahastikin poikkeavaa. Siksi olin hermostunut ja jännittynyt parin tunnin ajan ennen treffejä. Tietysti jo maalailin mahdollisia uhkakuvia siitä, jos Herra X ei miellyttäisikään minua, mutta ennen kaikkea murehdin, mitä jos minä en vastaisikaan hänen odotuksiaan.

Herra X oli suloisella tavalla vähän jännittynyt. Joten samassa veneessä oltiin…
Häntä taisi vähän myös ujostuttaa, mutta tilanne muuttui vapautuneemmaksi hyvinkin nopeasti. Kerroin heti alkuun omat sähläilyni päivältä, kun mm. näytin taksikuskille (tahattomasti) persettäni… Niille nauraminen hävitti jännitykset kropasta ja mielestä.

Kaikista mielikuvapeloistani huolimatta olin jotenkin luottavainen, että kyllä meillä on pakko juttu luistaa. Mutta mietitytti, että miten se kaikki muu: tuntuuko fyysistä vetovoimaa? Ja voi pojat, että tuntuiko. Pyysin Herra X:ää viemään yhden roskani pois, kun hän nousi pöydästä. Hän olisi voinut tarttua kuittipaperiin koskematta varsinaisesti käteeni, mutta hän (uskon että ihan kyllä tarkoituksella) otti sen kädestäni hieman viipyilevästi. Ja olin aika varma, että kuulin sähköisiä räsähdyksiä Herra X:n sormenpäiden lipuessa kämmeneni ja sormieni iholla. Onneksi hän kääntyi pian selin, koska siten hän välttyi kuulemasta sitä kummaa korinan ja hyminän sekoitusta, joka kurkustani pääsi.

Viiden tunnin kuluttua totesin, että valitettavasti minun täytyisi kyllä lähteä jo kotiin. Tässä on takana töiden ja muunkin ohjelman puolesta melko väsyttävä viikko, joten oli pakko päästä nukkumaan. Muuten olisin voinut kyllä Herra X:n kanssa jatkaa iltaa vaikka aamuun asti, eikä hänelläkään tuntunut olevan kiire pois.

Kun tiemme erkanivat, kiitin illasta ja sanoin, että näkisin häntä mielelläni uudestaan. Täsmensin kertovani tämän ihan vain siksi, ettei tarvitsisi miettiä mikä on meininki, mutta etten odottanut häneltä siinä hetkessä vastaavaa kommenttia. Hetkeäkään empimättä hän kuitenkin vastasi, että haluaisi myös ehdottomasti nähdä uudelleen. Kun halasimme, mietin että suukkokin olisi voinut olla kiva (mutta pituuseromme johdosta sen hakeminen olisi ollut vähän hankalaa), mutta hänen painaessaan kevyesti huulensa otsalleni mietin, että no olihan tämäkin ihan kiva.

Kotiin päästessäni laitoin hänelle viestiä ja viestittely jatkui aivan samalla tasolla kuin ennen treffejäkin. Hän ei siis tehnyt katoamistemppua, ei  muuttunut etäisemmäksi eikä tuntunut muutenkaan henkisesti järkyttyneeltä.

Tässä ollaan siis vähän sellaisissa fiiliksissä, että

giphy.gif

 

Mainokset

Nauretaan vähän.

Minä rakastan nauramista kaikissa sen eri muodoissa;
Hihityksestä tyrskähtelyyn ja hymähdyksistä siihen vatsan pohjasta kumpuavaan huutonauruun, joka saa haukkomaan henkeä.

Minua on muun muassa luonnehdittu sanoilla:
”Mitä pahemmin se soittaa pieleen, sitä kovemmin se nauraa”.
Ja käsi sydämellä: en ole ehkä koskaan kuullut kauniimpia sanoja.
Olenkin koittanut toteuttaa niitä vielä vähän paremmin.
Koska mikä voisi olla parempi keino selviytyä hetkellisestä kompastumisesta, kuin ääneen räkättäminen?

On niin hirveän tärkeää osata nauraa itselleen.
Se on vähän hankalaa yksin, myönnän, mutta seurassa on helpompi heittäytyä naurun kohteeksi. Ja en siis tarkoita sitä, että pitäisi heittää itsensä muiden ivailtavaksi. Siinä on hiuksen hieno mutta sitäkin merkittävämpi ero, nauravatko muut sinulle vai sinun kanssasi.

Minä pidän naurun terveysvaikutuksia aika kiistattomina, koska tunnen ne välittömästi. Nauru on mielenlääke, joka karkottaa pois pahat henget ja jättää jälkeensä ajatukset turruttavan raukeuden.
Osaattehan tekin varmaan tunnistaa sen olon, kun oikein muhevan naurukohtauksen jälkeen kaikki kehon jännitykset tuntuvat purkautuneen ja pystytte hädintuskin miettimään, mille edes oikein tulitte nauraneeksi.

Minä saan aika usein sellaisia hepulikohtauksia, eikä nauru meinaa ottaa laantuakseen. Saan näitä lähes poikkeuksetta aina tilanteissa, joissa ne eivät olisi ”sopivia”. Eli julkisilla paikoilla: bussissa, kadulla, kaupassa, kaupan kassalla, yleisessä vessassa. Mutta nyt sanon vaan, että SO WHAT. Jos naurattaa, niin pitää nauraa. Koska mitä hyötyä on pidätellystä naurusta. Se tuskin on yhtä haitallista keholle kuin takaisin sisään vedetty pieru, mutta ei se paljon hyötyäkään tuo.

Nauretaan yhdessä, yksin ja toistemme kanssa.
Jaetaan iloa ja naurua, lietsotaan toisiamme hekottamaan ja pyyhkimään kyyneliä silmäkulmasta. Naurua ei tarvitse hävetä, paitsi silloin kun se tehdään pahantahtoisesti ja sillä halutaan satuttaa muita. Nauretaan pelot ja surut pois, nauretaan itsellemme ja muille hyvä olo.

Ja mistä tämä nauru nyt kumpuaa, niin siitä tosiasiasta, että olen nauranut viimeisen kolmen päivän aikana enemmän kuin hetkeen. Juuri, kun viime viikolla mietin olleeni jotenkin harmaassa mielentilassa tovin.
Pahan karman pelossa ajattelin olla kertomatta Herra X:stä (nimi tulee hänen omasta napakymppi-heitostaan) täällä blogissa, mutta jos hänestä ei koskaan enää mitään kuulu, niin muistettakoon hänet Herra X:nä, joka sai Sinkkiksen nauramaan.

Elämäni ei ole pelkkää työtä.

Kirjoitustahtini on ollut melko laiska.
Minulla on paljon ajatuksia, joita haluaisin avata, mutta koska sattuneesta syystä harva niistä koskee deittailua tai miehiä, olen jättänyt sanoja muotoilematta tekstiksi. Vaikka olen blogissa kirjoittanut paljon muustakin kuin sinkkuelämäni tai parisuhteeni koukeroista, profiloin tämän mielessäni juurikin näitä asioita koskettavaksi päiväkirjaksi. Ja jostain hassusta syystä koen olevani velvollinen kirjoittamaan niistä asioista – mietin mielessäni, että säännölliset lukijat pettyvät, jos puin muita asioita.

Nyt aion puhua töistä ja vähän muustakin elämästä.
Kävin viime viikolla kehityskeskustelussa, joka onneksi pidettiin nyt eikä esim. viime keväänä. Asetelma ja oma asenteeni olisi ollut silloin täysin erilainen.
Te olette saaneet lukea yhtä sun toista epätoivoista vuodatusta työssä kohtaamistani haasteista, ja olette saaneet todistaa hetkiä, kun olen ollut hermoromahduksen partaalla. Kun nyt mietin tuota aikaa, en voi olla pyörittelemättä silmiäni. Osa haasteista toki oli ulkopuolisten tekijöiden synnyttämiä: olen joutunut toimimaan uusissa tehtävissä täysin itseohjautuen ja oma-alotteisesti. En saanut perehdytystä, työnkuva muodostui epämääräisistä ajatuksista ja ideoista, ja työtehtävistä kaikki tulivat täysin uusina eteeni. Uuden toimeni alkutaipaleella tapasin jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä, joka sekin tuntui ajoittain raskaalta, varsinkin kun kohtasin heitä monesti ilman taustatukea.

Mutta merkittävin tekijä kaikkeen kokemaani epätoivoon olen ollut minä itse.
Minä itse olen ollut itselleni armoton.
Minä itse olen ollut pahin arvostelijani.
Minä itse olen asettanut vaatimukseni korkeiksi.
Minä itse olen ruoskinut itseäni.

Täytyy myös todeta, että olisi pitänyt ehkä puhaltaa peli jossain vaiheessa hetkeksi poikki ja ottaa ihan oikeasti lomaa. Kesällä 2016 olin jossain määrin stressaantunut, kun hain uuteen työpaikkaan ja toin asian esiin myös silloiselle esimihelle. Prosessi yhden haastattelun osalta tuntui venyvän ja sitten minulle tarjottiinkin uusia mahdollisuuksia entisen ja nykyisen esimieheni puolelta. Seuraavaksi rupesi iso ratas pyörimään ja aikamoisia tilanteita ja tunteita tuli käytyä läpi, kunnes marraskuun ensimmäisenä päivänä aloitin uudessa tehtävässä. Silloin tilalle tulivat uuteen työnkuvaan liittyvät stressaavat hetket ja tunteet, joihin moni voi varmasti samaistua. Koska titteliini tuli asiantuntijalisä, koin että minun olisi täytynyt alusta asti tehdä kunniaa sille. Lisäksi tein töitä myös vanhalle yksikölleni ja annoin yhtään liiottelematta itsestäni 150% työlle pitkälle keväälle asti. Muistatte varmaan senkin, että marraskuun lopulla työn ulkopuoleinen elämänikin mullistui, kun hän-joka-jääköön-nimeättä pakkasi reppunsa ja sanoi tietämättään samalla hyvästit. Tein valtavan virheen päättäessäni siirtää talviloman uusien tehtävien vuoksi toukokuulle. Tauko olisi tehnyt hyvää jossain vaiheessa, jotta olisin saanut edes fyysisesti akkuja ladattua.

Jos jotain olen tästä oppinut ja sisäistänyt, niin sen, että työt eivät ole elämän tärkein osa-alue. On suorastaan pöhköä ajaa itsensä loppuun töiden vuoksi – koska voimavarat tarvitaan mielestäni muiden elämän tuomien haasteiden edessä.

Kehityskeskustelussa esimieheni kaivoi eteensä vuoden vanhan työhakemukseni, josta hän oli yliviivaustussilla korostanut joitain lauseita ja luki niistä yhden ääneen:
”Elämäni ei ole pelkkää työtä”. Hän kehotti minua pitämään tuosta lauseesta kiinni, ja asettamaan jatkossakin tavotteet elämässä ensisijaisesti muualle kuin työhön.

Olen miettinyt kuluneen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin suhdettani työhön, ja minkälaisena haluan sen näyttäytyvän 5, 10, 15 tai 20 vuoden päästä. Tunnistan ja tiedostan ne piirteeni, jotka vievät minua työelämässä eteenpäin:
Kyllästyn helposti ja nopeasti samoihin tehtäviin,
Haluan asettaa tavotteita ja saavuttaa sekä ylittää niitä,
Haluan kehittää itseäni,
Haluan luoda ja innovoida uusia, entisiä parempia toimintatapoja.

Näen urani nousujohteisena, mutten sen vuoksi että tavoittelisin jotain tiettyä asemaa tai haluaisin palkkani nousevan yli neljän tai viiden tuhannen. Näen sen kehityskaaren suuntautuvan ylöspäin vain näiden yllä luettelemieni ominaisuuksieni vuoksi.
En halua tehdä tulevaisuudessa 10-12 tunnin työpäiviä, mutta haluan että oli työpäivän mitta mikä tahansa, nautin siitä ja se tuo minulle tarvitsemaani ”tyydytystä” onnistumisten ja saavutusten kautta.

Jos minulta kysytään elämäni tärkeimpiä asioita, haluan että työ tulee aina olemaan jossain listan hännillä. Sen edelle täytyy aina mennä läheiset, oma hyvinvointi, harrastukset ja itsensä kehittäminen työn ulkopuolella. Työ on se, josta tulisi tarvittaessa ensimmäisenä joustaa silloin, kun on paha olla. Toisaalta minä olen esimerkiksi sellainen ihminen, että vaikeiden hetkien aikana nautin töissä olemisesta, koska se tuo tukea ja turvaa – pitää arkea kasassa.

Minun on todistetusti helppo upota työn maailmaan.
Antaa sille kaikki ja vielä vähän enemmän.
Tiedän joutuvani painimaan tämän asian kanssa monestikin vielä tulevaisuudessa.
Mutta voisin kuitenkin koittaa muistaa olla itselleni armollisempi.
Sehän oli uudenvuodenlupaukseni tälle vuodelle 2017.
Olen antanut itselleni monet asiat anteeksi ja läpyttänyt selkääni kannustavasti viimeaikoina, koska keväällä unohdin sen tehdä.
Aion tehdä saman lupauksen vuodelle 2018, ja koittaa menestyä entistä paremmin sen toteuttamisessa; En ole töissä korvaamaton ja minäkin saatan joskus tehdä virheitä, mokata ja epäonnistua.

Niin paljon olen näitä asioita mielessäni pyöritellyt, että näin toissayönä unta kuolemastani. Sain tietää että minulla olisi elinaikaa noin vuorokausi ja kuin sattumalta käynnissä oli samalla hetkellä juhlat, joihin osallistuivat kaikki elämäni ihmiset. Edessäni seisoi puolikaaressa perheeni, ystäväni, tutut ja tuttavat sekä työ- ja harrastuskaverit. Itkin koittaessani kertoa, miten paljon tulisin heitä kaikkia ikävöimään ja miten epäreilulta tuntui ajatus siitä, että minut vietäisiin pois heidän luota. Heräsin itkuuni ja sydäntä puristavaan tunteeseen. Itku jatkui, kunnes nukahdin uudelleen.

 

 

 

Uusi aluevaltaus.

Tapasin Mysteerimiehen perjantaina, vaikka ennätin lyödä viime viikon aikana peräti kahdesti hanskat tiskiin hänen suhteensa. Mysteerimies on kaikessa sosiaalisuudessaan ja ulospäinsuuntautuneisuudessaan hyvinkin ujo. Lisäksi hän on oman analyysini perusteella tottunut viettämään aikaansa yksin, joten kaikki deittailun ja tapailun kirjoittamattomat säännöt ovat kuin koodikieltä hänelle. Kävimme näistä asioista keskustelua aiemmalla tapaamiskerralla, kun treffit jatkuivat vielä myöhemmin saadessani kutsun samaan baariin. Kerroin suoraan kokeneeni hänen käytöksensä tylyksi ja olleeni hyvinkin hämmentynyt kaikista ristiriitaisista signaaleista. Sanoin, että mielestäni meillä oli aidosti hauskaa ensimmäisellä tapaamiskerralla, ja luulin jo kuvitelleeni kaiken. Puimme läpi muutaman tilanteen, jotka oli saaneet minut pyörittelemään silmiä kotisohvalla, ja tulimme siihen lopputulokseen että minä olin tulkinnut viestejä täysin väärin. En ruvennut asiasta riitaa haastamaan, mutta huomautin kylläkin, että ei kaikkea vastuuta voi pelkästään tulkitsijan kontolle kaataa.

Kun huomasin viime perjantain jälkeen tekeväni taas turhankin pikaisia johtopäätöksiä ja tulkintoja, ymmärsin että tämä on kovin uutta minulle. Tämä tällainen jotenkin aikuismainen tapa treffailla. Että ei viestitellä päivittäin, eikä houkutella toista iltateelle. En ole tottunut näin hitaaseen tempoon. Se saa minut epävarmaksi; on liikaa aikaa miettiä ja analysoida.

Ja nyt mietinkin, että onko tämä uhka vai mahdollisuus? Toisaalta oma kalenterini on ollut melko täynnä kaikenlaista ohjelmaa, joten ei ole onneksi tarvinnut stressata siitä, että pitäisi raivata tilaa mysteerimiehelle, mutta toisaalta mietin, kuinka kauan kiinnostukseni riittää? Puudunko? Vai sopeudunko? Onko tämä jo itsessään osoitus siitä, että olemme turhan erilaisia ihmisiä?

Aina kun annan mieleni pelehtiä näiden negatiivisten seikkojen kanssa, palaan siihen hetkeen, kun mysteerimies nosti kevyesti sormellaan leukaani ylöspäin ja painoi pehmeät huulensa omiani vasten. Vaikka yö oli jo kylmän kostea, leimahti lävitseni tuolloin lähes polttavan kuuma aalto, joka tuntui vielä seuraavana aamunakin pistelynä sormenpäissä. Palaan myös siihen hetkeen, kun ensimmäisen tapaamiskerran päätteeksi mysteerimies yllättäin lähes kuiskaten kysyi, saisiko hän tehdä yhden jutun. Ennen kuin ehdin edes esittää täsmentäviä kysymyksiä (vaikkei niitä olisi juuri tarvittukaan), hän oli jo upottanut sormensa hiuksiini ja antanut lämpimän suudelman. Näitä hetkiä ja sitä sähköistä latausta miettiessäni olen valmis antamaan tälle treffailulle kaiken sen ajan, jota se vaatii.

Trampoliini.

Katselin tänään uusintana tullutta Vain elämää -jaksoa, jossa ”vietettiin” Sannin päivää. Minähän olen tunnustanut täälläkin olevani Sannin fani. Nuoren naisen lyriikoissa on paljon asioita ja tunnetiloja, joihin voin samaistua. Vaikka niistä olisi omassa elämässä kulunutkin jo tovi aikaa. Pidän Sannia myös lahjakkaana artistina ja arvostan hänen tekemää työtään ja musiikkiaan.

Jenni Vartiainen esitti jakson lopussa Sannin Trampoliinin. Itkeä vollotin silmäni turvoksiin kuunnellessani Sannin kertomusta siskostaan ja siitä, miten kappale on hänelle kirjoitettu. Kappaleen tarina on kaunis. Se on kiitos ja kunnianosoitus sellaiselle ihmiselle, joka nostaa ylös sillon, kun itse romahtaa.

Itkin osittain siksi, että minut valtasi vähän surullinen tunne. Mietin kuka on minun trampoliinini? Onko joku ystävistäni aidosti valmis ottamaan minusta kiinni, jos minusta tuntuu siltä, että putoan? En ole rehellisesti sanottuna ihan varma.

Kun vein ajatuksiani pidemmälle, tajusin että epävarmuus johtuu itsestäni ja omasta käyttäytymisestäni. Harvoin näytän ystävilleni, jos mieli on aidosti maassa tai jos kaipaisin tukea. Vaikka olen herkästi itse olkapäänä, aina sanomassa että asiat kyllä hoituvat, vannomassa että olen tukena, jos maailma ympärillä heittää kärrinpyörää, näytän harvoin omaa haavoittuvuuttani. En ole siis kovin monesti antanut ystävilleni mahdollisuutta osoittaa tukeaan elämäni myllerryksissä.

En tiedä mistä tällainen ”kyllä minä pärjään” -pakkomielle puskee. Varmaan aika perinteinen ilmiö, harvoin ihmiset näyttävät itsestään haavansa ja ovat herkästi valmiita heittäytymään muiden kannateltavaksi. Mutta pitäisiköhän sitä tehdä itse asialle jotain? Tällä hetkellä elämässäni tärkeimpiä ihmistä ovat kuitenkin juuri ystävät.

Ajattelin aloittaa asian työstämisen sillä, että kerron jatkossa ystävilleni heidän olevan rohkeita, kun he kertovat minulle elämänsä vastoinkäymisistä ja tukeutuvat minuun.

Oikaisu.

Hitto, kun joudun aina oikaisemaan näitä vahvoja kannanottojani, kun höyrypäissäni asioita kirjoitan jättäen puolet sanoista sanomatta. Ja nämä seuraavatkin sanat kirjoitan pikkupäissäni viideltä aamuyöllä junassa:

Kun puhuin tuossa aiempaa edeltävässä postauksessa aikuisista, jotka lapsiaan ”lellivät”, niin en suinkaan tarkoittanut, että lapset ja nuoret tulisi tyrkätä asunnon ovesta tietyn ikävuoden jälkeen ulos ja toivottaa hyvää matkaa. En tarkoittanut, etteikö lapsiaan saisi tukea, taata heille hyvää lapsuutta ja nuoruutta – varmistaa, että he saavat kokea asioita, ovat varmemmilla jaloilla itsenäistymässä. Tiedän, että maailma ja haasteet muuttuvat ja sen myötä myös nuorten tarve saada tukea.

Mutta minusta työyhteisöni vanhemmat eivät anna omille lapsilleen mahdollisuutta itsenäistymiseen. Mainitsemani ”epäkohdat” yksittäisinä eivät välttämättä tunnu suurilta, mutta jätin mainitsematta että moni toteuttaa useaa yhtä aikaa. Jos vanhempi yhtäaikaisesti varaa lapselleen aikaa terveysasemalle, etsii asuntoa samalle lapselle, kirjoittaa hänelle työhakemuksia uusiin työpaikkoihin ja ostaa niitä tavaroita, joihin lapsen nykyinen palkka ei riitä – niin kysyn vaan, että mikä jää lapselle itselleen tehtäväksi? Tai siis tälle jo täysikäistyneelle ”lapselle”.

Mysteerimies.

Kävin just treffeillä. Mysteerimiehen kanssa! Ja tuosta noin vaan kahden tunnin treffeiksi sovittu tapaaminen venyi neljään tuntiin.. Mutta nähtäväksi jää, viekö tämä mihinkään vai käykö jotenkin klassiset ja tähän jäädään. Mikä olisi kyllä sääli, koska ainakin minulla oli hauskaa ja tuotti myös vaikeuksia pysyä pöydän toisella puolen. Henkinen ja fyysinen connection löytyi, toivottavasti myös hänen mielestään.