Käännekohta.

Minulla on vähän sellainen tunne, että tarvitsisin jotain muutosta jollain elämän osa-alueella. Tässä on pari viimeistä työpäivää tullut oltua melkoisessa vitutuksessa, joten taidan ainakin ihan vaan mielenkiinnosta katsella uusia avoimia työpaikkoja. Vitutus syntyy lähinnä siitä, että en koe olevani erityisen arvostettu työpaikallani (esimieheni silmissä) ja toisaalta välillä kollegat saavat raivon partaalle toimettomuudellaan. En siis enää täällä itkeskele ja koe olevani paska työntekijä, nyt lähinnä vituttaa muista syistä.

Tämän vuoden aikana on tapahtunut vähän, mutta silti paljon.
Nyt kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, ymmärrän vieläkin paremmin miten sumussa kevät ja jopa alkukesäkin meni.

Olen jättänyt blogissa kertomatta, että alkukesästä sain yllättävän puhelun häneltä, jonka ”nimeä” en saa täällä enää mainita. Puhelun aikana en pystynyt itse sanomaan juuri sanaakaan, koska olin järkyttynyt ja epäuskoinen. Hän tiedusteli, olisinko halunnut tavata ja keskustella, käydä tapahtuneet asiat ja syy-seuraussuhteet läpi. Ja ymmärrätte varmaan epäuskoni. Miksi ihmeessä haluaisin viiden kuukauden jälkeen käydä asiat vielä kertaalleen läpi? Kun olin ne aikanaan itsekseni tuhat kertaa mielessäni pyöritellyt.

Sain pari päivää miettimisaikaa, ja lopulta vastasin kuten sydämessäni sillä hetkellä tunsin. En halunnut tavata enkä keskustella. Kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin oli jo sanottu, enkä minä osannut (enkä osaa vieläkään) ajatella, että tapahtuneilla olisi jonkinlainen suora yhteys tuleviin parisuhteisiin. Ja silloin tunnustin myös pelon. Että jos näkisin toisen, kaikki repeäisi auki. Ikävä ja osittain jo hautautunut suru leimahtaisivat vielä voimakkaammin ja alottaisin kaiken taas alusta.

Ja tiedättekö. Olen ensinnäkin tyytyväinen tähän päätökseen – en ole kertaakaan miettinyt, että olisiko sittenkin pitänyt nähdä. Mutta lisäksi se päätös oli käännekohta koko eroprosessissa. Kaikki ajatukseni lähtivät rullaamaan eri tavalla sen jälkeen, olin päästänyt lopullisesti irti. En ole ajatellut häntä tässä kesän aikana kuin muutaman satunnaisen kerran, jos hän on tullut jonkun toisen asian kautta mieleen. Ja tämänkin käännekohdan äkkäsin eilen, kun rullailin päässäni kulunutta vuotta taaksepäin.

Helkkari miten hyvältä tuntuu olla vapaa.

Flow kaipuu.

Vielä viikko sitten vähän ahdisti ajatus Flowsta.
Tuntui, että alan olla aavistuksen väsynyt tähän kesään, etten oikein jaksaisi painaa koko viikonloppua. Sekään ei tietenkään auttanut, että viime vuotinen Flow-kokemus ei ollut niiiiiin mahtava ja awesome kuin aikanaan toivoin (koska hirveä tungos ja turhan humalaiset kaverit).

Mutta mitä vielä. Tämä oli yksi kesän ehdottomasti parhaista viikonlopuista. Niin mahtava, että maanantaina porukalla surimme Flown päättymistä kuin joku olisi vähintään kuollut. Meillä oli TÄYDELLINEN viikonloppu kaikista myrskyistä huolimatta. Siellä me naureskelimme sadetakkeinemme ja -viittoinemme. Saimme nauruhepuleita milloin mistäkin, sudimme glitteriä itsemme ja muiden päälle, bailasimme 150 prosentilla menemään ja koimme valtavaa yhteenkuuluvuutta huikeiden esiintyjien siivittämänä.

Kolmen intensiivisen päivän päätteeksi sitä väkisinkin päätyy pieneen tyhjiöön. Ja siellä sitä kaipaa hirveästi takaisin niihin hetkiin, joita koittaa parhaansa mukaan kokea uudestaan puhelimeen tallennettujen videoiden ja kuvien kautta.

Minä en muuten jaksa aina paheksua sitä, että ihmiset tallentavat kokemuksia ja elämyksiä puhelimiinsa. Enkä ajattele, että esim. festareilla tai ystävien kanssa ollessa pitäisi pitää puhelin visusti taskussa, koska linssin läpi katsoessa voisi jäädä jotain kokematta. En minä toki senkään puolesta liputa, että keskitytään aina vaan siihen kuvaamiseen, mutta on se nyt helkkari vaan hienoa palata niihin muistoihin, jota puhelimeen/kameraan on tallentanut. Selailen aina säännöllisin väliajoin instani läpi ja palaan kuvien kautta vuosien takaisiin tunnelmiin. Saatan laittaa satunnaisia viestejä ystäville ”Muistatko kun oltiin toissakesänä täällä” tai ”Muistatko tän reissun”. Ja miten hyvältä niiden jaettujen hetkien muisteleminen tuntuukaan.
Kohtuus tietysti tässäkin.

Tämän Flown jälkeen olen vielä entistäkin valmiimpi toivottamaan syksyn tervetulleeksi. Joku ehkä muistaakin minun olevan vähän sellainen syksyfani. Ensi viikonlopun vietämme työporukan kanssa Keski-Suomessa päin ja sitten aion vääntää mielen syysmoodille. Kesä oli loistava, mutta se on kestänyt jo kylliksi.

Sain muuten perjantaina vähän rakkauttakin.
Olin ehkä aavistuksen seksinnälkäisenä liikenteessä. Satuinpa nimittäin tajuamaan, että en ole koko kesänä harrastanut seksiä.

KYLLÄ.
Luit aivan oikein:
– Sk8er boin kanssa ei sattuneesta syystä (jota en täällä avaa sen henkilökohtaisuuden vuoksi) peittoa ennätetty heilauttaa
– Juhannuksena en myöskään raottanut pandoran lipastani, vaikka läheisiin toimiin kahdenkin _pojan_ kanssa päädyin
– Ja vaikka tässä nyt muutenkin on ollut pientä ajoittaista sutinaa suuntaan ja toiseen, niin seksiä ei viimeisen kolmen kuukauden aikana ollut???
Viimeisin petikumppani on ollut pusupoika.

Olen samalla hirveän ällistynyt tästä ja toisaalta taas ylpeä itsestäni.
Ei sillä, että tässä nyt olisi muutenkaan tullut oltua kovin aktiivinen tämän vuoden 2017 aikana, mutta eipähän ole lähtenyt ihan lapasesta.

Mutta voimme siis viimein todeta, että selibaatti on loppunut.
Ja sain kyllä niin hyvää seksiä, että kannatti, vaikka tyyppi ei muuten ollutkaan kiinnostava. Hän oli jo turhan innoissaan meistä ja kuvitteli jo meidän viettävän loppufestarit yhdessä ja minun jopa liittyvän hänen ja hänen siskonsa seuraan sunnuntain skiditfestareille… Luikahdin aamulla paikalta hokien, että en tee minkäänlaisia lupauksia mistään asioista. Koska kyseessä oli tällainen kaverin poikakaverin kaveri, niin tietysti törmäsimme vielä festareiden aikana, mutta koitin aina pitää mahdollisimmaan matalaaprofiilia. En olisi halunnut olla tyly tai jäinen, enkä aiheuttaa pahaa mieltä, mutta ei KUKAAN voi yhden yön jälkeen suunnitella jo yhteistä tulevaisuutta.

Mutta.
Kiitos Flow 2017.
Olet ikuisesti muistoissani ❤

 

 

Lääkettä.

Pidemmän aikaa blogini matkassa kulkeneet lukijat ovat ehkä oppineet luonteestani sen, että jos minua jokin vaivaa, jokin tuntuu epämiellyttävältä tai olen johonkin tyytymätön, siedän sitä olotilaa hyvin vähän aikaa. (Töiden osalta olen pitkäjänteisempi ja kestin pitkähköäkin ahdinkoa alkukeväällä – ja siitähän on hienosti päästy jo yli.)

Kun eilen tänne avauduin siitä tunteesta, että tarvitsisin vähän aitoa omaa aikaa, ryhdyin toimiin. Ilmoitin parille ystävälle, että en ole tavoitettavissa klo 16-21 välillä ja lähdin metsään. Ilmoitin kahdesta syystä: etteivät huolestu ja että osaavat tarvittaessa huolestua.

Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa Sipoonkorven kansallispuistoon mustikoiden perässä ja lähdin nyt heittämään uuden kiekan Kalkkiruukin luontopolulla. Tuo kierros ei anna paljoa maisemien puolesta ihailtavaa, mutta kyllä siellä sielu ja mieli lepää. Retkeäni edeltävä 1,5 vuorokauden sadejakso takasi sen, että metsä oli raikas ja happirikas – ja maasto paikoittain upottavan löllöä.

Luontopolusta löysin vähän kuvaavamman kirjoituksen täältä.
Vuosi sitten kävimme pariin otteeseen Repovedellä, joka teki suuren vaikutuksen ja Sipoonkorpi oli siihen nähden hyvinkin lattea. Mutta tästä ei nyt haettukaan välttämättä merkittäviä kokemuksia, vaan pään tuuletusta ja tyhjennystä. Laavulla pysähdyttyäni mietiskelin, miten kiva olisi siinä jonkun kanssa oleilla. Grillata makkaraa – ehkä jopa yöpyä.

En lähtisi muuten luontopolkua kovin haastavaksi määrittelemään. Paria tiukempaa nousua/laskua lukuunottamatta kulku on hyvinkin tasaista metsään tehdyillä sorateillä. Vaihtoehtoisia reittejä bongailin tällä kertaa, mutta ehkä ensi kerralla uskaltaudun testailemaan niitä. Jostain luin, että arviokesto reitille on noin 3 tuntia, mutta minulla aikaa tuhrautui 1 h 45 min kaikkine pysähdyksineen ja levähdyksineen.

Mutta voi pojat, että teki hyvää.
En koe olevani mitenkään totaalisen addiktoitunut puhelimen käyttöön. Se saa toisinaan levätä pitkiäkin aikoja kotona pöydällä (tai kadoksissa). Mutta kyllä pieni tiedostettu tauko oli nyt paikoillaan, jotta sain aidosti aikaa itselleni.

Suosittelen.
Todella lämpimästi.

Kesä- ja kisaväsymys.

Tunnelma viimeaikaisissa blogipostauksissa on ollut enemmän ja vähemmän alavireinen. Se on kuitenkin vain puolikas totuus, koska tänne on tullut vuodatettua niitä vähän huonompia fiiliksiä, raivoa ja pettymystä ja taka-alalle on jääneet hehkutukset ja positiiviset vireet.

Kesä on ollut ihana ja jättänyt muistin kätköihin mahtavia hetkiä, joihin voi palata talven pimeinä aamuina, päivinä ja iltoina. Mutta minä olen rehellisesti jo vähän väsynyt. Siihen, että viikonloppuina täytyy painaa tukka putkella tapahtumasta ja paikasta toiseen, koska ei halua menettää mitään. Tähän suorittamiseen liittyy pelko. Pelko siitä, että jätän elämättä.

Huomaan viettäneeni liian vähän aikaa yksin. En tiedä mistä tämä tunne taikka päätelmä tulee, koska olen kyllä viettänyt iltoja itsekseni. Mutta ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi tai sitten se itsekseen oleminen on ollut jotenkin vaillinaista, jatkuvaa viestittelyä jonkun kanssa eikä todellista mielen sulkemista muilta.

Olen saattanut haudata haudannut ne ajatukset, joita tänne olen satunnaisesti purkanut, muun arjen keskellä piiloon. Ja taas kerran joudun toteamaan, että niiden sivuuttaminen ei ole hyvä vaihtoehto. Ne pitää ottaa vastaan, käsitellä ja sitten jatkaa eteenpäin. Ei itsepäisesti ja uhmaten väittää, että ei tunnu missään, kyllä minä tästä nousen, katsokaa vaan kuinka nopeasti.

Mutta kumpi tosiasiassa on vahvempaa ja rohkeampaa:

Nousta välittömästi lyöntien jälkeen ylös, vakuuttaa että kaikki on kunnossa, ei tunnu missään vai

Nostaa kädet ylös ja tunnustaa, että nyt on lyöty olo – että täältä noustaan vähitellen?

Ja miksi jälkimmäinen on helpompaa myöntää muille kuin itselleen?

 

Olen kuunnellut jo ehkä vähän liikaa Keko Salatan albumia, koska siinä ollaan paikoittain niin syvissä vesissä, että se vetää helposti oman mielenkin mukaansa. Melkein kuollut iskee kuitenkin niin syvälle, että menee läpi.

Otsikon kisaväsymyksellä viittaan aktiivisuuteeni Tinderissä ja miesten osalta.
Juuri nyt ei totisesti kiinnosta käydä minkäänlaisia keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa, koittaa tutustua ja selvittää haluaisiko toiseen tutustua lähemminkin.

Kai on ihan ok olla välillä väsynyt?

Ihminen oppii.

Kun olen taas seikkaillut Tinderlandissa, on vastaan tullut useampi ”vanha tuttu”.
Vielä yhdenkään kohdalla en ole kokenut halua painaa sydäntä, vaan olen päätä pudistellen heittänyt profiilit vasemmalle.

Päivänä eräänä vastaan tuli Insinöörin profiili.
Hän oli vihkiytynyt tämän vuoden puolella myös instagramin saloihin (vaikka mielestäni paheksui moista sovellusta aiemmin) ja voi pojat…

MITEN IHMEESSÄ olin hänestä niin liekeissä?
Oli huvittavaa stalkata instaotoksia, joissa hän hehkutti elämäänsä. Ja nyt en tarkoita esimerkiksi sellaista pienimuotoista ”Vitsi miten siistejä tyyppejä mun elämässä on!” -hehkutusta vaan sellaista rönsyilevää ylistystä, joka aiheuttaa lähinnä enää myötähäpeää. Tai ainakin minun silmissäni, koska tyyppihän oli oikeasti helvetin jäinen. Tuntui käyvän jollain puoliliekillä koko ajan ja ihmetteli, miten minä jaksan aina hymyillä ja olla iloisena. Lisäksi hän tuntui innostuvan elämässään vain rahasta ja sen tavoittelusta. Toki hänen veljensä olivat esimerkiksi kaikki kaikessa, mutten koskaan nähnyt hänen missään tilanteissa esimerkiksi pursuavan iloa.

Nyt kun näitä ajatuksia tähän koitin purkaa, niin huomaan kuulostavani jotenkin katkeroituneelta. Mutta en sitä totisesti ole, vaan tyytyväinen. Olimme todellisuudessa kaksi täysin erilaista ihmistä, mutta vaaleanpunaisten lasieni vuoksi en sitä heti nähnyt.

Mistä ne vaaleanpunaiset lasit oli sitten hankittu?
Uskon, että ne muodostuivat silmilleni siitä palavasta halusta löytää joku.
Ihan sama olisiko se joku täydellinen, saisin hänet sullottua kyllä sopivaan muottiin. Hänen tarvitsisi olla vain sopiva, tietyt reunaehdot täyttävä.

Ja kun muistelen kahden vuoden takaisia aikoja, niin totta tosiaan. Aika moni tapailemani, blogiinkin päätynyt poika/mies oli vain juuri ne reunaehdot täyttävä. Eikä muuta. Kunnes tuli pusupoika ja sen jälkeen tiedätte kyllä kuka.

Nyt, kun tiedostan palavan haluni löytää rinnalleni jonkun toisen ihmisen, tiedostan myös paremmin, että en saa lähteä vaaleanpunaisten lasien maailmaan. En halua toistaa samoja virheitä, tuhlata omaa ja muiden aikaa. Enkä totisesti halua viilata itseäni hattarapäissäni linssiin.

 

Tämä viikko ei loman jälkeen ole ollut se ihan kaikkein helpoin,
mutta onneksi puuhaa on riittänyt niin, että hädintuskin muistan miltä Sk8er boi näytti.

Tänään mennään toivottavasti auringon siivittämänä rokkaamaan Maja Ivarssonin kanssa Altaalle. Harmi että tuo The Sounds taitaa olla sellainen bändi, joka vetää lavan eteen naisvoittoista väkeä. Mutta jos sää suosii huomenna, minut voi bongata Kalliosta Pietarin Spektaakkelin ja Ursus Factoryn keikoilta heilumasta. Ehkä siellä sitten on jo jotain miehiäkin?

Hyvää viikonloppua tyypit, vielä on kesää jäljellä ❤

Pieni toive.

Koin Sk8er boin vuoksi/ansiosta muutaman minuutin sisään valtavan kirjon eri tunteita.
Ensin mielen valtasi epäusko, järkytys.
Onko tämä todellista, tapahtuuko tämä taas?

Juoksin seitsemännestä kerroksesta raput alas, ja on oikeastaan melko ihmeellistä, etten kaatunut matkalla. Jalkani tuntuivat puutuneilta, koko kroppa irralliselta. Toimin automaattisesti, kun sydämeni jyskytti rinnasta läpi.

Seuraavaksi raastava pettymys tulvahti sisältäni.
Miksei tämä voinut vaan jatkua?

Siinä seisoin, keskellä Helsingin kantakaupungin vilinää. Täysin näkymättömänä, vaikka kyyneleet olisivat voineet muodostaa lammikon auringon paahtamalle kadulle. Tajusin, että tuosta kaupunginosasta ja sen välittömästä läheisyydestä löytyy useampia sydämeni riekaleita, ja taas niitä jäi yksi sen kaduille lepattamaan.

Kun tunto valui sydämestäni hiljalleen jalkoihin, askeleeni kävivät määrätietoisemmiksi. Kaikki pettymys ja suru alkoi muuttua vihaksi. Nauroin pääni sisällä ja mietin, että minun kostoni on olla katkeroitumatta.

Minä olin todella vihainen.
Ja olen sitä edelleen vähän, en ehkä pelkästään Sk8er boille, vaan näille ihmisille, jotka etsivät itseään käyttäen muita hyödykseen. Jotka eivät ole rehellisiä itselleen, vaan kulkevat särkemässä muiden hyväuskoisten sydämiä. Jotka esittävät suunnitelmia pidemmän ajan päähän, vaikka tosiasiassa eivät ole varmoja edes huomisesta. Jotka eivät osaa olla rehellisiä itselleen, vaan tarvitsevat jonkun kertomaan mitä pitäisi tehdä tai mitä he tuntevat.

Ja minä olen vihainen, kun yksinkertaisista asioista tehdään erittäin monimutkaisia.

Olimme perjantaina ystävien kanssa juhlimassa, ja huomasin baarissa yksinäiseltä ja vähän eksyneeltä vaikuttavan miehen. Kun olin aikani häntä tarkkaillut, rohkaistuin ja menin juttusille. Long story short – meillä oli aivan järjettömän hauska ilta. Tai ainakin minulla oli. Se päättyi suudelmiin bussipysäkillä, ja viesteihin joiden avulla pidimme kiinni hetkestä, vaikka kuljimme koko ajan kauemmas.

Tarina ei kuitenkaan jatkunut, vaikka niin vähän toisin ja puolin lupailtiin. Minä olin häneen yhteydessä kyllä, mutta viestit takaisin olivat melko jäisiä.

Minä tiedän, että se muutaman tunnin ajanjakso, jonka yhdessä jaoimme oli jo itsessään ihana ja rikas kokemus. Mutta onko ok, jos haluaisin enemmän, enkä jaksaisi tyytyä vain vaihtuviin ihmisiin ja lyhyisiin hetkiin? Onko ok, jos haluan jotain pysyvämpää, pidempää?

Miksei elämä ole SKAMia?

Olisipa ihanaa kerrottavaa. Voisinpa sanoa, että olen nauttinut kesälomasta Sk8er boin seurassa. Että olemme nauraneet yhdessä, kutittaneet toisiamme korvan takaa tai paljaasta selästä. Että olemme alun vaikeuksien jälkeen löytäneet orastavassa suhteessa rauhan, ja vaikka lupauksia tai suunnitelmia tulevasta ei ole tehty, haluamme olla molemmat tässä.

Mutta koska elämäni ei ole kuin SKAM ja tosiasiassa vaikeuksien jälkeen tulee vastaan vaan uusia vaikeuksia, en voi kertoa näin. Voin kyllä kertoa viettäneeni ihanaa lomaa ystävieni kanssa/ansiosta, mutta voin kertoa lähteneeni tänään itkien kotiin Sk8er boin luota. Koska hän ei ole valmis. Mutta hän ei sitä itse kertonut, vaan jouduin kaivamaan tiedon syvältä. Ja sitten se olikin yhtäkkiä hänelle kristallinkirkasta, eikä asiassa ollut epäselvyyksiä. En edes muista mitä sanoin värisevällä äänellä, kun kyyneleet rupesivat painepesurin voimalla purkautumaan. Suljin oven, ja lupasin itselleni etten avaa sitä samaa enää uudestaan.

Goodbye Sk8er boi.