Muutoksista ja kasvamisesta.

Olen tätä aihetta pyöritellyt mielessäni jo pitkän aikaa, mutta nyt kun Pauliina postasi tunnelukoista, ajattelin pusata ajatukset sanoiksi.

Muistan elävästi kahden vanhimman ystäväni välisen keskustelun jo useamman vuoden takaa. Toinen heistä on etääntynyt vuosien saatossa, ja olemme nykyään oikeastaan tekemisissä lähinnä juhlissa ja isomman porukan kokoontuessa. Hän kommentoi ulkomailta palanneen ystäväni ”muuttuneen hirveän paljon”. Puimme paluumuuttajan kanssa näitä sanoja useaan otteeseen jälkikäteen, ja tulimme siihen tulokseen, että ei hän ollut muuttunut. Hän oli ehkä kasvanut henkisesti ja aikuistunut, muuttanut kokemusten kautta mielipiteitä ja ruvennut painottamaan eri arvoja elämässä, mutta ei hän ollut persoonaltaan miksikään muuttunut.

Jos vertaan itseäni kahden vuoden takaiseen versioon minusta, en näe suuria muutoksia ajattelutavoissani tai arvomaailmassani. Mutta jos aikaväliä pidennetään viiteen, seitsemään tai kymmeneen vuoteen, puhutaan jo hyvin erilaisesta ihmisestä. Tietyt peruasiat ovat toki säilyneet. Olen aina ottanut muut ihmiset huomioon ja olen ollut aina varsin empaattinen ja itsekriittinen. Olen pyrkinyt katsomaan asioita positiivisesta vinkkelistä ja jättänyt turhat murheet taka-alalle. Mutta muutokset konkretisoituivat Pauliinan postausta lukiessani, ja tehdessäni hänen linkkaaman tunne lukkosi -testin.

Minä en juuri tällaisista ”nettitesteistä” perusta. Kaikki ”persoonallisuustestit” ym. höpönlöpöt saavat niskavillani pystyyn, varsinkin jos joku Tinder-profiilissaan ilmoittaa olevansa INFP-tyyppi. Minä olen näiden kohdalla se EVVK.
Persoonnallisuustyyppien kuvaukset tuntuvat suorilta kopioilta luonnehoroskoopeista. Minä hyväksyn sen tosiasian, että me ihmiset olemme erilaisia ja tietysti kategorioitavissa dominoivien ominaisuuksiemme mukaisesti esim. ”johtaja” ”sovittelija”- joukkoihin, mutta en pidä näitä asioita niin mustavalkoisena, että meidät kaikki voitaisiin jakaa 16 joukkoon.

Noniin, se siitä avautumisesta ja sitten itse asiaan. Tein testin.
Ja vastauksia ruksiessani muistin, että olen tehnyt saman aiemminkin.
Kun tulokset tärähtivät ruudulle, yllätyin ja en yllättynyt samanaikaisesti.

Vaativuus vahva
Uhrautuminen vahva
Riittämätön itsekontrolli vahva
Alistuminen vahva
Kaltoin kohtelu vahva
Suojattomuus heikko
Rankaisevuus heikko
Hylkääminen heikko

En nyt rupea sen enempää avaamaan näitä ”tunnelukkoja” ja mitä ne omassa elämässäni voisivat tarkoittaa. Mutta minusta oli hauska huomata, että tämä lista oli ensinnäkin taatusti lyhentynyt aiemmasta ja sen lisäksi lukkojen vahvuudet olivat heikentyneet.
Ja tämä tukee vahvasti omia ajatuksiani siitä, miten olen ihmisenä muuttunut viimeisen viiden vuoden sisällä:

Olen oppinut olemaan armollisempi itselleni, en vaadi enää täydellistä suorittamista jokaisessa asiassa, koska se voi varmasti viedä ihmiseltä hengen.

Olen oppinut pitämään itsestäni parempaa huolta ja pitämään paremmin puoliani.
Vaikka pyrinkin varmistamaan, että ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia, osaan myös asettaa itseni etusijalle. Myös minulla on oltava hyvä olla ja joskus se voi tarkoittaa huomion kohdistamista itseeni ennen muita.

Olen oppinut, että minun ei tarvitse miellyttää kaikkia ihmisiä.
Minulla on aina ollut vahva tahto olla kaikkien kaveri. En ikinä ole näyttänyt ihmisille, jos en pidä heistä ja olen aina pyrkinyt tukemaan heikoimpia, lähestynyt syrjempään jääneitä ihmisiä. Nykyään ajattelen enemmänkin, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa tulee tulla toimeen. Jos minua kohtaan käyttäydytään epäasiallisesti, röyhkeästi, tylysti tai törkeästi, ei minun tarvitse panostaa kanssakäymiseen sen enempää. Olen karsinut rankalla kädellä elämästäni pois ihmisiä, jotka vievät energiaani enemmän kuin mitä minä heiltä saan. Yhä seison kuitenkin heikompien puolella, se ei muutu.

Olen oppinut, että mitä elämässäni on tapahtunut lapsuuden ja nuoruuden aikana, ei ole oikein ja niin ei pitäisi tapahtua. Mutta sen sijaan, että kantaisin sitä raskaana taakkana harteillani, olen oppinut päästämään irti.

Mm. näiden oppien ansiosta seison nykyään tukevammin, ryhdikkäämmin ja itsetietoisemmin. Pidän itseäni hyvänä tyyppinä ja arvostan itseäni. Teen töitä sen eteen, että olisin vuoden päästä nykyistä parempi versio itsestäni. Tiedän, mitä tällä hetkellä elämältä  haluan, mutta siedän ja tiedostan sen tosiasian, että ajatukset muuttuvat. En päästä itseäni helpolla, mutta en enää ruoski itseäni henkisesti pienten epäonnistumisten jälkeen.

Ja tiedättekö mitä.
Minä en ole tarvinnut tähän kirjoja, en kursseja, en Maaret Kalliota.
Se, että itsensä oppii tuntemaan ei ole lyhyt tie. Se vaatii aikamatkailua vuosienkin päähän, ja se vaatii monimutkaisten syy-seuraussuhteiden purkamista ja tutkimista. Satoja ja tuhansia itselleen esitettyjä kysymyksiä. Välillä täytyy ottaa askel ulkopuolelle, ettei hukkuisi omien ajatustensa virtaan.

Tiedän, että monelle itsetutkiskelu on uusi, vaikea ja hankala asia. Mutta vierastan ja karsastan Self help -opuksia. Voisin varmaan kirjoittaa oman kirjan siitä, miksi niitä niin vihaan, koska jotenkin ajatusten kiteyttäminen pariksi lauseeksi on hankalaa. Olen  sitä mieltä, että epävarmalle ja -tietoiselle ihmiselle jos annetaan teos, jossa koitetaan parilla sadalla sivulla kertoa, että tämä ongelmasi johtuu tästä, saadaan vaan lisää ongelmia aikaan. Veikkaan monen tekevän vääriä ja turhan pinnallisia tulkintoja, joiden avulla he rupeavat viemään elämäänsä toiseen suuntaan. Koska Self helpit myös jotenkin lähtevät siitä ajatuksesta, että jokaisella ihmisellä on ongelmia elämässään, jotka muodostuvat lapsuusajan traumaattisista kokemuksista, niin kyllä sitä viimeistään varmasti niitä lukiessa jokainen rikkoutuu.

Ugh.
Olen puhunut.

Mainokset

Moi, miten menee?

Täällä ollaan.
Olen hengissä, mutta kärsinyt aivan järkyttävästä väsymyksestä koko tämän viikon.
Flown aikana ja sen jälkeen tuli nukuttua huonosti, ja heti perään rymyttyä seuraava viikonloppu työkavereiden kanssa aamusta iltaan. Sunnuntaina kotiin päästessä kaikki väsymys tuntui romahtavan päälle. Tämän viikon olen nukkunut 8-10 tunnin yöunia, päikkäreitä ja kulkenut silti ympäriinsä jossain unen rajamailla. Echina forcea olen kuluttanut melkein pullollisen, kun flunssakin on yrittänyt puskea päälle.

Parasta, että tänä viikonloppuna minulla ei ole mitään suunnitelmia.
Tai no yhdet aamiaistreffit kaverin kanssa, mutta muuten saan omistaa koko viikonlopun itselleni.

Päätin myös pitää niin sanotusti korkin kiinni syyskuun puoliväliin asti.
Ja tarkoitus olisi mennä ihan täysin tipattomalla linjalla.
Oma motiivini tällä hetkellä on vaan helliä kehoani. Kesän aikana nesteitä (ja varmaan vähän muutakin) on kertynyt kroppaan sen verta, että housut kiristävät. Eikä se minua yhtään hämmästytä. Edellinen alkoholiton viikonloppu on tullut vietettyä toukokuussa.

On tässä kesällä tullut muutenkin mietittyä omaa suhtautumista tuohon viisasten juomaan, ja suosittelisin sitä ihan kaikille. En ole huolissani kulutuksestani, vaikka se toisinaan ylittääkin kohtuullisten määrien rajat, mutta olen koittanut haastaa itseäni miettimään, miksi en voi saavuttaa samaa mielentilaa selvinpäin?
Enkö voisi oppia sietämään humaltuneiden ystävien seuraa?
Enkö voisi oppia ”irrottelemaan” ilman alkoholia?
Enkö voisi edes koittaa selvinpäin päästä samanlaiseen vapautuneeseen tilaan?

Olen myös miettinyt, että mikä on nykyajan alkoholiongelman määritelmä.
Onko sinulla alkoholiongelma vasta silloin, kun istut puiston penkillä housut puolitangossa?
Onko sinulla alkoholiongelma silloin, kun et osaa ajatella arki-iltaa ilman siideriä/viiniä/olutta?
Onko sinulla alkoholiongelma silloin, kun et osaa irtautua arjesta ilman alkoholia?

Ja minusta yksi tärkeä kysymys on:
Onko sinulla alkoholiongelma silloin, kun koet nauttivasi enemmän ystäviesi seurassa humalassa kuin selvinpäin?

Näitä kysymyksiä voinee esittää loputtomiin, enkä nyt tätä pintaraapaisua syvemmälle lähde ajatusta viemään. Mutta olen omassa ystäväpiirissäni joidenkin osalta vähän huolissani. Suunnittelimme eilen ystäväni kanssa loppusyksylle mökkiviikonloppua pienen porukan kesken. Hänen kommenttinsa keskustelun loppuvaiheilla oli, että ”hitto, kun sitä sitten taas joutuu sunnuntaiaamuna jännäämään, että pystyykö ajamaan”. Pidin hetken hiljaisuuden, kunnes totesin, että ehkä se ei ole välttämätöntä taas vetää päätä täyteen koko viikonlopuksi. Minun on vaikea ymmärtää, miksi viiden hengen porukka lähtisi viikonlopuksi ryyppäämään keskenään mökille?

 

Haluaisin sanoa ja kommentoida Turun puukotuksia jollain tavalla.
Olen kuitenkin itse ehkä toistaiseksi vielä vähän turhan vahvoissa tunnetiloissa, jotta osaisin ilmaista itseäni kovin rakentavasti.
Haluaisin kommentoida median tapaa taas lietsoa paniikkia ja sanoa asioita, joista jätetään tarkoituksella puolet toteamatta (esim. miten nopeasti tapahtuma otsikoitiin terrori-iskuksi, vaikka tosiasiassa tutkinta sen tiimoilta on edelleen kesken).
Haluaisin antaa korvapuustin niille ihmisille, jotka kokivat tarpeelliseksi levittää raakoja kuvia snapchatissa tai muissa somekanavissa.
Haluaisin lyödä oikeasti turpaan jokaista Rajat kiinni -edustajaa, joka on juhlinut näiden traagisten tapahtumien varjolla. Jokaista, joka on lausunut sanoja ”sitä saa mitä tilaa” ”tätähän te olette toivoneet”. Kukaan ei ole toivonut näitä asioita, kukaan joka on halunnut toivottaa tervetulleeksi apua tarvitsevat turvapaikanhakijat, ei ole ansainnut tätä.

Turun tapahtumista kirjoitettiin monia hienoja kirjoituksia ja Presidenttimmekin lausui voimakkaita sanoja. En lähde toistamaan samoja ajatuksia, mutta sanon vaan, että vihaan ei saa vastata vihalla. Ihmisten kuolemalla ei saa mässäillä, eikä sitä saa pitää erävoittona. Rajat on pidettävä edelleen auki.

 

Paljon muutakin olisi mielellä ja kielellä,
mutta toivotan tässä vaiheessa vaan erikivaa viikonloppua kaikille ❤

Käännekohta.

Minulla on vähän sellainen tunne, että tarvitsisin jotain muutosta jollain elämän osa-alueella. Tässä on pari viimeistä työpäivää tullut oltua melkoisessa vitutuksessa, joten taidan ainakin ihan vaan mielenkiinnosta katsella uusia avoimia työpaikkoja. Vitutus syntyy lähinnä siitä, että en koe olevani erityisen arvostettu työpaikallani (esimieheni silmissä) ja toisaalta välillä kollegat saavat raivon partaalle toimettomuudellaan. En siis enää täällä itkeskele ja koe olevani paska työntekijä, nyt lähinnä vituttaa muista syistä.

Tämän vuoden aikana on tapahtunut vähän, mutta silti paljon.
Nyt kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, ymmärrän vieläkin paremmin miten sumussa kevät ja jopa alkukesäkin meni.

Olen jättänyt blogissa kertomatta, että alkukesästä sain yllättävän puhelun häneltä, jonka ”nimeä” en saa täällä enää mainita. Puhelun aikana en pystynyt itse sanomaan juuri sanaakaan, koska olin järkyttynyt ja epäuskoinen. Hän tiedusteli, olisinko halunnut tavata ja keskustella, käydä tapahtuneet asiat ja syy-seuraussuhteet läpi. Ja ymmärrätte varmaan epäuskoni. Miksi ihmeessä haluaisin viiden kuukauden jälkeen käydä asiat vielä kertaalleen läpi? Kun olin ne aikanaan itsekseni tuhat kertaa mielessäni pyöritellyt.

Sain pari päivää miettimisaikaa, ja lopulta vastasin kuten sydämessäni sillä hetkellä tunsin. En halunnut tavata enkä keskustella. Kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin oli jo sanottu, enkä minä osannut (enkä osaa vieläkään) ajatella, että tapahtuneilla olisi jonkinlainen suora yhteys tuleviin parisuhteisiin. Ja silloin tunnustin myös pelon. Että jos näkisin toisen, kaikki repeäisi auki. Ikävä ja osittain jo hautautunut suru leimahtaisivat vielä voimakkaammin ja alottaisin kaiken taas alusta.

Ja tiedättekö. Olen ensinnäkin tyytyväinen tähän päätökseen – en ole kertaakaan miettinyt, että olisiko sittenkin pitänyt nähdä. Mutta lisäksi se päätös oli käännekohta koko eroprosessissa. Kaikki ajatukseni lähtivät rullaamaan eri tavalla sen jälkeen, olin päästänyt lopullisesti irti. En ole ajatellut häntä tässä kesän aikana kuin muutaman satunnaisen kerran, jos hän on tullut jonkun toisen asian kautta mieleen. Ja tämänkin käännekohdan äkkäsin eilen, kun rullailin päässäni kulunutta vuotta taaksepäin.

Helkkari miten hyvältä tuntuu olla vapaa.

Flow kaipuu.

Vielä viikko sitten vähän ahdisti ajatus Flowsta.
Tuntui, että alan olla aavistuksen väsynyt tähän kesään, etten oikein jaksaisi painaa koko viikonloppua. Sekään ei tietenkään auttanut, että viime vuotinen Flow-kokemus ei ollut niiiiiin mahtava ja awesome kuin aikanaan toivoin (koska hirveä tungos ja turhan humalaiset kaverit).

Mutta mitä vielä. Tämä oli yksi kesän ehdottomasti parhaista viikonlopuista. Niin mahtava, että maanantaina porukalla surimme Flown päättymistä kuin joku olisi vähintään kuollut. Meillä oli TÄYDELLINEN viikonloppu kaikista myrskyistä huolimatta. Siellä me naureskelimme sadetakkeinemme ja -viittoinemme. Saimme nauruhepuleita milloin mistäkin, sudimme glitteriä itsemme ja muiden päälle, bailasimme 150 prosentilla menemään ja koimme valtavaa yhteenkuuluvuutta huikeiden esiintyjien siivittämänä.

Kolmen intensiivisen päivän päätteeksi sitä väkisinkin päätyy pieneen tyhjiöön. Ja siellä sitä kaipaa hirveästi takaisin niihin hetkiin, joita koittaa parhaansa mukaan kokea uudestaan puhelimeen tallennettujen videoiden ja kuvien kautta.

Minä en muuten jaksa aina paheksua sitä, että ihmiset tallentavat kokemuksia ja elämyksiä puhelimiinsa. Enkä ajattele, että esim. festareilla tai ystävien kanssa ollessa pitäisi pitää puhelin visusti taskussa, koska linssin läpi katsoessa voisi jäädä jotain kokematta. En minä toki senkään puolesta liputa, että keskitytään aina vaan siihen kuvaamiseen, mutta on se nyt helkkari vaan hienoa palata niihin muistoihin, jota puhelimeen/kameraan on tallentanut. Selailen aina säännöllisin väliajoin instani läpi ja palaan kuvien kautta vuosien takaisiin tunnelmiin. Saatan laittaa satunnaisia viestejä ystäville ”Muistatko kun oltiin toissakesänä täällä” tai ”Muistatko tän reissun”. Ja miten hyvältä niiden jaettujen hetkien muisteleminen tuntuukaan.
Kohtuus tietysti tässäkin.

Tämän Flown jälkeen olen vielä entistäkin valmiimpi toivottamaan syksyn tervetulleeksi. Joku ehkä muistaakin minun olevan vähän sellainen syksyfani. Ensi viikonlopun vietämme työporukan kanssa Keski-Suomessa päin ja sitten aion vääntää mielen syysmoodille. Kesä oli loistava, mutta se on kestänyt jo kylliksi.

Sain muuten perjantaina vähän rakkauttakin.
Olin ehkä aavistuksen seksinnälkäisenä liikenteessä. Satuinpa nimittäin tajuamaan, että en ole koko kesänä harrastanut seksiä.

KYLLÄ.
Luit aivan oikein:
– Sk8er boin kanssa ei sattuneesta syystä (jota en täällä avaa sen henkilökohtaisuuden vuoksi) peittoa ennätetty heilauttaa
– Juhannuksena en myöskään raottanut pandoran lipastani, vaikka läheisiin toimiin kahdenkin _pojan_ kanssa päädyin
– Ja vaikka tässä nyt muutenkin on ollut pientä ajoittaista sutinaa suuntaan ja toiseen, niin seksiä ei viimeisen kolmen kuukauden aikana ollut???
Viimeisin petikumppani on ollut pusupoika.

Olen samalla hirveän ällistynyt tästä ja toisaalta taas ylpeä itsestäni.
Ei sillä, että tässä nyt olisi muutenkaan tullut oltua kovin aktiivinen tämän vuoden 2017 aikana, mutta eipähän ole lähtenyt ihan lapasesta.

Mutta voimme siis viimein todeta, että selibaatti on loppunut.
Ja sain kyllä niin hyvää seksiä, että kannatti, vaikka tyyppi ei muuten ollutkaan kiinnostava. Hän oli jo turhan innoissaan meistä ja kuvitteli jo meidän viettävän loppufestarit yhdessä ja minun jopa liittyvän hänen ja hänen siskonsa seuraan sunnuntain skiditfestareille… Luikahdin aamulla paikalta hokien, että en tee minkäänlaisia lupauksia mistään asioista. Koska kyseessä oli tällainen kaverin poikakaverin kaveri, niin tietysti törmäsimme vielä festareiden aikana, mutta koitin aina pitää mahdollisimmaan matalaaprofiilia. En olisi halunnut olla tyly tai jäinen, enkä aiheuttaa pahaa mieltä, mutta ei KUKAAN voi yhden yön jälkeen suunnitella jo yhteistä tulevaisuutta.

Mutta.
Kiitos Flow 2017.
Olet ikuisesti muistoissani ❤

 

 

Lääkettä.

Pidemmän aikaa blogini matkassa kulkeneet lukijat ovat ehkä oppineet luonteestani sen, että jos minua jokin vaivaa, jokin tuntuu epämiellyttävältä tai olen johonkin tyytymätön, siedän sitä olotilaa hyvin vähän aikaa. (Töiden osalta olen pitkäjänteisempi ja kestin pitkähköäkin ahdinkoa alkukeväällä – ja siitähän on hienosti päästy jo yli.)

Kun eilen tänne avauduin siitä tunteesta, että tarvitsisin vähän aitoa omaa aikaa, ryhdyin toimiin. Ilmoitin parille ystävälle, että en ole tavoitettavissa klo 16-21 välillä ja lähdin metsään. Ilmoitin kahdesta syystä: etteivät huolestu ja että osaavat tarvittaessa huolestua.

Kävin viime viikolla tutustumassa ensimmäistä kertaa Sipoonkorven kansallispuistoon mustikoiden perässä ja lähdin nyt heittämään uuden kiekan Kalkkiruukin luontopolulla. Tuo kierros ei anna paljoa maisemien puolesta ihailtavaa, mutta kyllä siellä sielu ja mieli lepää. Retkeäni edeltävä 1,5 vuorokauden sadejakso takasi sen, että metsä oli raikas ja happirikas – ja maasto paikoittain upottavan löllöä.

Luontopolusta löysin vähän kuvaavamman kirjoituksen täältä.
Vuosi sitten kävimme pariin otteeseen Repovedellä, joka teki suuren vaikutuksen ja Sipoonkorpi oli siihen nähden hyvinkin lattea. Mutta tästä ei nyt haettukaan välttämättä merkittäviä kokemuksia, vaan pään tuuletusta ja tyhjennystä. Laavulla pysähdyttyäni mietiskelin, miten kiva olisi siinä jonkun kanssa oleilla. Grillata makkaraa – ehkä jopa yöpyä.

En lähtisi muuten luontopolkua kovin haastavaksi määrittelemään. Paria tiukempaa nousua/laskua lukuunottamatta kulku on hyvinkin tasaista metsään tehdyillä sorateillä. Vaihtoehtoisia reittejä bongailin tällä kertaa, mutta ehkä ensi kerralla uskaltaudun testailemaan niitä. Jostain luin, että arviokesto reitille on noin 3 tuntia, mutta minulla aikaa tuhrautui 1 h 45 min kaikkine pysähdyksineen ja levähdyksineen.

Mutta voi pojat, että teki hyvää.
En koe olevani mitenkään totaalisen addiktoitunut puhelimen käyttöön. Se saa toisinaan levätä pitkiäkin aikoja kotona pöydällä (tai kadoksissa). Mutta kyllä pieni tiedostettu tauko oli nyt paikoillaan, jotta sain aidosti aikaa itselleni.

Suosittelen.
Todella lämpimästi.

Kesä- ja kisaväsymys.

Tunnelma viimeaikaisissa blogipostauksissa on ollut enemmän ja vähemmän alavireinen. Se on kuitenkin vain puolikas totuus, koska tänne on tullut vuodatettua niitä vähän huonompia fiiliksiä, raivoa ja pettymystä ja taka-alalle on jääneet hehkutukset ja positiiviset vireet.

Kesä on ollut ihana ja jättänyt muistin kätköihin mahtavia hetkiä, joihin voi palata talven pimeinä aamuina, päivinä ja iltoina. Mutta minä olen rehellisesti jo vähän väsynyt. Siihen, että viikonloppuina täytyy painaa tukka putkella tapahtumasta ja paikasta toiseen, koska ei halua menettää mitään. Tähän suorittamiseen liittyy pelko. Pelko siitä, että jätän elämättä.

Huomaan viettäneeni liian vähän aikaa yksin. En tiedä mistä tämä tunne taikka päätelmä tulee, koska olen kyllä viettänyt iltoja itsekseni. Mutta ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi tai sitten se itsekseen oleminen on ollut jotenkin vaillinaista, jatkuvaa viestittelyä jonkun kanssa eikä todellista mielen sulkemista muilta.

Olen saattanut haudata haudannut ne ajatukset, joita tänne olen satunnaisesti purkanut, muun arjen keskellä piiloon. Ja taas kerran joudun toteamaan, että niiden sivuuttaminen ei ole hyvä vaihtoehto. Ne pitää ottaa vastaan, käsitellä ja sitten jatkaa eteenpäin. Ei itsepäisesti ja uhmaten väittää, että ei tunnu missään, kyllä minä tästä nousen, katsokaa vaan kuinka nopeasti.

Mutta kumpi tosiasiassa on vahvempaa ja rohkeampaa:

Nousta välittömästi lyöntien jälkeen ylös, vakuuttaa että kaikki on kunnossa, ei tunnu missään vai

Nostaa kädet ylös ja tunnustaa, että nyt on lyöty olo – että täältä noustaan vähitellen?

Ja miksi jälkimmäinen on helpompaa myöntää muille kuin itselleen?

 

Olen kuunnellut jo ehkä vähän liikaa Keko Salatan albumia, koska siinä ollaan paikoittain niin syvissä vesissä, että se vetää helposti oman mielenkin mukaansa. Melkein kuollut iskee kuitenkin niin syvälle, että menee läpi.

Otsikon kisaväsymyksellä viittaan aktiivisuuteeni Tinderissä ja miesten osalta.
Juuri nyt ei totisesti kiinnosta käydä minkäänlaisia keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa, koittaa tutustua ja selvittää haluaisiko toiseen tutustua lähemminkin.

Kai on ihan ok olla välillä väsynyt?

Ihminen oppii.

Kun olen taas seikkaillut Tinderlandissa, on vastaan tullut useampi ”vanha tuttu”.
Vielä yhdenkään kohdalla en ole kokenut halua painaa sydäntä, vaan olen päätä pudistellen heittänyt profiilit vasemmalle.

Päivänä eräänä vastaan tuli Insinöörin profiili.
Hän oli vihkiytynyt tämän vuoden puolella myös instagramin saloihin (vaikka mielestäni paheksui moista sovellusta aiemmin) ja voi pojat…

MITEN IHMEESSÄ olin hänestä niin liekeissä?
Oli huvittavaa stalkata instaotoksia, joissa hän hehkutti elämäänsä. Ja nyt en tarkoita esimerkiksi sellaista pienimuotoista ”Vitsi miten siistejä tyyppejä mun elämässä on!” -hehkutusta vaan sellaista rönsyilevää ylistystä, joka aiheuttaa lähinnä enää myötähäpeää. Tai ainakin minun silmissäni, koska tyyppihän oli oikeasti helvetin jäinen. Tuntui käyvän jollain puoliliekillä koko ajan ja ihmetteli, miten minä jaksan aina hymyillä ja olla iloisena. Lisäksi hän tuntui innostuvan elämässään vain rahasta ja sen tavoittelusta. Toki hänen veljensä olivat esimerkiksi kaikki kaikessa, mutten koskaan nähnyt hänen missään tilanteissa esimerkiksi pursuavan iloa.

Nyt kun näitä ajatuksia tähän koitin purkaa, niin huomaan kuulostavani jotenkin katkeroituneelta. Mutta en sitä totisesti ole, vaan tyytyväinen. Olimme todellisuudessa kaksi täysin erilaista ihmistä, mutta vaaleanpunaisten lasieni vuoksi en sitä heti nähnyt.

Mistä ne vaaleanpunaiset lasit oli sitten hankittu?
Uskon, että ne muodostuivat silmilleni siitä palavasta halusta löytää joku.
Ihan sama olisiko se joku täydellinen, saisin hänet sullottua kyllä sopivaan muottiin. Hänen tarvitsisi olla vain sopiva, tietyt reunaehdot täyttävä.

Ja kun muistelen kahden vuoden takaisia aikoja, niin totta tosiaan. Aika moni tapailemani, blogiinkin päätynyt poika/mies oli vain juuri ne reunaehdot täyttävä. Eikä muuta. Kunnes tuli pusupoika ja sen jälkeen tiedätte kyllä kuka.

Nyt, kun tiedostan palavan haluni löytää rinnalleni jonkun toisen ihmisen, tiedostan myös paremmin, että en saa lähteä vaaleanpunaisten lasien maailmaan. En halua toistaa samoja virheitä, tuhlata omaa ja muiden aikaa. Enkä totisesti halua viilata itseäni hattarapäissäni linssiin.

 

Tämä viikko ei loman jälkeen ole ollut se ihan kaikkein helpoin,
mutta onneksi puuhaa on riittänyt niin, että hädintuskin muistan miltä Sk8er boi näytti.

Tänään mennään toivottavasti auringon siivittämänä rokkaamaan Maja Ivarssonin kanssa Altaalle. Harmi että tuo The Sounds taitaa olla sellainen bändi, joka vetää lavan eteen naisvoittoista väkeä. Mutta jos sää suosii huomenna, minut voi bongata Kalliosta Pietarin Spektaakkelin ja Ursus Factoryn keikoilta heilumasta. Ehkä siellä sitten on jo jotain miehiäkin?

Hyvää viikonloppua tyypit, vielä on kesää jäljellä ❤