Hyvästeistä.

Muistatko lapsuudesta tai nuoruudesta sen tunteen, kun kesä- tai rippileiri, mökkireissu tai kyläily mummolassa tuli päätökseensä? Kun silmäkulmaan kohosi kyyneliä, koska tuntui että kokonainen elämä olisi loppumassa.

Minä olen aina vihannut lähtöjä. Sitä kuplan puhkeamista, ihmisten hyvästelemistä. Sunnuntaina nieleskelin auton etupenkillä kyyneliä, ahdisti. Vaikka vietinkin juhannusta 2 ystävän ja 20 tuntemattoman ihmisen seurassa, olisin halunnut tuoda kaikki kotiini. Tai jäädä ikuisesti siihen nuotiolle istumaan, mökin portaille tuijottamaan nousevaa aurinkoa ja laiturille kuuntelemaan veden liplatusta.

Tällä kertaa ahdistus oli voimakkaampi kuin monen aiemman lähdön kohdalla, edes musiikkileirillä hyvästelty teinirakkaus ei tuntunut näin pahalta. (Kolmen päivän ehta ryyppäys saattoi tuoda oman mausteensa…) Minua pelotti autossa yksinäisyys. Jokainen metri vei kauemmaksi muista ihmisistä. Vaikka seuraava etappi olikin vanhempieni luona, tunsin olevani yksin.

Juttelimme ystävän kanssa juhannusyönä parisuhteista ja deittailusta. Hän sanoi, että ei osaisi kuvitella itseään tällä hetkellä suhteeseen kenenkään kanssa, pelkkä ajatuskin ahdisti. Ja siinä GT kädessä minä tokaisin, että minä en halua olla yksin. Minä osaan olla yksin ja olen onnellinen, mutta kaipaan elämääni jonkun, jonka kanssa jakaa asioita. Jonkun, joka silittää päätä silloin kun en saa unta, joka ottaa syliin huonon päivän päätteeksi, joka yöllä heräämättäkin nappaa takaisin kainaloonsa. Kaipaan niitä asioita, joita ystävät eivät valitettavasti voi elämääni tuoda, vaikka he tekevätkin askeleistani keveämpiä ja päivistäni iloisempia.

Minä haluan jonkun, jolle voin osoittaa hellyyttä. Tehdä aamupalaa sänkyyn, tehdä ruokaa työpäivän jälkeen odottamaan. Jonkun, jonka vain minä voin saada hymyilemään silloin kun mieli on maassa. Jonkun, joka on minulle tärkeintä elämässä, jota voisin rakastaa.

 

Rakkauden kesästä.

Muistatteko te millainen minun rakkauden kesäni 2015 oli?
Aika on ehkä kullannut muistoja, mutta minulla ei ole siitä kesästä mitään pahaa sanottavaa. Siinä oli paikoittain jotain runollista, siinä kesässä kaikki oli juuri niinkuin kesässä pitää olla. Ystäviä, aurinkoa ja miehiä. Huolettomuutta, loputtomasti viinaa iä.
Tunsin yhtä aikaa vahvasti ja kevyesti, otin vastaan kaiken mitä elämä tarjosi ja jos kaikki ei aina ihan putkeen mennyt, nauroin perään.

Vieritin tuon kesän aikana sangollisen kyyneliä, osan surusta ja osan ilosta.
Jakelin deittivinkkejä teille ja ystäville, tutuille ja tuntemattomille.
Välillä eksyin omaan höttöiseen mieleeni Helsingin kesäisillä kaduilla.
Mutta eikö se sovikin kesään?

Haluaisin päästä tuohon samaan olo- ja mielentilaan.
Tai itseasiassa haluaisin ottaa vieläkin astetta rennommin.
Että en ihastuisi, vaan osaisin päästää irti ja pitää hyvällä tavalla etäisyyttä ihmisiin, miehiin siis.

Jotenkin tähän on nyt vaan ollut vaikea päästä mukaan.
Tietysti takana oleva kevät on ihan pikkuriikkisen erilainen kuin mitä se oli vuonna 2015.
Nyt myös työkuviot ovat aavistuksen raskaammat. Sen lisäksi että ajatuksia välttämättäkin pyörittelee mielessään vielä työpäivän jälkeenkin, tulee toimistolla istuttua pitkiä päiviä. En edes muista tehneeni töitä vuonna 2015, koska taisin viedä työaikasaldot miinukselle, pidettyjen lomien lisäksi.

Kuten eilen sanoin, aion tsempata juhannuksen jälkeen.
Onko joku muu muuten huomannut, että ”kesä” on käsitteenä siirtynyt tarkoittamaan enemmän heinä-elokuu ajanjaksoa?
Juhannukseen asti ollaan jossain kevään ja kesän välimaastossa, ja sitten vasta aletaan tosissaan tekemään niitä kesäjuttuja.
Vai onko se muka aina ollut näin?
Pitäisikö tätä kesäfiilistä alkaa löytämään itsestään ilman sitä jatkuvaa auringonpaistettakin? Siinä missä joulua haetaan sydämestä, kun maa on musta.

Nyt minä aion ihan tosissani virittää mieleni kesäfiilikseen.

 

Mm. näistä aion hakea vähän hyvää fiilistä.

Ps. Radiohiljaisuutta mitä todennäköisimmin taas luvassa. Juhannuksen jälkeen edessä on viikon loma ❤

 

No tää nyt on tätä.

Tulin tuossa eilen ajatelleeksi, että onpas kiva kun käyn tänne oksentamassa vähän pahaa oloani ja sitten aloitan parin viikon radiohiljaisuuden ihan muina naisina.

SORI.

Joku voisi tästä vaikka vähän huolestua ja jäädä miettimään, että mitenhän sillä nyt menee siellä.
Ja täällä minä vaan pää kolmantena jalkana viipotan menemään vailla huolen häivää.

SORI.

Nimittäin, jos vaikka erehdyinkin aiemmassa postauksessa nimittämään kuuluisaa ”no ei mulla oo aikaa” -lausahdusta pelkäksi tekosyyksi, valheeksi, peittelyksi. Niin tosiasiahan on, että en oikein tiedä miten tämä aika laukkaa niin nopeasti ja miten minä ihan oikeasti tässä hetkessä ennättäisin treffata ketään yhtään missään.

Mutta arvatkaapa vaan, minulla on ollut enemmän ja vähemmän positiivisia kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja vaikka kohtaamiset ovat olleet sitä sarjaa, jossa ei ole kuin yksi jakso, ne ovat olleet kivoja. Koska minä tunnen vielä! Minä nautin vielä! Ja miten kivaa ja ihanaa ja mukavaa ja kutkuttavaa onkaan olla toisen lähellä, vaikka sitten muutaman (kymmenen) siiderin tönäisemänä.

Fakta on, että tässä on menty sellaisella vauhdilla tätä kesää jo, että eilen tutkittiin kaverin kanssa jotain ihmeen ”alkoholitestiä”, joka näytti että meidän pitäisi olla noin 4,2 promillen humalassa perus perjantaina. Ja lauantaina.

Että sellasta.
Ja siis olen myös päättänyt, että juhannuksen jälkeen minä rupean deittailemaan.
Ihan oikein urakalla, vakavissaan ja huolettomasti.

Sillä sateesta huolimatta kesä ja rakkaus on täällä! ❤

Koska tämä loppuu?

Noh, nostetaanpas nyt kissa pöydälle…
Olen aloittanut tämän kirjoituksen jo aiemmin, avannut sen kymmeniä kertoja, lisännyt lauseita ja/tai poistanut niitä.
Olen viime aikoina toiminut useammankin ystävän/kaverin/tuttavan terapeuttina ja olkapäänä heidän ihmissuhteidensa koukeroissa. Olen (ainakin omasta mielestäni= osannut valita oikeita sanoja, olen purkanut solmuja ja saanut heidät ajattelemaan asioita uusistakin näkökulmista, helpottanut heidän oloaan.
Olen kehottanut puhumaan asioista niin kuin ne ovat, pureutumaan asioiden oikeaan ytimeen. Olen onnistunut näkemään heidän tekosyidensä läpi, käskenyt purkamaan ne kaikki pienistä valheiden ja itsellekin uskoteltujen ajatusten säikeistä punotut peitot pois sen ytimen ympäriltä.

Nyt minun on aika riisua itseni päältä ne turhat tekosyyt ja valheet.
Nimittäin…

Voin keksiä useita syitä sille,
miksi en tällä hetkellä halua deittailla
miksi en halua panostaa Tinder-keskusteluihin
miksi en edes ladannut Tinderiä uuteen puhelimeen.

Monet niistä ovat kuitenkin vain syitä, joita haluaisin niiden olevan.
Yleisin käyttämäni perustelu, jota olen hokenut niin paljon, että lähestulkoon uskon siihen itsekin on: ”Ei mulla oo nyt aikaa tähän”.

Bullshit.

Thats-Bullshit-GIFS
On valintani tehdä ylitöitä tai ottaa läppäri mukaan kotiin ja jatkaa nakuttamista sohvalla.
On valintani lukkiutua kotiin ja upota sarjojen ja kirjojen maailmaan.
On valintani täyttää viikonpäivät muulla ohjelmalla niin, ettei vapaailtoja jää kuin viikonlopulle, ja nekin ovat miltei elokuun loppuun asti täynnä enemmän ja vähemmän suunniteltua ohjelmaa.

Totuushan on se, että minä ikävöin vielä.
Minä olen unissani tutussa sylissä,
tuttujen käsivarsien tiukassa, mutta hellässä puristuksessa.
Saan suudella häntä, upottaa sormet hänen hiuksiinsa.
Painaa otsan otsaan vasten, nauraa yhdessä.
Näen monia samankaltaisia unia viikossa.
Ja ne päättyvät aina luopumisen tunteeseen, menettämiseen.

Päässä pyörivät ajatukset tuntuvat hullunkurisilta.
Miten voi ikävöidä näin paljon jotakuta, joka on satuttanut niin paljon?
Miksi järki ei onnistu lyömään tohjoksi tunteiden muodostamia ajatuksia – ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä?

Uuden puhelimen kanssa voi menettää hermonsa, kun asentaa jokaisen sovelluksen uudestaan ja selvittää kaikki unohtuneet käyttäjätunnukset ja salasanat.
Hyvä puoli siinä on se, että toisen numeroa ei ole pakko siirtää, keskusteluhistoria jää vanhaan puhelimeen ja myös valokuvat.

Kuinka kauan kestää, että ikävä helpottaa?
Koska erosta pääsee yli?

Se tunne, kun…

… hankit uuden puhelimen ja olet unohtanut jokaisen mahdollisen käyttäjätunnuksen ja salasanan ja niiden kohdalla käytetyn sähköpostin ja ihan vaan varmuuden vuoksi asetat jokaiseen palveluun uuden, eri salasanan, jotta et varmasti koskaan muista sitä.

634

Onneks on lauantai.

 

Selvisi muuten eilen, että yhdellä työkaverilla, joka on käyttäytynyt todella asiattomasti ja törkeästi minua kohtaan, on kuin onkin jotain minua vastaan. Ja on ollut aina, siitä lähtien kun neljä vuotta sitten taloon tulin.

On vain käsittämätöntä, että tämä kyseinen aikuinen nainen ei kykene tekemään yhteistyötä kanssani. Minäkään en hänestä välitä ihmistyyppinä, koska kuten olen aiemminkin sanonut, en voi sietää ihmisiä, jotka nostavat itseään painamalla muita alas. Mutta työ on työtä. Nyt vaan mietin, että miten toimin hänen kanssaan jatkossa. Hän osaa olla viiltävän vittumainen, suorastaan kamala. En halua alentua hänen tasolleen, mutta tiedän jatkossakin pahoittavani mieleni hänen kanssaan. Koitan ainakin pitää pääni pystyssä, koska en halua tuottaa hänelle hänen toivomaansa nautintoa, että hän näkisi minun nöyrtyvän edessään.