Paluu arkeen vol 2.

Oli ilmeisen raskas mielelle tuo maanantai.
Mutta kyllä tekee ihmeitä nukkua lähes katkottomasti, sikeästi 9 tuntia.
Eilen väitän säteilleeni energiaa, ja saatoin itsekin vihdoin huomata, että kyllä viikon loma töistä voi tehdä ihmeitä. Sain asioita aikaan ja heti perään vielä hyvää palautettakin, että hei

jf7ajWY

keep it coming!

Eilen puntaroin pusupoikaan liittyviä ajatuksia. Maanantaina hänestä ei kuulunut mitään ja koska itsekin hautauduin melko aikaisin peittojen alle, en ennättänyt juuri ajatuksia hänelle suoda. Eilen hän kuitenkin laittoi illalla viestiä, niitä näitä. Ja olen kyllä rehellisesti hieman hämmentynyt.

Jos hän todellisuudessa haluaisi jotain muutakin minusta kuin pelkkää satunnaista petikumppania, niin miksi hän ei esimerkiksi jäänyt luokseni sunnuntaina? Miksei hän ole pyytänyt minua kahville tai oluelle tai mitenkään suoraan ilmaissut haluavansa tavata?

Olisi suorastaan hölmöä astua samaan miinaan kahdesti ja sen takia suhtaudun tähän hyvin, hyvin, hyvin, kriittisesti. Perus ”mulkku kunnes toisin todistetaan” -mentaliteetilla siis. Pääni yläpuolella ei sinkoile ilotulitteita, kun hän laittaa viestiä. Parvi perhosia ei lehahda vatsanpohjalla lentoon, kun ajattelen häntä.

Ja faktahan on myös, että ei tästä näinkään mitään tule.
Veikkaisin, että pusupoika aistii epävarmuuteni. Tiedostan kommunikoivani hänen suuntaansa hyvin eri tavalla kuin 1,5 vuotta sitten. Enkä ole kyllä hetkeen itsekään häntä mihinkään pyytänyt. Vappuna hän tyylikkäästi sivuutti kutsuni, joten silloin tuumasin, että olkoot.

Haluaisin myös tietää, että mikä oli ongelmana edellisellä kerralla?
Miksi hän yhtäkkiä hävisi?
Saiko hän kriisin siitä ajatuksesta, että tapailisi tosissaan jotakuta, iskikö hänelle sitoutumiskammo?
Mikä estää sen kriisin toteutumista uudelleen, mikä estää minua haavoittumasta taas?

Täältä jostain arkistoista pystynette tulkitsemaan riveiltä ja niiden väleistä, miten rikki olin vihdoin tajutessani, että pusupoika ei tulisi pysymään elämässäni. Roikuin pitkän tovin joissain toivon riekaleissa kiinni ja se osoittautui turhaksi.

 

H U O H.
Onneksi olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että en tosiasiassa jaksaisi olla kovin kiinnostunut mieskuvioista. Olen käynyt useampaa keskustelua Tinderissä, mutta viimeistään kysymyksen ”mitäs oot mieltä, pitäskö meidän tavata” -edessä heitän kädet ilmaan ja juoksen huutaen pakoon.

Ehkä kesän tullen pörriäisiä alkaa ilmestyä ajatuksiinkin ja löydän itseni deittiviidakosta, ehkä?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s