Paluu arkeen vol 2.

Oli ilmeisen raskas mielelle tuo maanantai.
Mutta kyllä tekee ihmeitä nukkua lähes katkottomasti, sikeästi 9 tuntia.
Eilen väitän säteilleeni energiaa, ja saatoin itsekin vihdoin huomata, että kyllä viikon loma töistä voi tehdä ihmeitä. Sain asioita aikaan ja heti perään vielä hyvää palautettakin, että hei

jf7ajWY

keep it coming!

Eilen puntaroin pusupoikaan liittyviä ajatuksia. Maanantaina hänestä ei kuulunut mitään ja koska itsekin hautauduin melko aikaisin peittojen alle, en ennättänyt juuri ajatuksia hänelle suoda. Eilen hän kuitenkin laittoi illalla viestiä, niitä näitä. Ja olen kyllä rehellisesti hieman hämmentynyt.

Jos hän todellisuudessa haluaisi jotain muutakin minusta kuin pelkkää satunnaista petikumppania, niin miksi hän ei esimerkiksi jäänyt luokseni sunnuntaina? Miksei hän ole pyytänyt minua kahville tai oluelle tai mitenkään suoraan ilmaissut haluavansa tavata?

Olisi suorastaan hölmöä astua samaan miinaan kahdesti ja sen takia suhtaudun tähän hyvin, hyvin, hyvin, kriittisesti. Perus ”mulkku kunnes toisin todistetaan” -mentaliteetilla siis. Pääni yläpuolella ei sinkoile ilotulitteita, kun hän laittaa viestiä. Parvi perhosia ei lehahda vatsanpohjalla lentoon, kun ajattelen häntä.

Ja faktahan on myös, että ei tästä näinkään mitään tule.
Veikkaisin, että pusupoika aistii epävarmuuteni. Tiedostan kommunikoivani hänen suuntaansa hyvin eri tavalla kuin 1,5 vuotta sitten. Enkä ole kyllä hetkeen itsekään häntä mihinkään pyytänyt. Vappuna hän tyylikkäästi sivuutti kutsuni, joten silloin tuumasin, että olkoot.

Haluaisin myös tietää, että mikä oli ongelmana edellisellä kerralla?
Miksi hän yhtäkkiä hävisi?
Saiko hän kriisin siitä ajatuksesta, että tapailisi tosissaan jotakuta, iskikö hänelle sitoutumiskammo?
Mikä estää sen kriisin toteutumista uudelleen, mikä estää minua haavoittumasta taas?

Täältä jostain arkistoista pystynette tulkitsemaan riveiltä ja niiden väleistä, miten rikki olin vihdoin tajutessani, että pusupoika ei tulisi pysymään elämässäni. Roikuin pitkän tovin joissain toivon riekaleissa kiinni ja se osoittautui turhaksi.

 

H U O H.
Onneksi olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että en tosiasiassa jaksaisi olla kovin kiinnostunut mieskuvioista. Olen käynyt useampaa keskustelua Tinderissä, mutta viimeistään kysymyksen ”mitäs oot mieltä, pitäskö meidän tavata” -edessä heitän kädet ilmaan ja juoksen huutaen pakoon.

Ehkä kesän tullen pörriäisiä alkaa ilmestyä ajatuksiinkin ja löydän itseni deittiviidakosta, ehkä?

Paluu arkeen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, myös talviloma.
Viime yönä nautiskelin kepeästi yli yhdeksän tunnin yöunista, koska viikonloppu jätti jälkeensä velkoja maksettavaksi ja paluu arkeenkin tuntui melko rankalta.

Budapest oli i h a n a.
Lentokone laskeutui varsin kesäiseen näkymään.
Matkalla hotellille farkut tuntuivat sulavan kiinni jalkoihin ja kaikki mahdolliset ylimääräiset vaatteet riisuttiin laukkuihin.

Viiden päivän aikana tuli nähtyä ja koettua kaikenlaista, mutta paljon jäi jäljelle seuraavia visiittejä varten – koska väitän palaavani Budapestin maisemiin uudelleen.
Viiletimme pitkin katuja välillä turistibussin kyydillä, suurimmalta osin kuitenkin jalan, josta muistoksi jäivät kenties ikuisesti kestävät rakkulat kantapäihin.
Ihastelimme Tonavaa ja sen ympärillä avautuvia näkymiä niin jokilaivalta, linnanmuurilta, sillalta kuin maailmanpyörästäkin käsin.
Näimme mielenosoituksen, koimme poikkeuksellisen rajun ukkosen, söimme itsemme ähkyksi, joimme viiniä litroittain ja nauroimme auringonsäteiden hyväillessä poskipäitä.
Paikallinen valuutta tuotti aina silloin tällöin harmaita hiuksia. Kerran onnistuimme eksymään (kiitos viinin) ja Gellertin kylpylän aaltoallas ahmaisi kitaansa aurinkolasini. Maksoimme myös kohtuuttoman paljon viimeisen illan pikaruoka-annoksista, jotka lämmitettiin mikrossa ja jotka tarjoili varsin viiksekäs nainen.
Mutta muutamat flopit täytyy joka reissulla kokea.

Kun torstai-iltana raahasin kassia kotiin pimeällä kadulla, iski yksinäisyys.
Alkoi jopa hetkeksi ahdistaa.
Miten ihanaa olisi ollut, jos kotona olisi ollut syli odottamassa?
Joku tulisi eteisessä vastaan, antaisi halauksen ja suukon, kysyisi miten matka meni ja kertoisi ikävöineensä. Joku jolle olisi tuonut tuliaisia, jolle olisi voinut välittömästi kertoa kaikki matkan highlightit, näyttää uudestaan ja uudestaan parhaimmat videopätkät.
Mutta eteisestä päälle huokui hiljaisuus ja pimeys.

Näin unia pusupojasta koko matkan ajan ja varsinkin sen jälkeen.
Ja tadaaaa lauantaina hän kutsui itsensä yöllä luokseni.
Vaikka jotenkin onnistuin itseäni hämäämään, niin voitaneen todeta että tämä oli puhtaasti booty call. Seksi ei ollut mainitsemisen arvoista, mutta hänen lähellään oli hyvä olla muuten. Oli tavallaan hauska huomata, että hän oli juuri sellainen kuin muistinkin. Hänen äänensä kuulosti siltä samalta kuin puolitoista vuotta sitten. Silmät tapittivat samalla tavalla ja hän sanoi täysin samalla äänenpainolla ”tuus nyt tänne sieltä”, kainalo avoinna. Ainoastaan tuoksu oli muuttunut, mutta ei suinkaan pahempaan suuntaan.

Jouduin lähtemään varhain sunnuntaiaamuna pois ja jätin hänet sänkyyn nukkumaan.
Pumpuliaivoni loivat toiveita siitä, että hän olisi vielä sängyssä palatessani.
Mietin jo, mitä ruokaa meille tekisin, haaveilin käpertyväni hetkeksi päiväunille hänen vierelle.
Mutta niin vaan eteisestä päälle huokui taas se hiljaisuus, yksinäisyys.
Sänky oli tyhjä ja minuun iski ahdistus.

Pusupoika,

giphy

 

 

Kiire.

Toukokuu tuntuu olleen yhtä juoksemista ja säntäilyä paikasta toiseen.
On ollut konserttiviikkoa, äitienpäivää, pitkiksi venyneitä työpäiviä ja pakollisten asioiden hoitamista.
Tämäkin viikko on mentävä tukka putkella;
On jälleen konserttia, työpaikan esimiesten kanssa kokoontumista koulutuspäiville, sata asiaa tsekkilistalla töiden osalta, mummuystävän kanssa sovitut treffit ja jossain vaiheessa täytyisi ennättää käydä ostamassa uudet bikinit ja pakatakin…
sillä sunnuntaina liidän taivaan halki kohti lomaa.

Enpä muista milloin viimeksi olisin ollut näin pahasti loman tarpeessa.
Kysehän on tosiaan talvilomasta, koska en ole sitä ennättänyt muuttuneiden työkuvioiden vuoksi vielä pitää.
Kulunut vuosi on ollut paikoittain henkisesti raskas ja raastava.
Hektisyys on onneksi vähitellen helpottanut ja sen myötä koneistoni on alkanut yskimään. On tullut eteen hetkiä, kun en vain ole jaksanut ajatella, en pohtia, en tehdä. Olen istunut töissä koneen äärellä ja tuijottanut näyttöä ilman motivaatiota.
Nämä hetket ovat kuormittaneet entisestään, koska pieni ääni sisälläni on sättinyt ja tuominnut: pitää olla tehokas, täytyy saada asioita aikaan!

Olen kevään aikana turhautunut monestikin ja ajatellut, että en ole saanut mitään aikaan. Viikonloppuna kuitenkin muistin oman uudenvuodenlupaukseni:
Ole armollisempi itsellesi.
Kun uusin lasein rupesin tarkastelemaan aikaa taaksepäin, saatoin todeta, että olen minä aika paljon tehnyt ja tuottanut. Olen monen haasteen kohdannut ensimmäistä kertaa ja lähtökohtaisesti yksin. Kaikki tulos ei ole välttämättä ulospäin näkyvää, vaan enemmän sisäisiä muutoksia ja oivalluksia.

Kun huomioidaan vielä ne työn ulkopuoliset sekamelskat, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin tärkeimpiä ja vaikuttavat eniten, niin voihan tässä itseään olkapäälle taputtaa:
Ei tämä kevät ollut lainkaan huono suoritus.

Olen muuten törmännyt tähän lainaukseen poikkeuksellisen useasti viimeisen kuukauden aikana (tai sitten olen vain kiinnitänyt siihen enemmän huomiota):

df2e0a9532eee7dd8b65543efb1198c4.jpg

Kaikilla meillä on omat taistelumme, jotka harvoin näkyvät ulospäin.
Tämä olisi syytä muistaa, kun kohtaamme toinen toisiamme; ystäviä, kavereita, tuttuja, työtovereita, vastaantulijoita.

Tämän viikon jaksan vielä pusertaa hymyssä suin, polttoaineena ajatus pian koittavasta lomasta. On kaikin puolin parasta lähteä viideksi päiväksi ulkomaille. Aion eristää itseni mahdollisimman hyvin tästä arjesta, jättää työkoneen ja -puhelimen kotiin ja työhön liittyvät ajatukset suljen myös pois mielestäni.

Loma, olet tervetullut.

Ei maajussille morsiameksi.

Vallan olen meinannut unohtaa kertoa tästä minun Maajussille morsian -projektista.
Kirje lähti hyvissä ajoin tuotantoyhtiölle, josta koitettiin pääsiäisen aikoihin soittaa. En ollut sillä hetkellä tavoitettavissa, joten jättivät sitten soittopyynnön – eivätkä vastanneet lukuisista yrityksistä huolimatta.

Heitin jo silloin hetkellisesti hanskat tiskiin ja mietin mielessäni, että pitäkää tunkkinne.
Vapun tienoilla kuitenkin tavoittelivat uudemman kerran ja vihdoin yhteys saatiin luotua langan molempien päiden väliin.

Ja kas, ensimmäiset kuvauspäivät sattuvat juuri Budapestin matkalle,
joten en voi osallistua ohjelmaan, eikä kirjettäni lähetetä maajussille.

Aika kylmää peliä sanon ma.
Näin evättiin maajussilta mahdollisuus tutustua minuun.
Sillä tottakai hän olisi valinnut juuri minun kirjeeni..

Olen tässä pohdiskellut, että pitäisikö minun jossain vaiheessa laittaa suoraan kyseiselle miekkoselle viestiä. Ajatus kävi mielessä jo ennen kirjeen kirjoittamista, koska ajatus televisiossa esiintymisestä ei varsinaisesti kutkuttanut. Suljin mietinnän pois todettuani, että pelin henkin on nyt pistää kirje menemään ja miettiä sitten mahdollisia tulevia haasteita.
Nyt kun koen kuitenkin tulleeni kaltoin kohdelluksi, on ajatus herännyt henkiin taas.
Mutta makustelen sitä vielä hetken.

 

Taikuri on nyt muuten pudonnut pois kuvioista.
Juttu on tuntunut nihkeältä ja jäänyt täysin minun harteilleni kannettavaksi.
Minä en ole sitä sarjaa, joka olettaisi että miehen täytyy tehdä aloite, olla liidaaja ja pyytä treffeille. Mutta ei minulla ole kiinnostus olla vetojuhtana kaikessa. Se on melko raskas rooli.

Eikä minulla juuri nyt oikein edes tunnu olevan aikaa millekään deittailulle, joten kattellaan kesemmällä sitten näitä juttuja.

Ei heikkohermoisille.

Blogeissa kiertää Mamma rimpuilee:n aloitteesta (kai) #profiilikuvahaaste.
Tarkoituksena on jakaa profiilikuvia 10 vuoden ajaltasuurinpiirtein kuva/vuosi otannalla. Ja tiedättekö, minäkin lähdin leikkiin mukaan.
Sensurointi kaiketi edes hieman suojelee anonymiteettiäni, mutta riskinsä tietysti on olemassa. Joten moikka vaan, jos tunnistit, it’s me!

Tarkoitus kai oli noukkia kuvia Facebookin puolelta, mutta koska minulla ei ole siellä enää yhtään kuvaa vuodelta 2007 tallella, turvauduin vanhan kunnon irc-gallerian arkistoihin. Samoja kuvia sitä on kai valitettavasti tullut jaeltua kummallakin alustalla. Ja kyllä, nyt kun mietit, niin minulla on irc-gallerian tunnukset edelleen käytössä juuri näitä tilanteita varten. Koska you never know. Ja itseasiassa samoja kuvia ei ole missään muualla tallessa.

Mutta.
Saanko esitellä.
Sinkkis 2007-2017.

pdp1-herdifier.netdna-ssl.com

2007

Muistan tämän kuvan.
Asuin vielä kotikaupungissani, vanhempien luona ja siellä ei saanut otettu hyviä kuvia kameran itselaukaisimella muuten kuin eteisessä niin, että kävi polvilleen ja asetti kameran eteisen lipastolle.
En ole alasti kuvassa, mutta tarkoituksella rajasin tuubitopin reunan pois kuvasta.

Ja siis tämä oli 17-vuotiaan Sinkkiksen mielestä loisto-otos. Uskokaa vaan. Naurakaa vaan.

1930653_38868709776_9135_n

2008

Vuodelta 2008 oli jo ihan oikein materiaalia mistä valita.
Vuosi kun täytin 18, kirjotin ylioppilaaksi ja leikkasin Victoria Beckhamin innoittaman hiustyylin. Kun tätä kuvaa katsoo ilman sensurointeja, on vaikea uskoa, että olen siinä vasta niin nuori.

Vähän itseasiassa himottaisi leikata tuollainen tukka taas!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

2009

Tätä ylipitkää otsatukkaa ei todellakaan ole ikävä.
Te ette sitä nää, mutta tosiasiassa toista silmääni ei näy tuon reuhkan takaa.

Muistan tämänkin päivän.
Olin nimittäin käynyt treffeillä yhden mukavan pojan kanssa.
Tapasimme useammankin kerran, hänellä oli auto ja ajoimme kauemmille rannoille pussailemaan takapenkille. Harrastimme kerran seksiä ja sen jälkeen hän ilmoitti, että tämä kuvio olisi turhan hankala, kun minä olen muuttamassa Helsinkiin ja hän vielä miettii, että mitä elämällään tekisi.

25631_403585179776_4010978_n

2010

Helsinki.
Pasila.
Webkamera.
Enpä osannut aavistaa, mitä seuraava kesä toisi tullessaan.
Miten unohtumattomaksi kesäksi se muodostuisi.
En tiennyt, että tulisin vielä miltei kymmenen vuoden päästä palaamaan niihin muistoihin aina uudestaan ja uudestaan kuin toivoen, että saisi edes hetken kokea vielä sellaista huolettomuutta.

En voi uskoa, että jääkaappini ovi on näyttänyt tuolta, mutta todettakoon, ettei se ole minun tekosiani vaan silloisen kämppiksen taidonnäyte. Muistan tuon asunnon kaikki nurkat, pienen vessan punaisen lattian, kerran talviaamuna (onneksi) parvekkeelle ilmestyneen kakkapökäleen ja ikkunani alla tuleen tuikatun mopon.
Oh happy days.

 

258394_10150238698644777_4795563_o

2011

Siis enkö ole itse yhtään nähnyt minkälaisilla taustoilla näitä kuvia olen julkaissut vai eikö minua vaan ole kiinnostanut, että esittelen sijaamatonta sänkyä, keittiön kellastuneita kaappeja ja maailman hirveintä välioviruloviritelmää eteisessä?
Ja mikä on tämä monasti toistuva ”haluan näyttää siltä, että olen alasti” -teema?
Ja missä nuo lakanat ovat nyt?

Tässä vaiheessa seurustelin ensimmäistä kertaa ihan ihan tosissani.
Niin tosissani, että päädyimme asumaan jopa saman katon alle.
Tai muutimme sinne itseasiassa vuoden 2010 lopulla.
Minulla oli kauniita mielikuvia siitä, mitä arkemme tulisi olemaan ja en tiedä olisinko voinut olla enempää väärässä.
Kun jälkikäteen ajattelee, niin aikamoinen sissi minäkin olen parikymppisenä ollut. Käynyt viisi päivää viikossa koulua, tehnyt 40-50 tuntisia työviikkoja ja kestänyt melkoista parisuhdehelvettiä kotona siihen päälle. Ehkä ihan ok että tuli oltua vähän eksyksissä. Eihän minulla ollut aikaa itselleni!?

 

430209_10151109419354777_1129448838_n

2012

Olin opiskelija-aikoina melko aktiivisesti mukana tutortoiminnassa ja muissa opiskelijakemmakoissa. Juhlimista ja esimerkiksi arkipäiville osuvia risteilyjä rajoittivat kuitenkin onneksi monesti työt ja muut harrastukset. Kävin kahdesti risteilyllä ja molemmat olivat enemmän tai vähemmän katastrofaalisia reissuja. Se hetki, kun vartijat taluttivat minut buffetista hyttiin eijvarsinaisesti ole elämäni tähtihetkiä.

Tässä kuvassa olen juuri tovi sitten käynyt oksentamassa hytin vessassa.
Sillä toisella risteilyllä.
Mainittakoon, että laiva lähti Helsingistä kohti Tukholmaa juuri tuona hetkenä, kun istahdin maahan. Seuraavaksi etsimme puhelimeni kadonneita osia: takakuorta, akkua ja sim-korttia.

Ristus mikä reissu.

 

1082401_10151753488319777_1926456268_o

2013

Tässä kuvassa on hienosti sensuroituna yksi entisistä heiloistani.
Se, jota vanhemmat jaksavat vieläkin välillä muistella, vaikka väliin on mahtunut muitakin. Ja myönnettäköön, että hän oli IHANA ihminen ja minä en olisi voinut yhtään kamalampi hänelle olla. Mm. muutimme yhteen ja neljän kuukauden päästä minä olin jo pakkaamassa tavaroita.

Jos tiemme kohtaisivat nyt ensimmäistä kertaa, suhde olisi hyvin erilainen. Mutta hän tuli elämääni korjaamaan minua, jotta tosiasiassa huomaisin, että vain itse voin itseni korjata. Minä tulin hänen elämäänsä ilmeisesti näyttämään, että naiset osaavat olla hirveitä ja katalia.

Enpä muuten tiennyt tuona kesänä, että kolmen vuoden päästä tulisin hyppimään ja pomppimaan samoissa Ruissalon maisemissa uuden poikaystävän kera.

10442928_10152516867154777_849751733990638385_n

2014

Ensimmäinen kunnon ulkomaanmatka jonkun poikaystävän kanssa.
Kaksi viikkoa.
Siinä ajassa ennättää ymmärtää, ettei halua elämään ihmistä, joka lähtee kahdeksi viikoksi ulkomaille juomaan viinaa.

11813255_10153539606739777_2338871079622603562_n.jpg

2015

Tämä on jo sitä aikaa, mitä tekin olette saaneet olla tarkkailemassa.
Rakkauden kesä 2015.
Kuuluu myös sinne never forget -kansioon. Ja myös sinne ripaus alastomuutta -kansioon.
Olisin ihan oikeasti pystynyt valitsemaan miltei joka vuodelle sellaiset kuvan, missä näytän olevani alasti.
MITÄ. MIKSI. NYT LOPPU.
Jatkossa aion varmistaa, että kuvissa näkyy enemmän vaatteita.

14224854_10154509654234777_3045900322703758445_n.jpg

2016

En voinut laittaa kuvaa, jonka olisin halunnut laittaa, koska se oli hirveän pieni ja muuttui pikselimössöksi. Joten laitan tämän. Kuvan, jossa lähetän suudelmia hänelle. Pystyn palaamaan noihin ajatuksiin ja tuntemuksiin vain katsomalla kuvaa. Voi veljet, miten pursusin rakkautta. En malttaisi odottaa, että saisin tuntea niin vahvasti uudestaan.

Tässä kuvassa on jopa vaatetta päällä.
Vaikkei kylläkään liikaa.
Olimme lähdössä samana iltana kavereiden kanssa ulos.
Vettä satoi niin paljon, että päästessäni ystävän luo kenkäni tursusivat vettä joka askeleella. Koitin niitä illan ajan kuivatella hiustenkuivaajalla ja paperitupoilla tuloksetta. Vähän sen jälkeen olinkin kaikkiaan miltei kuukauden päivät kipeänä.

Ärsyttävästi muuten tuo vasen henkseli vinksallaan.

17022077_10155105302299777_5903986067318608197_n

2017

Tältä vuodelta minulla ei olekaan kuin tämä profiilikuva.
En hirveän aktiivisesti ole käyttänyt facebookia enää pariin vuoteen, vaan siirtynyt enemmän instagramin puolelle, johon tulee tuutattua sisältöä epäsäännöllisen säännöllisesti.

Siitä tytöstä, joka vanhempiensa eteisessä näpersi kameran ajastinta hyödyntäen taiteellisia otoksia, on tultu aika pitkälle.
Silti alastomuus ja tissien näyttäminen on ollut kantavana teemana 10 vuoden ajan.
Luojan kiitos minulla ei ole enää mahdollisuutta ruveta tutkimaan ii2:n tai Kuvakkeen albumeja. Se materiaali ei olisi kestänyt päivänvaloa.

Mitähän ajatuksia kuvat herättävät viiden vuoden päästä?
Taikka kymmenen?

Muistin juuri, että kirjotin itselleni kirjeen uutenavuotena, jotta voisin avata sen tämän vuoden lopussa.
Tiedän jo nyt kirjoittaneeni siihen sellaisia asioita, joihin en tosiasiassa halua palata.
Kirjoitin mm. jotenkin niin, että todennäköisesti olen turhaan huolissani tästä suhteesta.

Voimasana.

Saatana.
Perkele.
VITTUPERKELESAATANA!

Miksei kaikkia ajatuksia voi hallita?
Miksi yhtäkkiä mieli voi tehdä tepposet ja iskeä eteen kuvia hetkistä, jotka saavat ikävöimään?
Miten kauan kestää, että toisen unohtaa?
Milloin kaipaus helpottaa?

Ovatko nämä tunteet aitoja?
Johtuvatko nämä hormoneista, onko tämä vaan jokin kipuiluvaihe?
Sattuuhan haavaankin hetken, kun se rupeaa paranemaan.

 

Sitten vielä spotifyn viikon suositukset yrittää tuutata tällaista tekstiä korviin..

En sua pois mielestäni saa
miten voisin yrittää unohtaa
kun kotiin illal tuun,
yksin aamulla herään,
enkä sua enää täällä nää
Ennalleen en saa
mä vaan ootan että sut nään vielä uudestaan
ja tuun sun luo nukkumaan
Muistan kun sängyllä maattiin
yhteistä elämää suunniteltiin
mut ikinä ei tullu sitä päivää
kun vietetään meidän häitä
Mitä meille täällä tapahtui
Mihin rakkautemme haihtui
Joo mä tiiän et tein niin väärin
kun susta irti päästin
Ennalleen en saa
mä vaan ootan että sut nään vielä uudestaan
ja tuun sun luo nukkumaan
Mietin sua taas kun ei huvita juhlia
Tuhannen kerran katson sun kuvia
En saa unta
Tänä iltana oon valveilla

Nyt jumalauta.

Elossa ollaan.

Hey guys!
Siltä varalta, että joku on murehtinut:

giphy

No okei, okei. Tuo sopi ehkä maanantain tunnelmaan, nyt eloa on kropassa jo sentään vähän enemmän. Sen verta riehakkaaksi vappu kuitenkin eskaloitui, että pidän tätä suoranaisena ihmeenä.

Mutta mitään en kadu.
Niin paljon mahtavia juttuja tuli taas koetuksi, niin uskomattoman paljon naurua ja iloa, että vieläkin naurattaa, kun miettii parhaita hetkiä.

Varaslähtö otettiin yhdessä Kukkiksen kanssa. Pariisin Kevät oli mahtava, mutta Kukkis sitäkin mahtavampi. Oli tavallaan hassua tavata joku, jonka on jo yli vuoden tuntenut blogin kautta. On ”tirkistellyt” toisen elämään tekstien kautta, nyökytellyt ruudun takana niskat sijoiltaan. Kuitenkin aina tiennyt, ettei blogissa ole se kaikki. Heräsi sama ajatus kuin aina Tinder-treffeille mennessä:
Vastaisiko oma mielikuva todellisuutta?

Ja jokainen tällainen hairahdus osottautui turhaksi.
Ei tuntunut lainkaan siltä, että toisen olisi tavannut ensimmäisen kerran.
Ja ilta oli niin mahtava, että jatkoa on aivan taatusti luvassa.
On melko hieno ajatus, että olen saanut blogini kautta elämääni mahtavan uuden ihmisen.

Vappuaattoa juhlittiin oikein pitkän kaavan kautta ystävien kera.
Oma käynnistymiseni vei hetken, koska edellisen illan shampanjat, valkkarit, siiderit, longkyröt ja GT:t vähän painoivat.
Mutta niin sitä silti vaan joutui hämmästymään, miten nopeasti aika kuluu, kun on hauskaa. Ilta sisälsi myös vähän perinteisiä avautumisiakin, kun yhden kaverin kanssa hoimme ”oon kyl niin onnellinen, että oot mun elämässä, sun kanssa on niin helppo olla vaan” mantraa.

Lähdin yksin kotiin, mutta yksin en kuitenkaan yötä viettänyt.
Junamies kutsui itsensä luokseni. Tämä oli vähintäänkin hämmentävää, jos huomioi, että olin haistattanut hänelle kahtena yönä peräkkäin vittua.
Mutta kiva kun tuli, koska maanantaina todellakin tarvitsin sitä, että joku nukkuu sohvalla vieressä. En usko, että törmäämme ainakaan ihan heti uudestaan (edellisestä kerrastahan on liki kaksi vuotta), ja vaikka heikkoina hetkinä maanantaina sitä ehkä toivoin, niin näin selväjärkisenä on hankala nähdä hänessä mitään poikaystävämateriaalia.

Taikurin osalta luovutin jo ainakin viidennen kerran vappuna.
Tuntui niin hankalalta ja vaikealta ja hitaalta koko homma.
Olin jo varma, että häntä ei myöskään kiinnosta aidosti,
kunnes hän kysyi maanantaina voisimmeko ”törmäillä” tällä viikolla.

Myös pusupoika roikkuu kuvioissa mukana.
Kutsuin hänet syömään maanantaina, kun junamies oli lähtenyt.
Hän ei vastannut siihen, mutta hetken päästä kertoi, miten tarvitsisi nyt päänsilittäjää. Toistin kutsuni, mutta en saanut vastausta edelleenkään.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä ihmeen touhua tämä hänen puoleltaan on. Enkä koe oikeastaan kovin suurta paloa sitä ruveta selvittämäänkään.
Satunnaiset viestittelyt ovat viihdyttäviä, koska kaverihan on hauska tyyppi.
Mutta selkeästi hän on vähän turhan ongelmallinen ihminen, jotta haluaisin lusikoida samasta sopasta.

Hämmentäviä yhteydenottojakin tuli vapun aikana.
Mm. Koomikko laittoi vapputoivotuksen, johon en vastannut mitään.
Minua jotenkin hämmentää, miten jotkut viitsivät laittaa viestiä vuoden-kahden jälkeen? Varsinkin sen jälkeen, kun ovat itse käyttäytyneet melko tökerösti?

Krapulat ovat nykyään kyllä pääosin henkistä pahoinvointia.
Olen unissani ollut tutussa kainalossa ja herännyt ikävöiden.
Olen hapuillut unen rajamailla sängyn toista puolta ja odottanut koskettavani häntä.
Olen tuijottanut pitkiä aikoja kuvia hänestä, kuin lisätäkseni kärsimystäni.
Osittain tämän vuoksi on hetki pidettävä taukoa juhlimisesta.
Tai juhliahan voi aina, mutta ilman alkoholia nyt hetken.