Stoppi.

Nyt on taas hetken aikaa menty sen verta vauhdikkaalla tyylillä,
että olisi ehkä syytä pieni tovi ottaa rauhallisemmin.

Tosin ei ole onneks tullut törttöiltyä erityisemmin.
Se, että laskuhumalassa huutaa päänsä sisällä taikka whatsappissa koko sydämestään vittua noin sata kertaa, on loppupeleissä aika mitätöntä.
Kai sitä tältäkin osin voi jo huomenna itselleen nauraa.

Mutta sanottakoon, että teki hyvää.
Olen taas työntänyt tunteita syvälle sisimpääni piiloon.
Kaikki on ihan oikeasti hyvin, mutta onhan se tavallaan raastavaa,
kun ei koskaan päässyt sanomaan silmästä silmään, että nyt sattui.
Haistattamaan vittua taikka huutamaan kurkku suorana.

Minusta tulee tikittävä aikapommi, kun yritän sulkea tunteet ja ajatukset pois mielestäni.
Ne puristavat rintaa ja mieltä juuri niin monta päivää ja tuntia ja minuuttia, kunnes ne tavalla tai toisella purkaa pois.
Nyt mieleni on kevyt ja olen oikeasti aidosti ottamassa askelia eteenpäin.

Olen myös vihdoin purkanut asiaa ystävieni kanssa.
Voin puhua asioista vain omien kokemuksieni kautta, mutta ystävänikin onneksi haastavat minua tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.
Silti esiin nousevat syy-seuraussuhteet saavat minut vakuuttumaan siitä, että tämä ei ollut minun syytäni. Vaikka joissain hetkissä ja tilanteissa olin itsekin epäreilu, minua ei voi tästä syyttää. Minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä. Epävarmuus kumpusi minulle sanotuista asioista. Että rakkautta ei tarvitse sanoa eikä näyttää, edes pyydettäessä, koska sehän on itsestäänselvää.
Jos jokin voi murentaa kahden ihmisen välisen suhteen, niin toisen pitäminen itsestäänselvyytenä.
Ja toisen työntäminen pois silloin, kun hän näyttää sisimpänsä. Silloin kun hän kertoo miten kipeästi toista tarvitsisi, miten rikki siinä hetkessä on.

 

Mutta nyt minun elämässäni on alkanut uusi luku.
Tiedättekö, kun joskus sitä tulee sellaisia hetkiä ja tilanteita vastaan, että uskoo kohtalon antavan merkkejä olemassaolostaan.

Kärsin parin viikon ajan pienestä kriisistä elämäni kanssa.
Tuntui siltä, että oli vaikea saada pysyvää otetta mistään.
Sain mielestäni liian vähän aikaan.

Viime viikolla sähköpostiini kilahti uusi viesti, jossa kysyttiin haluaisinko minä ryhtyä yksinäiselle vanhukselle ystäväksi.
Tänään tapaamme ensimmäisen kerran.
Toivottavasti uusi ystäväni pitää minusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s