La la land.

Kävimme eilen ystävän kanssa katsomassa La la landin, joka kahmi hyvän suorituksen edestä Golden Globeja.

En ole varsinaisesti musikaalien ystävä. Niitä yleensä minun silmissäni vaivaa tekopirteys, joka minua katsojana vaivaannuttaa. Mutta jokainen La la landissa kuultu kappale oli hunajaa sielulleni, joten avarsin mieleni ja annoin musiikkipätkien helliä sisintäni.

Purskahdin itkuun jo elokuvan aloituksessa.
Se pursuava ilo, kaikki luomakunnan värit parissa minuutissa, valo, energia.
Se tuli kuin tilauksesta eteeni, syrjäyttäen kaiken ympärilläni velloneen harmauden.
Ihan rehellisesti sanottuna tuntui kuin olisin syntynyt siinä elokuvateatterin penkillä uudelleen.
Nauroin kyynelsilmin loppuun asti. Ne olivat helpotuksen kyyneleitä, niiden mukana valuivat pois mieleni raskaat taakat ja
Jos joku elokuva pystyy vapauttamaan mieleni tällä tavalla, siinä on totisesti jotain taikaa.

Jostain syystä koko elokuvan ajan pelkäsin, miten tarinaan kytkeytyvä rakkaustarina tulisi päättymään. (Huom! Obs! seuraavat kaksi kappaletta kannattaa jättää lukematta, jos ei halua tietää elokuvan tarinasta mitään)

Elokuvan tarina tuntui alusta asti jotenkin erilaiselta, vaikka se tietysti noudattikin hyvin perinteistä draaman kaarta. Mutta loppu ei ollut tavallinen happy ending.
Tarinan rakastavaiset luopuivat toisistaan toteuttaakseen omia unelmiaan, niitä suuria haaveita, joita jokaisen sydämestä löytyy.

Elämä ei tietystikään ole elokuvaa, mutta elokuvateatterin ulkopuolellakaan kaikki rakkaustarinat eivät ole ikuisia. Määräaikaisuus ei vähennä niiden voimaa tai poista niiden merkitystä. Kaikki eivät välttämättä lopu vihaan, joskus vaan on päästettävä irti.
Tänään omassa rakkaustarinassani otetaan askel eteenpäin, mutta en vielä tiedä otetaanko se samaan suuntaan vai risteääkö polku.

(Tästä on taas turvallista jatkaa)

Puumis ihanasti, melkein jopa äidillisesti, huomautti minua viime postauksessa kääntymään esimieheni puoleen. Varmaan moni muukin on tekstejä lukiessani miettinyt, että milloin ilmoitan jääväni sairauslomalle burn outin vuoksi. Siinä varmaan tekisinkin jonkinlaisen ennätyksen, kun tätä tehtävää ei ole jatkunut vielä kolmeakaan kuukautta.

Mutta elkää huolehtiko!
Olen hengissä, seison koko ajan tukevammin kahdella jalalla ja nautin hetki hetkeltä enemmän uudesta työstäni.
Tämä ahdistus ja ahdinko on monen tekijän yhteissumma.
Tietysti yleinen mielentila on tässä parin viime kuukauden aikana ollut alakuloinen
+ oma täydellisyyden tavoitteluni
+ armottomuus itseäni kohtaan
+ heikko osaamattomuuden sietäminen
+ tosiasia, etten saanut perehdytystä
+ esimies, joka on yrityksen toimitusjohtaja, jonka henkilöstöjohtamisen taidoissa olisi parannettavaa

Syyttävä sormi kääntyy monessa kohdin itseeni päin.
Olen asioita mielessäni pyöritellyt paljon. Mieleeni muistui yhden tuttavan sanat parin kuukauden takaa, muihin asioihin liittyen: ”No sä kyllä keksit jotain. Sä oot sellanen pärjääjä, oot aina ollu”.

En ole koskaan kokenut olevani pärjääjä.
Vaikka tietysti olen aina pärjännyt.
Ehkä minä viestin sanattomasti (ja sanallisestikin) muille ihmisille, että homma hallussa. Ei tässä ole mitään ongelmaa, kyllä minä pärjään, anna tulla vaan.Siitä huolimatta, että päässäni huutaa kaikki mahdolliset hälytysjärjestelmät.

MUTTA.
Minä pärjään.
Blogin puolella vähemmän tilaa ovat saaneet onnistumiset.
Jätin kertomatta esimerkiksi
siitä hetkestä, kun kävimme viimein toimitusjohtajamme kanssa järkevän 10 minuuttisen keskustelun, jossa olimme tasaväkisiä keskustelukumppaneita ja hän aidosti kuunteli mielipiteitäni – tuntui jopa vaikuttuvan niistä.
siitä hetkestä, kun yhden yksikön esimies laittoi minulle viestin, että vihdoin yhtiössämme alkaa tuntua siltä, että täällä tehdään yhteistyötä.
siitä hetkestä, kun kyynelsilmin luin asiakkaani jäähyväisviestiä, jossa hän lausui aidon kiitoksen ja sanoi, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmisillä olisi edes osa siitä asenteesta, joka minulla on.
siitä hetkestä, kun pidin ensimmäisen koulutuksen ja sain uskomattoman paljon positiivista palautetta kollegoilta.
siitä hetkestä, kun yksi asiakkaani ihmetteli ikääni ja sanoi, että hän ei minun iässäni suunnitellut muuta kuin seuraavaa viikonloppua ja sanoi, että pääsen vielä urallani ja elämässäni pitkälle.
siitä hetkestä, kun yksi uusi yhteistyökumppani kehui minua ensimmäisen tapaamisen jälkeen ja sanoi, että kaikki hänen kuulemansa positiiviset asiat pitivät näemmä paikkansa.
siitä hetkestä, kun lähin kollegani (joka on huippu tyyppi) sanoi, että yrityksessämme ei olisi mitään ongelmia, jos kaikki ajattelisivat niinkuin minä.

Vajaan kolmen kuukauden aikana on siis ollut myös onnistumisen hetkiä.
Lupasin uuden vuoden kunniaksi olla armollisempi itselleni.
Ehkä alan keskittymään näihin onnistumisiin ja jätän heikot hetket sivummalle.

Mieleni keventyi La la landia katsoessa niin paljon,
että tänään aamulla vaaka näytti painokseni vähemmän kuin mitä muistan koskaan aikuisiällä painaneeni.
Joku ehkä muistaa, että aloitin vuosi sitten projektin.
Se ei poikinut tuloksia ennen kuin sysäsin koko projektin pois mielestäni ja lopetin painon kyttäämisen.
Siitä projektin lähtöpisteestä on tultu alas seitsemän kiloa.
Ja projektin virallista starttia ennen oli jo hävitetty nesteitä kilon-kahden edestä.

Kyllä, olen tyytyväisempi kehooni ja järkytyn kovasti katsoessani 1,5 vuoden takaisia kuvia. Niissä on näennäisesti onnellinen tyttö, joka kuitenkin on monin paikoin hajalla ja lisäksi vielä kehossa, jota ei tunne omakseen.

Nyt katsoessani peiliin näen itseni.

Mainokset

2 thoughts on “La la land.

  1. Kukkis sanoo:

    Mä kävin myös alkuviikosta katsomassa La la landin. Voi olla että mun maailmanlopun darra ja jäätävä morkkis vei vähän puhtia itse kokemukselta mutta tuo loppui minusta niin väärin. Mä olisin niin kaivannut siihen sitä happily ever afteria. Oon jopa miettinyt että jos menisi katsomaan tuon uusiksi ja katsoisi sen nyt vähän enempi elokuvana ja vähän vähempi oman elämänsä peilinä. Mutta musat upposi kyllä muhunkin aivan täysillä ja Spotify on huutanut La la landia koko viikon.

    Liked by 1 henkilö

    • Ahahah, no siis joo kun katsos minähän oon tämmönen, että kun tulee se happily ever after oon että ”ei hitto, aina tätä samaa pa**aa” ja sitten kun se puuttuu oon että ”MISSÄ on se rakkauden ja ruusujen täyteinen onnellinen loppu”.
      Mutta tässä mulle tuli ensimmäistä kertaa oikeesti sellanen fiilis, että tää oli hyvä näin.
      Ehkä mäkin vähän peilasin……

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s