</3

Though I have a broken heart
I’m too busy to be heartbroken
There’s a lot of things that need to be done
Lord I have a broken heart

Though I have a broken dream
I’m too busy to be dreaming of you
There’s a lot of things that I gotta do
Lord I have a broken dream

And I’m wasted all the time
I’ve gotta drink you right off of my mind
I’ve been told that this will heal given time
Lord I have a broken heart

And I’m crying all the time
I have to keep it covered up with a smile
And I’ll keep on moving on for a while
Lord I have a broken heart

 

 

Tänään lopullinen piste tuli. Sydämeeni sattuu fyysisesti. En tiedä olenko koskaan ollut näin rikki.

 

BOOM!

Sieltä se tuli.
Yllättäin, vaikka niin vahvasti ennakoinkin sen saapumista.
Kaikki merkit kielivät sen läsnäolosta
ja kaikki lietsoi omaa epävarmuuttani, kauhukuviani, pelkojani.
Silti se tuntui iskulta sydämeen.
Tai pelkkä yksi isku ei riitä.
Kymmenen, sata, tuhat…

Niin pahalta tuntui, että puhelun päätyttyä kyyneleet kuivuivat.
Vain palatakseen hetken päästä uudestaan ja kadotakseen taas.
Jos asian sulki pois tästä todellisuudesta, pystyi hengittämään.
Ystävän istuessa vastapäätä pystyi valehtelemaan.
Sanomaan, että kaikki on ihan hyvin.
Totuus repisi riekaleiksi siinä hetkessä,
sattuisi liikaa.
Hävettäisi.

Mutta yön pimeydessä oli vaikea valehdella itselleen.
Oli helpompi antautua surulle, antaa kyynelmeren keinuttaa.
Velloa epätoivossa, vihassa, pettymyksessä.
Antaa kuohujen käydä kehon lävitse.

Eikö minulla ole siihen oikeus?
Enkö saakin olla vihainen?
Enkö saakin olla pettynyt?
Enkö saakin olla kauhuissani?

Uuden aamun koitteessa saattoi istua peilin edessä ja tuijottaa turvonneita silmiä.
Koittaa epätoivoisesti löytää jotain merkkejä, että tämä olisi vain unta,
pala epätodellisuutta.

Hetken tunsi katumusta, kunne viha taas läikähti.
Yhtäkkiä viha vaihtui syyllisyyteen, haluun korjata kaiken.
Aloittaa alusta.
Haluun muuttua.
Kunnes viha taas otti valtaansa.

Mulkku.
Petturi.
MINÄ ansaitsen jotain parempaa.
MINUN ei tarvitse sietää tätä.
Vai olinko minä kuitenkin syypää?
Heikko?
Joustamaton ja itsekäs?

Minä en pelkää jäädä yksin,
minä pelkään jäädä ilman häntä.

Miten taas aloittaa alusta?
Miten koota itsensä?

Miten kohdata
todellisuus, joka ei ole romanttinen elokuva?
tulevaisuudet, jotka eroavat liikaa?

La la land.

Kävimme eilen ystävän kanssa katsomassa La la landin, joka kahmi hyvän suorituksen edestä Golden Globeja.

En ole varsinaisesti musikaalien ystävä. Niitä yleensä minun silmissäni vaivaa tekopirteys, joka minua katsojana vaivaannuttaa. Mutta jokainen La la landissa kuultu kappale oli hunajaa sielulleni, joten avarsin mieleni ja annoin musiikkipätkien helliä sisintäni.

Purskahdin itkuun jo elokuvan aloituksessa.
Se pursuava ilo, kaikki luomakunnan värit parissa minuutissa, valo, energia.
Se tuli kuin tilauksesta eteeni, syrjäyttäen kaiken ympärilläni velloneen harmauden.
Ihan rehellisesti sanottuna tuntui kuin olisin syntynyt siinä elokuvateatterin penkillä uudelleen.
Nauroin kyynelsilmin loppuun asti. Ne olivat helpotuksen kyyneleitä, niiden mukana valuivat pois mieleni raskaat taakat ja
Jos joku elokuva pystyy vapauttamaan mieleni tällä tavalla, siinä on totisesti jotain taikaa.

Jostain syystä koko elokuvan ajan pelkäsin, miten tarinaan kytkeytyvä rakkaustarina tulisi päättymään. (Huom! Obs! seuraavat kaksi kappaletta kannattaa jättää lukematta, jos ei halua tietää elokuvan tarinasta mitään)

Elokuvan tarina tuntui alusta asti jotenkin erilaiselta, vaikka se tietysti noudattikin hyvin perinteistä draaman kaarta. Mutta loppu ei ollut tavallinen happy ending.
Tarinan rakastavaiset luopuivat toisistaan toteuttaakseen omia unelmiaan, niitä suuria haaveita, joita jokaisen sydämestä löytyy.

Elämä ei tietystikään ole elokuvaa, mutta elokuvateatterin ulkopuolellakaan kaikki rakkaustarinat eivät ole ikuisia. Määräaikaisuus ei vähennä niiden voimaa tai poista niiden merkitystä. Kaikki eivät välttämättä lopu vihaan, joskus vaan on päästettävä irti.
Tänään omassa rakkaustarinassani otetaan askel eteenpäin, mutta en vielä tiedä otetaanko se samaan suuntaan vai risteääkö polku.

(Tästä on taas turvallista jatkaa)

Puumis ihanasti, melkein jopa äidillisesti, huomautti minua viime postauksessa kääntymään esimieheni puoleen. Varmaan moni muukin on tekstejä lukiessani miettinyt, että milloin ilmoitan jääväni sairauslomalle burn outin vuoksi. Siinä varmaan tekisinkin jonkinlaisen ennätyksen, kun tätä tehtävää ei ole jatkunut vielä kolmeakaan kuukautta.

Mutta elkää huolehtiko!
Olen hengissä, seison koko ajan tukevammin kahdella jalalla ja nautin hetki hetkeltä enemmän uudesta työstäni.
Tämä ahdistus ja ahdinko on monen tekijän yhteissumma.
Tietysti yleinen mielentila on tässä parin viime kuukauden aikana ollut alakuloinen
+ oma täydellisyyden tavoitteluni
+ armottomuus itseäni kohtaan
+ heikko osaamattomuuden sietäminen
+ tosiasia, etten saanut perehdytystä
+ esimies, joka on yrityksen toimitusjohtaja, jonka henkilöstöjohtamisen taidoissa olisi parannettavaa

Syyttävä sormi kääntyy monessa kohdin itseeni päin.
Olen asioita mielessäni pyöritellyt paljon. Mieleeni muistui yhden tuttavan sanat parin kuukauden takaa, muihin asioihin liittyen: ”No sä kyllä keksit jotain. Sä oot sellanen pärjääjä, oot aina ollu”.

En ole koskaan kokenut olevani pärjääjä.
Vaikka tietysti olen aina pärjännyt.
Ehkä minä viestin sanattomasti (ja sanallisestikin) muille ihmisille, että homma hallussa. Ei tässä ole mitään ongelmaa, kyllä minä pärjään, anna tulla vaan.Siitä huolimatta, että päässäni huutaa kaikki mahdolliset hälytysjärjestelmät.

MUTTA.
Minä pärjään.
Blogin puolella vähemmän tilaa ovat saaneet onnistumiset.
Jätin kertomatta esimerkiksi
siitä hetkestä, kun kävimme viimein toimitusjohtajamme kanssa järkevän 10 minuuttisen keskustelun, jossa olimme tasaväkisiä keskustelukumppaneita ja hän aidosti kuunteli mielipiteitäni – tuntui jopa vaikuttuvan niistä.
siitä hetkestä, kun yhden yksikön esimies laittoi minulle viestin, että vihdoin yhtiössämme alkaa tuntua siltä, että täällä tehdään yhteistyötä.
siitä hetkestä, kun kyynelsilmin luin asiakkaani jäähyväisviestiä, jossa hän lausui aidon kiitoksen ja sanoi, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmisillä olisi edes osa siitä asenteesta, joka minulla on.
siitä hetkestä, kun pidin ensimmäisen koulutuksen ja sain uskomattoman paljon positiivista palautetta kollegoilta.
siitä hetkestä, kun yksi asiakkaani ihmetteli ikääni ja sanoi, että hän ei minun iässäni suunnitellut muuta kuin seuraavaa viikonloppua ja sanoi, että pääsen vielä urallani ja elämässäni pitkälle.
siitä hetkestä, kun yksi uusi yhteistyökumppani kehui minua ensimmäisen tapaamisen jälkeen ja sanoi, että kaikki hänen kuulemansa positiiviset asiat pitivät näemmä paikkansa.
siitä hetkestä, kun lähin kollegani (joka on huippu tyyppi) sanoi, että yrityksessämme ei olisi mitään ongelmia, jos kaikki ajattelisivat niinkuin minä.

Vajaan kolmen kuukauden aikana on siis ollut myös onnistumisen hetkiä.
Lupasin uuden vuoden kunniaksi olla armollisempi itselleni.
Ehkä alan keskittymään näihin onnistumisiin ja jätän heikot hetket sivummalle.

Mieleni keventyi La la landia katsoessa niin paljon,
että tänään aamulla vaaka näytti painokseni vähemmän kuin mitä muistan koskaan aikuisiällä painaneeni.
Joku ehkä muistaa, että aloitin vuosi sitten projektin.
Se ei poikinut tuloksia ennen kuin sysäsin koko projektin pois mielestäni ja lopetin painon kyttäämisen.
Siitä projektin lähtöpisteestä on tultu alas seitsemän kiloa.
Ja projektin virallista starttia ennen oli jo hävitetty nesteitä kilon-kahden edestä.

Kyllä, olen tyytyväisempi kehooni ja järkytyn kovasti katsoessani 1,5 vuoden takaisia kuvia. Niissä on näennäisesti onnellinen tyttö, joka kuitenkin on monin paikoin hajalla ja lisäksi vielä kehossa, jota ei tunne omakseen.

Nyt katsoessani peiliin näen itseni.

Kun itku on herkässä.

Minulla on yksi sellainen vaiva taikka ominaisuus,
josta en ole hirveästi kenellekään kertonut.
Ehkä siksi, että se on mielestäni hieman nolo.

Olen kantanut sitä mukanani niin kauan kuin vain suinkin pystyn muistamaan, mutta olen saanut sitä hirveän hyvin pidettyä aisoissa vuosien saatossa,
kunnes työkuviot vaihtuivat ja oirehdinta on taas alkanut.

Kyseessä on itkuherkkyyteni.
Liikutun hyvin helposti ja nopeasti.
Se on monen mielestä vähän jopa söpöä, kun se yhdistyy elokuviin, mainoksiin, kuultuihin kappaleisiin tai puhuttuihin tunneladattuihin puheisiin. Enkä itsekään kavahda tunteiden näyttämistä näissä tilanteissa.
Mutta kun itku yhdistyy väärään vastaukseen oppitunnilla, väärään nuottiin soittotunnilla tai tietämättömyyden sekä riittämättömyyden tunteeseen työpaikalla, se onkin heikkoutta, säälittävää ja ennen kaikkea noloa.
Se hävettää, vaikken voi sille mitään.

Tänään jouduin töissä taistelemaan kaksi ja puoli tuntia sisältä kumpuavan itkun pidättelemiseksi. Kahden ja puolen tunnin ajan vierelläni ja edessäni istui ihmisiä, jotka odottivat kuulevansa minulta relevanttia informaatiota ja jotka tutkivat minua katseellaan. Kyse oli tilanteesta, johon en yllättäin saanut minkäänlaista perehdytystä ja muut tilanteeseen osallistuvat eivät sitä tienneet. Odotusarvot olivat jotain aivan muuta kuin mitä minä pystyin täyttämään. Heti kättelyssä tilanne lähti kulkemaan hyvinkin väärään suuntaan joutuessani vastaamaan terävään ja tylyyn kysymykseen ”kukas sinä sitten olet?”.

Viimeiset kaksi ja puoli kuukautta olen kärvistellyt läikehtivän paniikin kanssa.
Milloin kollegani ovat ajaneet minut nurkkaan ja lytänneet maan rakoon, milloin olen joutunut häpeämään osaamattomuuttani ja riittämättömyyttäni yllä kuvatun tilanteen kaltaisissa tapahtumissa.

Yhtä aikaa osaan olla itselleni armollinen.
Olen ollut vasta kaksi ja puoli kuukautta tässä työtehtävässä
ja olen saanut 0 tuntia perehdytystä.

Mutta näissä hetkissä sen muistaminen on hankalaa.
Silloin kaulani tuntuu kiristyvän niin, etten pysty puhumaan.
Tunnen miten ensin rinnan ja kaulan alueen pintaverisuonet laajenevat ja saavat ihoni täyteen kirkkaanpunaisia läikkiä. Hetkessä puna leviää päähän ja poskeni rupeavat hehkumaan. Käteni tärisevät ja kyyneleet kihoavat silmiin.

Tiukalla mielenhallinnalla olen siis oppinut jotenkin hallitsemaan tätä.
Tietysti myös kaikki elämän ja aiemman työn tuoma kokemus lisää varmuutta toimia erilaisissa, yllättävissäkin tilanteissa.

Mutta tällä hetkellä tunnen olevani täysin tunteiden ja paniikin vietävissä..

HELP! ANYONE!
Kärsiikö joku muu samanlaisista tuntemuksista?
Miten te pärjäätte niissä tilanteissa, miten saatte tunteet hallintaanne?

 

 

 

Kriisistä toiseen.

Joskus, ihan vaan joskus, menetän hermot itseni kanssa.
Saatan tuijottaa peilikuvaani ja irvistellä sille.
Kysyä ääneen tai hiljaa mielessäni, että ”mikä vittu se sinunkin ongelmasi taas on”.

!sattuneesta syystä poistettua tekstiä!

No mutta.
Koska minulla on muutakin elämää,
minulla on myös muita kriisejä.
AH!
(Syytän näistä (tällä hetkellä suurelta tuntuvista) kriiseistä myös juuri tänään alkaneita kuukautisia!?)

Tätä toista kriisiä, jota nimittäisin ehkäpä identiteettikriisiksi olen pohtinut jo kauan.
Se on elänyt rinnallani aina.

Nimittäin poden joskus kriisiä siitä, etten ole tyttömäinen tyttö.
Tai nykyäänhän sitä voisi jo sanoa, etten ole naisellinen nuori nainen.

Olen aina ollut luonteeltani rämäpäinen, puhelias ja iloinen.
Olen osannut käyttäytyä, mutta en ole sopinut lainkaan hiljaisten, nättien tyttöjen muottiin. Äitini jaksaa aina muistella, miten hän tuli tarhasta hakemaan hikistä, punaposkista tyttöä, jonka aamulla nätisti letitetty tukka hapsotti aukinaisena joka suuntaan.

Minä halusin pienenä olla formulakuski ja vaadin, että minulle ostetaan jalkapallo ja asianmukaiset varusteet, jotta voisin mennä poikien kanssa potkimaan palloa kirkonpihalle. Ensimmäisen kerran jälkeen pojat nauroivat minut ulos pelikentältä, joten taisin lähtä itkien kotiin, enkä koskaan pukenut kenkiä uudestaan jalkaan.
Formuloita sen sijaan katsoin kauan isäni kanssa ja pukiessani kypärämyssyn päähäni kuvittelin olevani Michael Schumacher.

 

Työssäni olen huomannut, että naisiin kohdistuu paljon olettamia.
Toim. huom.
Tässä ei ole kyse mistään feministisestä kannanotosta.
Mutta koska en voi puhua miesten kokemusten puolesta, joudun keskittymään naisiin liittyviin olettamiin!

Minua ei saisi puettua edes väkisin jakkupukuun.
Tykkään pukeutua siististi ja asiallisesti, mutta sellaiset perinteiset naisiin liitettävät asut ja asusteet eivät sovi minulle.
Jos saavun palaveriin tennareissa kopisevien korkojen sijaan, pisteeni ropisevat selkeästi muiden osanottajien silmissä.
Kun tennareihin yhdistetään vielä farkut ja kauluspaita niiden ihonväristen sukkahousujen ja kynähameen sijaan, minua tervehditään kuin pikkulasta.

Kun sisään astelee huoliteltu nainen, jonka paita on dekolteen alueelta kirjailtu kauniilla lasihelmillä ja jonka sukkahousuissa kulkee kivasti piristävä musta viiva jalan ulkopuolella, hänen arvokkuuttaan ei kyseenalaisteta.

 

Olen jossain määrin tietoisesti muuttanut pukeutumistani työpaikalla.
Olen ennenkin pitänyt kauluspaitoja ja nilkkureita, mutta aiemmissa tehtävissä saatoin niinä huonoina aamuina vetästä collegepaidan päälle.
Miksi en voisi tehdä niin vieläkin?
Miksi pukeutumisella on niin suuri rooli, vai onko tuo rooli vain minun päässäni (en usko)?

Miksi ihmisen asiantuntijuutta ja osaamista ei arvoteta hänen sanojensa perusteella? Miksi me kategorioimme ihmiset hyvin vahvasti pelkkien ulkoisten ominaisuuksien perusteella osaajiin ja osaamattomiin?
Miksi kiinnitämme huomiota puheessa juuri niihin asioihin, jotka tukevat tätä kategoriointia?

 

Minä en ole koskaan kokenut asiakseni raivokkaasti ajaa eteenpäin naisten oikeuksia. Silläkin uhalla, että joku mielensä pahottaa, totean, että minun mielestäni Suomessa on naisilla asiat hyvällä tasolla. Ja haluaisinkin keskittyä tasa-arvon toteutumiseen eri asioissa kaikkien eri sukupuolien välillä.

Mutta ei perkele ole helppoa olla ylempi toimihenkilö haastavassa (ja melko kalkkiutuneessakin) ympäristössä, jos sattuu olemaan nuori ja nainen, joka ei tykkää pukeutua erityisen naisellisesti ja fiinisti (paitsi joskus).
Just saying.