Pää mustelmilla.

Täällä on takana melko rankka työviikko.
Tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen istunut aamusta iltaan koneen äärellä ja hakannut päätäni seinään.
Niin paljon, etten ole hetkeen ollut onnellisempi viikonlopusta.
Pitkien päivien päätteeksi olen saapunut tyhjään, pimeään kotiin.

Tämä viikko ei töiden osalta ole ollut mitenkään erityisen poikkeava.
Olen viimeiset 6 viikkoa hakannut tauotta päätäni seinään, pöytään ja lattiaan.
Mielessäni on pyörinyt useammankin kerran ajatus siitä, että oliko tämä nyt sittenkään hyvä idea.
Ei sen takia, että epäilisin omaa osaamistani, vaan sen kulttuurin vuoksi joka täällä vallitsee.

Vanhassa toimenkuvassani olin eri osastolla ja siellä oli ihanan avoin ilmapiiri. Asioista keskusteltiin, ongelmia ratkottiin tarvittaessa yhteisvoimin eikä ketään koskaan jätetty oman onnensa nojaan.
Se on ollut paras työyhteisö, jossa olen tähän mennessä saanut töitä tehdä.

Nykyinen yksikköni muodostaa yhtiömme keskuksen, koostuen eri osa-alueiden asiantuntijoista. Tietysti työotteemme ovat itsenäisempiä ja työnkuvat  huomattavasti haastavampia. Minulta edellytetään osaamisen näyttöä.
Olen ihan sujut asian kanssa, koska that’s what I wanted.

MUTTA.
En koskaan ajatellut, että minut jätetään ensimmäisestä päivästä lähtien näin oman onneni nojaan. Olen osa pienempää tiimiä, jossa kuitenkin on jokaiselle oma tehtäväalueensa, joten olen silti omillani.
Ei kukaan ole kertonut minulle, mitä minun konkreettisesti pitäisi tehdä.
Kukaan ei ole kertonut minulle, mitä minulta odotetaan ja millä aikataululla.

Vähän kuin olisi vedetty koripallolla naamaan, että ”ota koppi”
ja vielä huudettu perään ”edeltäjä oli muuten niin hyvä tyyppi, että sen parempaa ei varmaan koskaan meille saada, niin fiksu ja osaava, oikein monitoimimies”.

Olen minä jotain aikaiseksi tietysti saanut, koska en ole jäänyt peukaloitani pyörittelemään tai odottamaan, että joku tulee kertomaan mitä tehdä.
Mutta on tämä ollut vielä melkoinen kulttuurishokki.

Sain tänään positiivista palautetta yhden palaverin päätteeksi aivan toisaalta ja kommentoin sitä sanoen, että vielä on vähän uuteen totuttelemista, mutta jotain tässä koitetaan saada aikaan. Vastaus oli, että ”no sulla on vielä perehdytys kesken, että saa ollakin vähän pihalla”. Meinasin kommentoida, että no sittenhän ei olisi mitään ongelmaa, jos joku perehdytys olisikin käynnissä, mutta kun mitään sellaista ei ole.
Eikä tule.

Olen valvonut öitä asian kanssa.
Olen hakannut pääni mustelmille.
Joinakin päivinä löydän hetken autuuden ja olen sujut asian kanssa.
Annan itselleni armoa, koska 6 viikkoa on verrattain lyhytkin aika.
Mutta nyt taas ollaan siellä melko syvässä kuopassa, jota varjostaa sisäisen perfektionistini ääni. Se huutaa, että olen paska, kun en saa mitään aikaan. Se nauraa, että muut varmaan ihmettelevät, että mitä teen päivät pitkät töissä, kun ei ole jo tuloksia alkanut syntyä.

1595

 

Noh. Ehkä tästä selvitään.
Jos yhteisö ympärillä ei olisi karannut niin kauas arkipäivän työstä ja suhtautuisi positiivisemmin asioihin, hahmottaen suurempia kokonaisuuksia, se voisi olla helpompaa, mutta näillä korteilla mennään.

 

Vitun hyvää viikonloppua!

Mainokset

2 thoughts on “Pää mustelmilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s