Vuoden 2016 tilinpäätös.

Huomenna on vuoden viimeinen päivä.
Minä jotenkin pidän siitä ajatusleikistä,
että tässä vaiheessa mapitetaan vuoden 2016 tapahtumat yksiin kansiin.

Muodostetaan yhteenveto vuoden tuloista ja menoista ja laaditaan tilinpäätös,
joka kertoo että miten meni, noin niinkuin omasta mielestä.
Lyhyehkön analyysin jälkeen siirretään katse kohti tulevaa ja mietitään,
mitä voisi seuraavalla tilikaudella tehdä toisin?

Tässä vaiheessa rohkenen jo itse todeta, että plussalla ollaan – huomattavasti.
Lisäksi voin sanoa, että varallisuuteni on todella hyvä,
koska olen saanut elämältä paljon enemmän kuin mitä se on ottanut.

 

En kuulu niihin ihmisiin, jotka tekevät konkreettisia lupauksia salilla käymisestä ja säästämisestä uudelle vuodelle.
Mutta tänä vuonna olen kuitenkin tehnyt jopa kaksi päätöstä.

Vuonna 2017 aion olla armollisempi itselleni.
Hämmästyn itsekin usein sitä,

Miksi annan muille anteeksi ja miksi sallin muiden virheet, mutta vaadin itseltäni täydellisyyttä?
Miksi en taputa itseäni olkapäälle ja sano, että nyt hoidit homman hyvin?
Miksi kaikessa täytyy aina antaa 150% ja hioa asioita viimeistä silausta myöten?
Miksi arvostelen ja kritisoin itseäni niin paljon?

Vuonna 2017 aion myös jakaa enemmän rakkautta ja lämpöä.

Aion pitää parempaa huolta läheisistäni ja tuntemattomista,
pienillä teoilla, arkipäivän kohtaamisissa.
Uskon siihen, että rakkaus lisääntyy, kun sitä jakaa.
Se ei ole uusiutumaton luonnonvara.

 

Kiitos teille kaikille blogia seuranneille.
Jos ikinä koskaan olen saanut teitä hymyilemään tai nauramaan,
olen tehnyt omissa silmissäni jotain merkittävää.
Kiitos, että olette tukeneet heikkoina hetkinä – se tuki on ollut arvaamattoman arvokasta.

Kiitos elämälle,
olet rakas.

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

-Tommy Tabermann

Mainokset

Rauhaa, vain rauhaa.

”Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.
Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:
”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.
Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.
Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille:
te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.””

Joudun siirtämään blogin aikaa 24 tuntia eteenpäin,
koska en ole aikeissa päivitellä mitään seuraavana kolmena päivänä.

Hirveästi en ole puhunut uskonnosta täällä blogissa, mutta sanottakoon, että suhtaudun myönteisesti eri uskontoihin. Itselle lähimmäksi koen kristinuskon, koska ainakin haluan uskoa sen opettavan ihmisille lämpimiä ja pehmeitä arvoja elämässä. Minun silmissäni uskonnoissa ei ole kyse jonkin yliluonnollisen ruumiillistamisesta, vaan ihmisten tarpeesta saada vastauksia kysymyksiin. Joskus koin vahvaakin yhteyttä uskon kanssa. Olin silloin itseäni etsivä, hieman rikkinäinen nuori nainen. Seurakunta toi minulle yhteenkuuluvuuden tunnetta, luottoa siihen, että minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Usko ja seurakunta toivat minulle lohtua ja tarjosivat lämmintä rakkautta silloin, kun koko muu maailma tuntui kääntäneen selkänsä.

Käyn kirkossa nykyään kerran vuodessa, jouluna.
Se on perinne, josta en suostu luistamaan.
Siinä kovalla kirkon penkillä istuessa sydämeni täyttää kiitollisuus.
Silmieni ohitse vilisevät ne vuodet, jolloin tuo penkki on minua vahvistanut.
Aina kyyneleet valuvat pitkin poskiani, enkä pysty yhtymään virsien lauluun.

”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.”

Tänä vuonna se kuuluisa joulumieli on ollut kateissa.
Uusimmat joulukoristeet jäivät kaappiin odottamaan seuraava vuotta
ja joululaulujen kuunteleminen on jäänyt murto-osaan aiemmista vuosista.
En ole käynyt joulumarkkinoilla enkä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja.
Kuukausi sitten ostetuista pipareista on vielä osa jäljellä purkin pohjalla.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ole unohtanut ja koska tavallinen riemu ja ilo on ollut poissa, olen kantanut sitä raskaana sydämessä.
Ajatukseni ja mieleni on ollut tänä vuonna vahvasti niiden parissa, joilla joulua ei ole.
Olen itkenyt niiden puolesta, jotka viettävät jouluaan yksin tai jotka kärsivät, kun eivät pysty tarjoamaan lapsilleen haluamaansa joulua.

Muistakaa auttaa lähimmäisiänne.
Monet (kuten minä) elävät yltäkylläisyydessä, vaikka vähempikin riittäisi.

Joulun aikana korostuvat yksinäisyys ja köyhyys.
Autetaan me, jotka voimme.

Jo kirvonneet on syntiemme kahleet,
on taivas auennut lapsille maan
Orjuus on poissa, veljesvaino päättyi,
siis Luojan kiitosta laulamme vaan
Toi rauhan meille Herra taivahasta
ja puolestamme astui kuolemaan
Siis kansat kaikki, te kiittäkäätte Herraa
Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten

Ehdoton lempijoululauluni on Oi jouluyö.
Ei välttämättä sanojen vuoksi, vaan sen mahtipontisuuden.
More is more.
Suomenkielisenä versiona kuuntelen aina Jyrki Niskasen laulamana, englanniksi Il Divo avaa kyynelkanavani.

Joulu tulee nyt oikeaan aikaan.
Haluan sulkea mielestäni hetkeksi työt, kiireet ja kaikki paineet.

Toivon, että me saamme kaikki viettää joulumme rauhassa ja turvassa.
Että kaikilla olisi joku katto päänsä päällä, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä henkensä puolesta.
Toivon, että te kaikki nautitte läheisistänne, hiljennytte ja keskitytte näkemään hyvät asiat elämässänne.

Kannan ajatuksissani teitä, joilta on viety tärkeät ihmiset elämästä, ettekä voi viettää pyhiä heidän parissaan.

”On jouluyö, sen syvä rauha
Leijuu sisimpään,
Kuin oisin osa suurta kaikkeutta
Vain kynttilät ja kultanauhat
Loistaa hämärään,
Vaan mieleni on täynnä kirkkautta
Näin sydämeeni joulun teen
Ja mieleen hiljaiseen
Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”

Hyvää joulua! ❤

Muutamia asioita.

Päässäni on pyörinyt viime aikoina muitakin kuin töihin liittyviä ajatuksia. Poikkeuksellisen paljonkin. Jotain tietysti tulee ystävien kanssa puitua, mutta monenkirjavasta ystäväjoukostani en viitsi aina samoja ihmisiä vaivata ja toiset taas läväyttävät joko ”ei kyllä kiinnosta pätkääkään”-ilmeensä välittömästi tai tuntuvat olevan omien aatostensa kanssa aivan eri mailla ja laitumilla kuin minä.

Olenhan siis joskus tainnut mainitakin siitä, miten läheisimmät ystäväni ovat kaikki hyvin hyvin hyvin erilaisia. Yhden kanssa puhumme hyvin teoriapainotteisista asioista: Töistä, koulusta, tulevaisuuden konkreettisista suunnitelmista. Toisen kanssa taas on turha koittaa puhua muusta kuin seuraavan viikonlopun suunnitelmista, koska muuten menee yli hilseen.
Yhtä kaikki, rakkaita jokainen ❤

Mutta monia asioita olen ajatellut ennemmin tai myöhemmin siis purkaa täälläkin ja oksennetaan ne nyt taas kerran pihalle yhdeksi läjäksi.

 

Media ja Janni Hussi

Iltapäivälehdet uutisoivat Berliinin (rukouksissa olette, koko maailma <3) iskujen ohessa letkeästi, miten iskut järkyttävät myös suomalaisia. Otsikossa mainittiin, että Janni Hussi oli ensimmäisten joukossa ollut tätä kommentoimassa ja kertonut vain viikko sitten vierailleensa samaisella joulutorilla.

Harva viitsi avata uutista taikka avatessaan edes tulkita mistä oli kyse.
Kohu oli valmis – Janni Hussi, kuinka saatat taikka kehtaat kerätä säälipisteitä tällaisella, sinä senkin turha julkkis!

Tosiasiassahan Hussi ei ollut itse soittanut roskalehtien kuumalle linjalle. Joku arvonsa tunteva toimittaja oli bongannut instagramista Hussin lisäämän kuvan, jossa hän jakoi järkytystään tapahtumista ja mainitsi, miten epätodelliselta tuntui ajatus siitä, että vain viikko sitten hän oli itse ollut samalla joulutorilla.

Olisin itse voinut tehdä samanlaisen päivityksen.
En siksi, että olisin kerjännyt huomiota.
En siksi, että olisin kaivannut sääliä.
En siksi, että olisin kokenut tämän ”läheltä piti” -tilanteeksi.
Tuskin Jannikaan sillä yritti huomiota hakea.

Mutta kansa nieli, uskoi ja toimi juuri niinkuin median tahto oli.
Hyi teitä toimittajat! TE tässä keräsitte huomiota karmealla asialla, joka ei teidän silmissänne voittanut viihdeuutisten arvoa.

 

Minun puutteeni on suurempi kuin sinun puutteesi!

Kuten olen (ehkä pari kertaa) maininnut täälläkin, nykyisessä työssä tehtäviini kuuluu ongelmien tunnistaminen ja ratkaisujen löytäminen/keksiminen/kehittäminen. Olen ”noussut monen vanhan työkaverin yläpuolelle”, vaikka en mitenkään koekaan olevani korkeammalla jakkaralla. Vihdoin minulla vaan on tilaisuus helpottaa muiden työtä ja auttaa enemmän.

Olen pyytänyt kehitysideoita ja tarjonnut mahdollisuutta avoimeen palautteeseen. Tietysti mielessäni on muhinut paljon asioita jo omien kokemusten ja havaintojen ansiosta ja nämä aatokset ovat saaneet tässä liki kahden kuukauden aikana paljon vahvistusta. Palautetta ei ole tullut vyöryämällä (kummallista, miten ihmiset eivät saa suutaan auki silloin, kun jotain kysytään, mutta kun selän kääntää alkaa maailman parannus), mutta jonkin verta kuitenkin.

Tässä kahden kuukauden aikana olen huomannut, että oli kyse sitten mistä tahansa elämän osa-alueesta, niin kaikki tuntuvat ajattelevan, että ne omat ongelmat, puutteet ja kärsimykset ovat suurimpia. Moni on selkeästi odottanut, että minun olisi pitänyt tähän mennessä jo kääntää kaikki ylösalaisin. Koska näin ei ole tapahtunut, olen monen silmissä jo vieraantunut heidän työstään. Koska kyllähän sitä kahdessa kuukaudessa ennättää. Varsinkin kun tosiasiassa tekee vieläkin 50 % siitä entisestä työpotista, siitä arkisesta työstä.

Ja luulen, että tämä johtuu siitä, kun en ole ennättänyt kaikkien ongelmia ratkaista. Olen joutunut priorisoimaan ja koska aikani on hyvinkin rajallista, olen ennättänyt saada pieniä juttuja aikaan, suurempien kokonaisuuksien kehkeytyessä 24/7 mielessäni.
Mutta kun en ole jokaisen yksilön ongelmia ratkonut, en ole tehnyt mitään heidän silmissään. Koska he eivät koe muiden ongelmien ratkomisen vaikuttavan omaan työhönsä.

Tämä itsekkyys ja negatiivisuus, joka yhtiössämme on vallalla, on hyvin tukahduttavaa.
Olen monta kertaa kysynyt itseltäni, että onko minusta tähän? Olisiko pitänyt antaa elämän kovettaa minua vielä hetki, osaisinko sitten ottaa ihmisten puheet ja kommentit vastaan ilman, että ne tuntuvat repivät sielun pieniin osiin?

Pakko sanoa, että ei kyllä ole poliitikkojen homma tässä maassa helppoa. En sen kummemmin tähän tämänpäivän politiikkaan ota kantaa tässä ja nyt, mutta kyllä siinä ammatissa saa paskaa niskaansa julmetusti. Koska teit mitä tahansa, on se jonkun mielestä väärin, vaikkei se edes olisi häneltä pois. Et vain ole osannut tehdä sataa asiaa samanaikaisesti – vääryyttä ja heikkouttahan se.

 

Kateus, sinä katala tunne!

Minun on pakko myöntää, että minä tunnen todella usein kateutta.
En tiedä miksi, joten uskon sen olevan jossain määrin sellainen ihmiseen ohjelmoitu tunne. Minun osaltani sillä on positiivisiakin vaikutuksia, se puskee minua eteenpäin ja saa minut tavoittelemaan elämässä niitä asioita, joita minä haluan. Silloin minun ei tarvitse olla kateellinen muille heidän saavutuksistaan tai siitä mitä heillä on, vaikken edes haluaisi itselleni sellaista.

Olen myös oppinut käsittelemään sisällä heräävää kateutta. Osaan tiedostaa ja tunnistaa mistä se johtuu, enkä näytä sitä ulospäin. Sisällä käyn taistelua itseni kanssa ja soimaan mieltäni. MIKSI kadehtisin ystävääni? Miksi en vaan jakaisi hänen kanssaan iloa?

Olen kuitenkin huomannut, että kaikki eivät kateutta pysty sisällään pitämään. Se purkautuu kiukutteluna, muiden vähättelynä, oman paremmuuden korostamisena ja suorana ilkeytenä.

Kateus näkyy Facebook-julkaisujen kommenteissa.
Minkä tahansa uutisen kommentteja käy lukemassa, on paha mieli itselle taattu. Miten jotkut viitsivät kommentoida niin julmasti? Miksi joku kokee asiakseen sanoa julkisesti, että ”tuohan näyttää ihan hevonperseeltä”? Oma kategoriansa ovat tietysti trollaajat, mutta todella moni kuitenkin tuntuu kommentoivan ihan aidolla ja omalla profiilillaan.

Näiden ihmisten elämä tuntuu olevan kovin yksiulotteista.
Ja kommentit tukevat väittämääni siitä, että hiljaisuus on viisauden alku –
tyhmä ei osaa sulkea suutansa edes silloin kun pitäisi.

Itsehän siis olen huomattavasti muita ihmisiä parempi, kaikilla mittareilla…
Kuten tästä blogistakin voitte päätellä.
Kyllä minussa sitten asuukin suuri viisaus!

Rukoukseni on kuultu.

Jos joku tässä maailmassa on minua päässyt ärsyttämään,
niin shamppanja kuohuviinipullot.

Olen vihdoin oppinut nauttimaan muistakin viineistä (ihan ilman sitä humaltumistarkoitustakin), mutta kuohuviini silti sopii tähän glamouriin elämäntyyliini paremmin. Se on kuitenkin valitettavasti myös syyllinen moniin niihin hetkiin, kun olen vessanpöntöllä istuessa tajunnut, että onpas sitä yhtäkkiä päässytkin humaltumaan huomattavasti.

Ja syyllinen se on siksi, että kuohuviinipulloa ei saa kiinni.
No onhan niitä kaikenmaailman erillisiä tulppia olemassa, mutta ei ole sattunut tällaisen vasta aloittelevan viiniharrastajan ostoskoriin koskaan eksymään.

Koska kuohuviinipulloa ei ole saanut kiinni, on joutunut juomaan kaiken.
Kerralla. Yhdellä huikalla.
Koska muutenhan se lämpenee (koska ei sitä voi jääkaappiin laittaa, kun joku pahaa aavistamatta riuhtaisee oven auki ja sieltä koko pullo helähtää lattialle – nautinhan siis kuohuviinini aina seurassa)
tai se päätyy tuhkakupiksi
tai se väljähtyy.

Mutta tänä herran vuotena 2016 Yellow tail:n tuotekehittäjät ovat kuulleet hennot rukoukseni ja tuoneet markkinoille Zork-korkilla varustetut kuohuviinipullot:

sieppaa

Ostoskoriini ei siis tule Alkossa päätymään enää mitään muuta kuin tätä, nyt kun joulukin alkaa olla ohitse ja Blossaa ei tarvitse tuhota pullo kaupalla.
Eikä näitä maunkaan vuoksi juoda, että kyllä se korkki on mikä ratkaisee.

giphy

 

Ja onhan tänään muutakin syytä juhlaan.
Koko pitkän vuoden ajan olen taas saanut odottaa, että on vihdoin mahdollisuus laulaa tätä:

(Jättäkää omaan arvoonsa videon lisänneen käyttäjän nimimerkki)

 

On kyllä uskomaton ajatus, että joulu on kolmen yön päässä.
Täytynee jostain sydämensä kätköistä koittaa kaivaa esiin sitä kuuluisaa joulumieltä.

Onneksi osa joulumielestä tulee varmasti löytymään siskonpojan leveästä hymystä ja tuikkivista silmistä, ruokapöydän jouluklassikoista, lämpimästä glögistä ja joulukirkosta.

 

Mistä ilkeys kumpuaa?

Jos töiden osalta on ollut enemmän ja vähemmän stressaavaa, niin tänään meinasi koittaa hermoromahdus.

Olen koittanut kuluneen puolentoista kuukauden aikana kasata ajatuksia ja kartoittaa mitä kaikkia ongelmia on ja minkälaisin keinoin ne olisivat ratkaistavissa. Olen ollut vielä jossain määrin kiinni vanhoissakin tehtävissä ja olosuhteiden pakosta, muita auttaakseni en ole niistä ihan hetkeen täysin irtautumassakaan.

Tänään pidin lyhyen palaverin muutaman kollegan kanssa, joista yhdellä oli kuulema huono päivä. En tiedä oliko kyse huonosta päivästä, mutta ilmeisesti hänen tarkoituksensa oli saada minut tuntemaan oloni tyhmäksi, arvottomaksi, aikaansaamattomaksi ja mitättömäksi.

En tiedä kokiko hän itse olonsa uhatuksi, kun tällainen yli 20 vuotias nuori hempukka yrittää käydä läpi yhtä kehityskohdetta, mutta ainakin hänen oli selkeästi tarkoitus hyökätä minua kohti.

Olin tilanteessa järkyttynyt. En edes osannut puolustaa itseäni, enkä tainnut saada edes tarpeeksi selkeästi sanottua, että kaikki hänen mainitsemansa muutkin epäkohdat ovat To do-listallani.

Perkele!!!!!

Miksi joku tarkoituksella haluaa vetää toiselta maton alta? En ole koskaan arvostanut kyseisen ihmisen tapaa korostaa omaa paremmuuttaan vähättelemällä muita. Mutta vittuperkele, että en nyt olisi tällaista jaksanut, kun tuntuu että usko itseensä on muutenkin nollassa.

MITÄ niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän?

JOS tämä kyseinen henkilö kokee jotain kateutta, niin juuri nyt olen valmis vaihtamaan paikkoja. Koska vaan.

 

Vielä kerran: PERKELE!!

Hengissä.

Moro!
Hengissä ollaan.
Fyysisesti ainakin.
Rankka viikko takana, pelkkää työntekoa ja pimeässä haamuna laahustamista.
Ikävä on kova, enkä oikein pysty edes käsittämään miksi se näin kova onkin.
Joinain hetkinä niin kova, että tekee mieli vaan huutaa perkeleesti.

Tästä viikosta on ollut oma normaali iloisuuteni kaukana.
Ehkä ulkopuolisen silmissä kaikki on ollut niin kuin aina,
mutta sisälläni on ollut vain humisevaa hiljaisuutta.
Normaalisti pirskahtelevat ja kuohuvat tunteet eivät ole värähdelleetkään ja olen käynyt jollain autopilotilla.
Herätys – töihin – kotiin – telkkari – nukkumaan.
Ja sama on toistunut joka päivä.
Työpäivien venyttyä hyvin pitkiksi joka päivä, kotimatkan ja nukkumaan käymisen väliin ei ole jäänyt paljon aikaa.
Tai on siihen itseasiassa, koska olen maannut kauan aikaa sängyssä valveilla silmiä kirvelevästä väsymyksestä huolimatta.
Olen myös ruvennut heräilemään yhtäkkisten, töihin liittyvien ahaa-elämysten vuoksi. Että sen verta vahvasti tuolla mieleni sopukoissa työt pyörivät.

Tänään olen päättänyt olla tekemättä täyden päivän töissä, olen sen ansainnut.

Kaipa tämä tästä.
Ensi viikolla valo alkaa voittaa, ehkä myös minun mielessä.

Viikon saldot:

0 sekuntia aurinkoa
1 hyvin nukuttu yö
2 ostettua joululahjaa (paskoja molemmat)
3 purkkia epäonnistunutta paholaisenhilloa

Tänään juon viiniä,
toivottavasti nauran paljon ystävän kanssa
ja käännän uuden sivun ajatusteni osalta.

Hyvästi harmaus, tervetuloa valo.

 

Pää mustelmilla.

Täällä on takana melko rankka työviikko.
Tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen istunut aamusta iltaan koneen äärellä ja hakannut päätäni seinään.
Niin paljon, etten ole hetkeen ollut onnellisempi viikonlopusta.
Pitkien päivien päätteeksi olen saapunut tyhjään, pimeään kotiin.

Tämä viikko ei töiden osalta ole ollut mitenkään erityisen poikkeava.
Olen viimeiset 6 viikkoa hakannut tauotta päätäni seinään, pöytään ja lattiaan.
Mielessäni on pyörinyt useammankin kerran ajatus siitä, että oliko tämä nyt sittenkään hyvä idea.
Ei sen takia, että epäilisin omaa osaamistani, vaan sen kulttuurin vuoksi joka täällä vallitsee.

Vanhassa toimenkuvassani olin eri osastolla ja siellä oli ihanan avoin ilmapiiri. Asioista keskusteltiin, ongelmia ratkottiin tarvittaessa yhteisvoimin eikä ketään koskaan jätetty oman onnensa nojaan.
Se on ollut paras työyhteisö, jossa olen tähän mennessä saanut töitä tehdä.

Nykyinen yksikköni muodostaa yhtiömme keskuksen, koostuen eri osa-alueiden asiantuntijoista. Tietysti työotteemme ovat itsenäisempiä ja työnkuvat  huomattavasti haastavampia. Minulta edellytetään osaamisen näyttöä.
Olen ihan sujut asian kanssa, koska that’s what I wanted.

MUTTA.
En koskaan ajatellut, että minut jätetään ensimmäisestä päivästä lähtien näin oman onneni nojaan. Olen osa pienempää tiimiä, jossa kuitenkin on jokaiselle oma tehtäväalueensa, joten olen silti omillani.
Ei kukaan ole kertonut minulle, mitä minun konkreettisesti pitäisi tehdä.
Kukaan ei ole kertonut minulle, mitä minulta odotetaan ja millä aikataululla.

Vähän kuin olisi vedetty koripallolla naamaan, että ”ota koppi”
ja vielä huudettu perään ”edeltäjä oli muuten niin hyvä tyyppi, että sen parempaa ei varmaan koskaan meille saada, niin fiksu ja osaava, oikein monitoimimies”.

Olen minä jotain aikaiseksi tietysti saanut, koska en ole jäänyt peukaloitani pyörittelemään tai odottamaan, että joku tulee kertomaan mitä tehdä.
Mutta on tämä ollut vielä melkoinen kulttuurishokki.

Sain tänään positiivista palautetta yhden palaverin päätteeksi aivan toisaalta ja kommentoin sitä sanoen, että vielä on vähän uuteen totuttelemista, mutta jotain tässä koitetaan saada aikaan. Vastaus oli, että ”no sulla on vielä perehdytys kesken, että saa ollakin vähän pihalla”. Meinasin kommentoida, että no sittenhän ei olisi mitään ongelmaa, jos joku perehdytys olisikin käynnissä, mutta kun mitään sellaista ei ole.
Eikä tule.

Olen valvonut öitä asian kanssa.
Olen hakannut pääni mustelmille.
Joinakin päivinä löydän hetken autuuden ja olen sujut asian kanssa.
Annan itselleni armoa, koska 6 viikkoa on verrattain lyhytkin aika.
Mutta nyt taas ollaan siellä melko syvässä kuopassa, jota varjostaa sisäisen perfektionistini ääni. Se huutaa, että olen paska, kun en saa mitään aikaan. Se nauraa, että muut varmaan ihmettelevät, että mitä teen päivät pitkät töissä, kun ei ole jo tuloksia alkanut syntyä.

1595

 

Noh. Ehkä tästä selvitään.
Jos yhteisö ympärillä ei olisi karannut niin kauas arkipäivän työstä ja suhtautuisi positiivisemmin asioihin, hahmottaen suurempia kokonaisuuksia, se voisi olla helpompaa, mutta näillä korteilla mennään.

 

Vitun hyvää viikonloppua!