Lapsista.

Jos jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin:

Minä rakastan lapsia.

Tai sanoisinko, että minä rakastan ihania lapsia.
Olen kohdannut ihan oikeasti joskus sellaisia minun mielestä ärsyttäviä tapauksia, mutta tilastojen perusteella ne tuntuvat olevan melko harvassa.

Sen lisäksi, että rakastan lapsia,
tulen lasten kanssa hyvin toimeen, iästä riippumatta.
Vauvat, taaperot, leikki-ikäiset, kouluikäiset, teini-ikäiset – kaikki menee.
Tulen niin hyvin toimeen pienten ihmisten kanssa, että usein törmään ulkopuolisten kysymykseen ”Teetkö töitä lasten parissa?”.

Kyse saattaa olla siitä pienestä sisäisestä lapsestani.
Sanoisin, että minä olen hyvä lukemaan lapsia.
En tyrkytä itseäni, jos lapsi vaikuttaa varautuneelta tai hän vierastaa.
Annan tilaa, hymyilen ja katson silmiin.
En kysele kovaan ääneen asioista, tunkeudu lähelle ja koskettele.
Annan lasten tulla vähitellen luokseni ja odotan merkkejä siitä, että minä saan lähestyä heitä. Siinä voi mennä aikaa. Joskus vartti, joskus parikin tuntia.
Mutta kyllä jää yleensä jossain vaiheessa tulee murretuksi.

Varsinainen lapsikuiskaaja siis.

Toisten kanssa yhteys löytyy tietysti nopeammin ja jo hetken päästä juostaan ympäriinsä etsimässä dinosauruksia tai leijonia, hypitään trampoliinilla tai leikitään lääkäriä.
Lapsia ja aikuisia kun yhdistää yksilöllisyys ja erilaisuus.

 

Viime viikonlopun vietimme keskellä lapsiarkea.
Vaikka minä haluan joskus tulevaisuudessa (tavalla tai toisella) lapsia elämääni,
tuntuu perhe-elämä ajatuksena vielä kovinkin kaukaiselta.

En ole koskaan tehnyt elämässäni sellaisia pitkän ajan suunnitelmia.
Että ”sitten kun olen 28-vuotias, hankin ensimmäisen lapsen”.
Onhan minullakin tietysti haaveita ja kuvitelmia, mutta en osaa asettaa niille deadlineja. En tällä hetkellä tiedä, mistä löydän itseni vuoden päästä, joten minun on turha koittaa hahmotella jotain suunnitelmaa pidemmällä aikatähtäimellä.

Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän elämääni, juuri tällaisena kuin se on.
Nautin itsenäisyydestä, siitä että olen vastuussa vain itsestäni.
Siitä, että kaikki aika on minun aikaani.
Siitä, että kaikki raha on minun rahaani.

En olisi vielä valmis luopumaan tästä kaikesta omasta ajasta ja oman navan kaivamisesta.
Tietenkään en ajattelisi näin, jos lapsia nyt yhtäkkiä elämääni tupsahtaisi.
Se olisi varmasti parasta, mitä on koskaan eteeni tullut.
Mutta sen aika ei yksinkertaisesti ole nyt.

 

 

Mainokset

It’s okay.

Tuttavani jakoi Facebookissa Aamulehden jutun lapsuudesta alkoholistiperheessä. Fokus oli erityisesti siinä, miten koettu alkoholismi näkyy vielä aikuisiällä.

Olen joskus tainnut blogissa mainita isäni alkoholismista ja ruodimme juuri viime viikonloppuna kaverin kanssa paljon alkoholin käyttöä. Keskustelimme siitä yleisellä tasolla, milloin raja kohtuukäytön osalta ylittyy hälyttävän puolelle, mutta puimme myös sitä, miten haluamme alkoholin näkyvän kotona, jos siellä on lapsia.

Minun on heti todettava, että olen ollut monella tavalla onnekas. Alkoholin tuoma tumma pilvi lapsuudessani on paikoittain läpinäkyvä. Minulla on ollut kotona toinen vanhempi, joka on tuonut turvaa. Isäni alkoholinkäyttö väheni huomattavasti, kun vartuin vanhemmaksi. Sen lisäksi hän oli pääosin töissä muualla, joten alkoholismi ei ole ollut läsnä arjessani joka päivä.

On suuri virhe, että näistä asioista ei koskaan puhuttu kotona.
En halua syyllistää tästä äitiäni, koska voin vain kuvitella minkälaisia tunteita hän on käynyt lävitse. Ehkä äitini myös ajatteli, että ajan saatossa asiat unohtuisivat ja muistot pyyhkiytyisivät pois. Että teini-ikäisen nuoren kanssa ei enää tarvitsisi avata haavoja uudelleen. Ehkä ne olivat hänellä itsellään turhan syviä. Isäni taas ei pystyisi häpeältään myöskään koskaan ottamaan asiaa puheeksi.

Jossitella voisi. Mutta olen kokenut sen, että minkä taakseen jättää tulee varmasti eteen myöhemmin. Näin kävi minulle 19-vuotiaana. Silloin muutin kotoa pois, uuteen kaupunkiin ja yhtäkkiä olin riekaleina.

En tiedä oliko tämä merkittävä muutos elämässä syy sille, että kaikki haavat tuntuivat repeävän kerralla auki. Ne syvenivät, eikä minulla ollut mitään millä koittaa tyrehdyttää sisältä pulppuavaa mustaa verta. Sitä tuli paljon. Kaikkien vuosien edestä.

Koin olevani yksin kaikkien sekavien tunteiden edessä.
En ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Miksi yhtäkkiä olin niin täynnä vihaa ja katkeruutta?
Miksi tuntui siltä kuin joku olisi puristanut sitruunaa kaikkiin haavoihini?
Miksi mieleni teki vain huutaa?
Miksi olin niin kateellinen isäni uudelle perheelle?

Kukaan ystävistäni tai tuttavistani ei varmaan uskoisi sitä ahdistuksen määrää, joka sisälläni velloi. Kerran olimme silloisen työporukkani kanssa ”virkistyspäivillä” ja yön pikkutunneilla keskustelut ajautuivat hyvinkin syville vesille. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun avauduin omista kokemuksistani. Mieleeni syöpyivät työkaverin sanat: ”Sun kannattaisi ehkä puhua ihan ammattilaiselle näistä asioista. Se voisi helpottaa.

En koskaan kääntynyt kenenkään ammattilaisen puoleen (vaikka se olisi voinut olla hyvä ja suositeltava ratkaisu), mutta lähdin metsästämään kohtalotovereita. Julkaisin Suomi24:ssa jollain keskustelupalstalla ilmoituksen. Kerroin olevani hyvinkin eksyksissä ja minulla olisi tarve puhua asioista, joista kukaan ei tiedä mitään. Sain vastauksen mieheltä, joka kertoi auttavansa vaimonsa kanssa nuoria, joilla oli elämässä ollut hankalaa. Unohdin skeptisyyden ja vuodatin hänelle paljon, paljon asioita.
Vastaukseksi sain ymmärrystä.
Hän ei tuominnut eikä syyllistänyt.

Muutaman kuukauden tai jopa puolen vuoden ajan viestittelimme.
En ole koskaan kokenut, että joku ulkopuolinen välittäisi niin paljon,
olisi aidon kiinnostunut ja haluaisi auttaa.
Jonkun ajan kuluttua laitoin hänelle viestin, että elämässäni alkaa olla asiat järjestyksessä.

Olen miettinyt jälkeenpäin, että tuo mies ”pelasti” minut.
Jos en olisi saanut hänen kauttaan rohkeutta käydä asioita läpi tai hän ei olisi sanonut, että ”sinua on kohdeltu kaltoin ja sinulla on oikeus olla vihainen”, olisin tällä hetkellä varmasti hyvin erilainen ihminen ja elämäni olisi hyvin toisenlaista.
Olisin varmasti aikojen saatossa saanut käytyä asiat läpi itsekin. Ehkä elämääni olisi tullut muita ihmisiä. Sellaisia, jotka olisivat näyttäneet minulle, etteivät kokemani asiat olleet ok. Että minulla oli täysi oikeus olla rikki, koska sellaisia asioita ei pitäisi kenenkään joutua kokemaan.

Jos jostain olen harmissani, niin siitä, että en muista sähköpostia, jota käytin hänen kanssa viestittelyyn. En muista hänen sähköpostiaan taikka nimeään.
Minulla ei ole ollut 7 vuoteen mahdollisuutta kiittää häntä.
Pariinkin otteeseen olen laittanut Suomi24:n palstalle viestin, jossa etsin häntä.
Mutta ehkä hän on löytänyt toisen formaatin, jolla tavoittaa uusia eksyneitä nuoria.

 

Jotkut haavat eivät välttämättä koskaan umpeudu.
Tunnistin itseäni tuosta Aamulehden kirjoituksesta.
Pyrin täydellisyyteen aina ja kaikessa.
Olen monesti sekoittanut säälin ja rakkauden toisiinsa.
Olen monesti jättänyt oman hyvinvointini taka-alalle, jotta voisin taata muille hyvän olon.
Kartan konflikteja ja jos joku huutaa minulle, menen lukkoon.

Ja mikä kaikken vahvimpana on läsnä minussa, niin häpeä.
Niin monella tapaa.

 

Olen itkenyt asian äärellä tuhansia kertoja ja valuttanut litroittain kyyneliä.
Vieläkin päästäessäni ajatukset ihon alle silmäni täyttyvät kyynelistä.
Seassa on kuitenkin myös helpotuksen kyyneliä.
Niissä on ripaus vapauden tunnetta.
Koska olen onnistunut käsittelemään asioita niin paljon, että voin vihdoin asettua niiden yläpuolelle. Voin harpata omien kokemuksieni ulkopuolelle ja tarkastella niitä objektiivisesti. Voin pohtia syy-seuraussuhteita ilman, että syyllistän tai vähättelen itseäni.

 

Toistan itseäni sanoessani:
Muistakaa, että te voitte olla jonkun lapsen tai nuoren elämässä turvallinen aikuinen.
Vaikka te ette tietäisi mitään.

Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, jonka sisintä painaa ahdistus, jota on hankala pukea sanoiksi, niin puhukaa. Alkakaa purkaa sitä. Jos teillä ei ole mitään muuta kanavaa, niin laittakaa sähköpostia: sinkkujailoinen@gmail.com.
Minä lupaan, etten tuomitse enkä vähättele.

Olen kääntänyt kokemuksiani vahvuuksiksi.
Uskon, että ne ovat tuoneet elämääni sellaista ymmärrystä, jota ei välttämättä kaikilla ole.
Ne ovat tehneet minusta vahvemman ihmisen, vaikka minulla on edelleen heikot kohtani. Olen päässyt irti vihasta ja katkeruudesta, olen antanut anteeksi ja päässyt eteenpäin.

Olen käynyt sitä elämän koulua,
mutta se ei ole peruste sille, etten olisi saavuttanut mitään elämässäni tai että olisin hankkinut uusia ongelmia.

Pari tärppiä.

Pari viikkoa sitten taisin mainitakin, että otin kokeiluun Bookbeatin.
Kyseessähän on sovellus, joka tarjoaa kirjaston omaan kännykkään (tai tablettiin tai mitä näitä aparaatteja nyt on).
Oma ajatukseni oli, että rupeaisin työmatkoilla kuuntelemaan äänikirjoja.
Mutta kohtasin pari merkittävää ongelmaa:

  1. Lähtökohtaisesti kaikki lukijat ärsyttivät minua.
    Joko äänessä oli jotain vikaa, he eivät eläytyneet haluamallani tavalla, he pitivät ihmeellisiä taukoja tai lukemisesta puuttui haluamani rytmi.
  2. En pysty keskittymään kuuntelemiseen samalla, kun tepastelen kaduilla tai istun junassa/bussissa.
    Ajatukseni lähtevät minuutin jälkeen harhailemaan ja lopputulos oli jatkuvaa kelailua tai sitten kärryiltä putoamista.

As you can see, äänikirjat eivät ole minun juttu.
Ne voivat siis jollekulle sopia, mutta minä en ole oikea kohderyhmä.

Tässä vaiheessa tietysti olin jo vähän sitä mieltä, että turha sovellus.
Koska eihän kukaan nyt voisi lukea kännykän näytöltä kirjoja.
Eihän siinä olisi mitään järkeä.

Mutta nyt kun olen jo pari kirjaa lukenut, voin sanoa, että toimii.
En ole tutustunut saako sovelluksessa säädettyä, minkä kokoinen fontti on ja kuinka paljon tekstiä kerralla näytöllä näkyy, mutta automaattiset asetukset ainakin minun kohdallani toimivat.

Vähän ärsytti tietynlainen herkkyys, että pienellä pyyhkäisyllä saattoikin palata taaksepäin tai sitten ruudun alareunaan ilmaantuu se ”kelausnappi” ja sitä ei meinaa saada pois.
Näistä ongelmista tuskin kärsii kovin moni minun lisäkseni…

Sovelluksen hinta on 16,90 €/kk.
En ole vielä varma aionko maksaa sen, mutta ajatus kyllä houkuttelisi.
Edes pariksi kuukaudeksi?
Hinta voi tuntua äkkiseltään kalliilta, mutta onhan se nopsasti maksanut itsensä takaisin.
Halvemmaksi se tulisi kuin maksaa pois velka kirjastolle.
HUPS.
Paljastus. Ehkä pahin teko, mitä olen koskaan tehnyt.

 

Toinen tärppi, minkä haluaisin antaa on ainakin Netflixistä löytyvä brittiläinen scifisarja Black Mirror.

En halua hirveästi sarjasta paljastaa, mutta pieni myyntipuhe on paikallaan.
Sarjan jokainen jakso on oma tarinansa, jossa jopa päänäyttelijät vaihtuvat. Jokaista jaksoa pystyy katsomaan siis ilman, että tietää mitä edellisessä on tapahtunut.

Sarjassa käsitellään tulevaisuutta.
Millaista se voisi olla teknologian kehittyessä.
Ja erityisesti halutaan pureutua siihen, miten me ihmiset muutumme sen myötä vai muutummeko me?
Turrummeko, tyydymmekö, alistummeko?
Muutummeko vielä entistä itsekkäimmiksi, tuleeko teknologia väliimme?

Sarjan tekijäthän olivat twiitanneet Trumpin voiton jälkeen,
että ”Tämä ei ole sarjaa. Tämä on todellisuutta.”

Ja siitä sarjassa on kyse.
Mahdottomalta tuntuvien asioiden esittämisestä,
koska tosiasiassa ne eivät välttämättä ole hirveän kaukana todellisuudesta
ja voivat toteutua hyvinkin pian tulevaisuudessa.

Sarja on nerokas.
Se käsittelee niin montaa teemaa yhtäaikaa, että se ahdistaa ja kuvottaa.
En ole laskenut kuinka monta kertaa sanonut ääneen ”vittu miten sairasta” sarjaa katsoessamme.
Silti sitä haluaa katsoa lisää.

Sarja on myös hyvin tehty.
Sen teossa ei ole selkeästikään menty helpoimman kautta ja moni näyttelijäsuorituskin on saanut meidän kotisohvalla suitsutusta.

5/5 suositus tälle!

Mistä tunnistaa oikean bloggarin?

bloggeraward.jpeg

No ehdottomasti siitä, että oikea bloggari saa kommenttiboksiinsa haasteen.
HUH.
Tältäkö se tuntuu, se bloggarina oleminen.
Tämä nyt toisaalta ei ollut ihan sellainen perinteinen haaste, vaan kulkee nimellä tunnustus.

Periaatteen nainen jakoi tunnustusta minulle ja yhdeksälle muulle blogille.
Siinä on jotain hauskaa, kun paljastuu, että joku käy oikeasti lukemassa tätä minun blogiani ja jopa pitää sisällöstä niin paljon, että haluaa antaa sille tällaista tunnustusta! (Haluan siis sulkea pois sen vaihtoehdon, että kaikki muut PeNan seuraamat hyvät blogit oli jo saaneet jossain muualla tunnustusta, joten hän joutui tyytymään tällaisiin minun kaltaisiin muka-bloggareihin.)

JOKA tapauksessa olen otettu ja nöyrän kiitollinen.

Haasteen ohjeistushan on seuraavanlainen:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen (done)
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi (done)
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen:

Idea syntyi tavallaan hetken mielijohteesta ja tavallaan sitä oli pyöritellyt mielensä syövereissä jo hyvin pitkänkin aikaa. Jokin bloggaamisessa on minua kiinnostanut vuosikausia, varmaan se itse kirjoittaminen ja ajatusten purkaminen. Kun olin kevättalvella 2015 jo jonkin aikaa seikkaillut deittailun syvissä vesissä ja hauskuuttanut itseäni muiden sinkkubloggareiden hauskoilla tapahtumilla, päätin että minäkin ryhdyn jakamaan kokemuksia. Hauskuudesta voi olla montaa mieltä ja monesti huumori on ollut hyvin kaukana blogin sisällöstä, mutta kirjoittamisen terapeuttinen vaikutus on kiistämätön. I regret nothing.

Anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle:

Jos päätät kirjoittaa julkista blogia, muista, että se on totisesti julkinen ja voi olla helpostikin löydettävissä. Muista tämä varsinkin siinä tapauksessa, että päätät kirjoittaa blogissa muistakin ihmisistä kuin itsestäsi.

Kirjoittaminen on taitolaji ja aina kaikki sävyt eivät välity lukijalle. Varaudu siihen, että internet on mielipiteitä pullollaan ja kaikki eivät ajattele samalla tavalla kuin sinä, eivätkä välttämättä myöskään osaa tulkita kirjoituksiasi haluamallasi tavalla!

Blogeja mahtuu maailmaan, joten ei sitä kai tarvitse niin kauhesti miettiä ja suunnitella. Harva kuitenkaan ehkä tähtää blogillaan tähtiin.
Jos tulee tunne, että haluaisi purkaa asioita ja kirjoittaa niitä ylös – suosittelen lämpimästi.

Sitten tunnustusta.
Olen varma, että noin 99 % bloggaajista, joille haluaisin tunnustusta antaa,
ovat sitä jo saaneet.
Jo ihan senkin takia, että tämä on itselläni seissyt arkistossa jo ainakin viikonpäivät.

Annan tunnustusta Kukkikselle, vaikka tiedän, että se ryökäle on jo sitä saanut ja ennättänyt jopa jakaa eteenpäin.
Myös Selvästi päihtynyt
Suoraanpuhujan päiväkirja
Looking for…
I don’t get you sorry!
ja Sinkkublogi
ansaitsevat tällä kertaa tunnustusta ilman sen kummempaa erittelyä miten ja miksi.

Mitä sinä olisit tehnyt?

Periaatteen nainen muisti minua blogissaan hienolla tunnustuksella.
Täytyy laittaa hyvä kiertämään, mutta ennen kuin ennätän mm. miettiä kymmenen blogia, joille haluaisin antaa itse tunnustusta (hankala tehtävä mm. siksi, että PeNa nimesi öpaut 5 samaa blogia jo), kirjoitan muusta aiheesta.

Tämä on ajatusleikki:

Kuvittele, että lähijunaliikenne on lähes pysähtynyt pahimman iltapäiväruuhkan aikaan. Olet kotimatkalla ja olet seissyt ikuisuudelta tuntuvan tovin junalaiturilla kymmenien, jopa satojen muiden ihmisten kanssa. Reagoit tilanteeseen omalla tavallasi, joko hoet vittuperkelettä pääsi sisällä niin kauan että juna vihdoin saapuu tai sitten otat lungisti ja hyväksyt tilanteen.

Kuvittele, että silmäsi osuvat noin 10-vuotiaaseen tyttöön, joka seisoo laiturin reunalla itkien. Tytön kädet ovat paljaat, vaikka hän muuten onkin pukeutunut säähän sopivalla tavalla. Kädet ovat kirkuvan punaiset ja hän nostaa niitä välillä tärisevien huulten eteen puhaltaakseen niihin lämpöä.

Mitä sinä tekisit tilanteessa?

 

Voin kertoa, mitä 99,5 % prosenttia ihmisistä laiturilla ja/tai junassa eivät tehneet mitään.
Minä hetken koitin hahmottaa tilannetta. Mietin oliko tyttö yksin vai oliko hän jonkun seurassa? Samassa juna saapui laituirille ja kadotin näköyhteyden tyttöön muiden ihmisten ahtautuessa junan kyytiin. Junassa näin hänet ihmismassan takana, toisessa vaunussa, edelleen yksin. Tungin joukon läpi, annoin omat hanskat kylmettyneisiin käsiin ja kysyin mikä oli hätänä.

Onneksi mitään konkreettista hätää ei ollut. Tyttö oli myöhästymässä harjoituksista, koska junia ei ollut tullut. Lisäksi hän oli siinä hitaimmassa, joka pysäkillä pysähtyvässä junassa, joten matkaan menisi tovi.

Rauhoittelin ja kerroin, että myöhästymiselle oli nyt hyvä syy ja varmasti moni muukin tällä hetkellä myöhästyi harjoituksista, tapaamisista ja sovituista jutuista, koska junaliikenne oli sekaisin.
Kun jäin itse pois junasta, kehotin tyttöä pyytämään tarvittaessa joltain muulta aikuiselta rohkeasti apua.

 

Minkä piittamattomuuden vallassa ihmiset nykyään ovat?
Jos jonkin asian luulisi pysäyttävän ja herättävän, niin kylmässä hyperventiloivan lapsen.
Lasten ajatusmaailmassa hätä voi syntyä tällaisesta aikuisen mielestä turhasta asiasta, mutta minä tunnistin itseni 20 vuoden takaa, joten hätä ei ollut silmissäni vähäpätöinen.

Olin tilanteen jälkeen todella vihainen. Jouduin pidättelemään kyyneliä puhuessani tytölle, koska hänen itkuiset silmänsä ja paniikki korostivat ihmisten piittamattomuutta. Miksi muut eivät reagoineet lapseen?
Kauan hän oli laiturilla poukkoillut muiden ihmisten edessä hädissään?

Pyydän. Ihmiset. Välitetään enemmän muista.
Jos elämääni siunaantuu jonain päivänä omia lapsia, haluan että heitä autetaan vastaavassa tilanteessa. Kyse olisi voinut olla paljon pahemmasta hädästä.

Haluan, että minua autetaan, jos joudun hätätilanteeseen.
Ettei ylitseni kävellä, jos saan sairauskohtauksen rautatieasemalla.

Nyt perkele ihmiset herätkää.