Unettomia öitä.

Jossain sivulauseessa taisin mainitakin jo, että kävin maanantaina soveltuvuusarvioinnissa hakemaani asiantuntijatehtävään liittyen.
En ole sen jälkeen onnistunut nukkumaan öitä hyvin ja ajatukset risteilevät niin arvioinnin kun haetun tehtävän ympärillä päivälläkin.

Miksi?
Miksi en saa uskoteltua itselleni, että miettiminen tässä vaiheessa on turhaa?
Miksi ajatukset puristavat mieltä niin pahasti, että viime yönä tuli itku?

Vastaus on pelko.

Koko prosessi, jonka johdosta ollaan tässä pisteessä nyt, on kestänyt neljä kuukautta. Luojan kiitos tässä välissä on ollut kesälomia, koska olisin todennäköisesti muutoin jo lepuuttamassa mieltäni valkoisten seinien ympäröimänä.
Alan siis olla henkisesti ehkä hieman loppu tämän asian miettimiseen.

Ja miksi sitten tämä on ollut näin kuluttavaa?
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että tämä on nyt se askel, joka minun on otettava ja jota minä todella haluan.
Kolikon kääntöpuoli on se, että mitä tapahtuu, jos en saa paikkaa?

Kun soveltuvuusarviointi vielä pykättiin prosessiin mukaan, mieleni valtasi ajatus siitä, että mitä, jos olen riittämätön?
Mitä jos minä olen huono?

 

”Hei, se riittää, että oot vaan oma ittes!”
”Hei kyllä sä händläät sen!”
”Se on menny varmasti tosi hyvin”

NO MUTTA MITÄ JOS EI OLE MENNYT.
Mitä, jos saan palautetta, että en sovellu miltään osin asiantuntijatehtävään ja luulen itsestäni liikoja? Että on suorastaan naurettavaa, jos luulen, että minulla olisi riittävästi kompetenssia?

Minähän lamaannuin arvioinnissa heti alussa täysin.
Flunssa, huonosti nukuttu yö ja se, etten ollut syönyt mitään (MIKÄ JÄRKI?) eivät varmastikaan parantaneet tilannetta, mutta niiden taakse en voi kätkeytyä ja niihin pelkästään vedota.
Päivä tai siis aamu starttasi välittömästi päättelytehtävillä.
Joissa olen omasta mielestäni ihan hyvä.
Naurahdin mielessäni, että 20 minuuttia loogisiin päättelytehtäviin oli enemmän kuin tarpeeksi.
No ei ollut.
Vajaa kolmaosa vastausruuduista jäi tyhjäksi.
Niin ei ole koskaan käynyt.
Neliraajahalvaus iski.

giphy.gif

Lukkotilassa luetun ymmärtämistä mittaavat tehtävät taisivat mennä jotakuinkin penkin alle. Matemaattisten tehtävien edessä sain tsempattua itseäni ja vain pari viimeistä lukujonoa jäi täyttämättä kuuden minuutin aikana.

Päättelytehtäviä seurasi psykologin haastattelu.
Olin jännittynyt, pettynyt, epävarma ja shokissa.
Testit olivat ihan totisesti nujertaneet minut ja pääni sisällä hoin ainoastaan, että ”On naurettavaa edes olla täällä”.
Haastattelu meni osittain sumussa.
Psykologin ”resting bitch face” -ärsytti, tunsin oloni pikkutytöksi ja valuva nokka näytti siltä, kun olisin vuodattanut penkissä kyyneleitä.

Sen jälkeen olin romahtamispisteessä henkisesti.
Istuin vessanpöntölle ja laitoin kaverille viestiä, että tästä ei tule mitään ja tämä menee päin vittua. Kyyneleet kihosi silmiin ja tuhrasi meikkiä.

Romahduksen jälkeen pidin tauon, haukkasin raitista ilmaa, kävin imaisemassa smoothien ja istuin keskellä vilkasta Kamppia.
Silloin rentouduin. Päätin, että vituiksihan tämä on jo mennyt, jos on, joten ei tässä kaiketi kannata enää muuta kuin ottaa kaikki mahdollinen irti.

Ja loppupäivä meni ainakin rennosti, jos nyt ei varsinaisesti hyvin.

 

En tiedä kuinka kauan tätä piinaa kestää ennen kuin saan tulokset.
Fiilis on myös hyvinkin ristiriitainen, haluanko ne todella?
Onko jännitys ja epävarmuus syönyt suoritustasoani niin paljon, että olen antanut itsestäni normista poikkeavan kuvan?
Olenko vaikuttanut osaamattomalta ja kyvyttömältä?

Tietystihän voisi ajatella, että ”no olet jo päässyt arviointiin, joten kyllä työnantaja on sinusta kiinnostunut”. Tietysti.
Mutta minä itseasiassa, ihan rehellisesti, olen sitä mieltä, että vaikka en olisikaan ihan paras vaihtoehto pestiin, olisin päässyt silti tähän asti.
Jotta minulle tulisi hyvä mieli.

 

Mutta en tiedä, miten suhtaudun siihen, jos tulokset ovat huonot.
Ja jos en saa paikkaa.

Eilen tuumasin, kun yöllä kyyneleitä yksin sängyssä valutin, että sitten on aika tehdä jotain radikaalia elämässä.
Koska en jaksa enkä halua olla enää tässä tilassa, jossa niin kovasti haluan päästä eteenpäin, mutta en pääse.
Todennäköisesti joudun myös tarkastelemaan itseäni peilin edessä pitkään.
Ja käymään keskustelua itseni kanssa siitä, että mikä on osaamiseni taso, mitkä ovat vahvuuksiani ja mitkä heikkouksiani.

 

On minunlaiselleni ihmiselle kamala asia olla huono jossakin.
Minä en halua olla huono.
Haluan olla hyvä, mielellään vielä vähän muita parempi,
vaikkei minun sitä tarvitse heille osoittaa.
Minä kartan asioita, joissa olen huono. Kuten pesä-, jalka- ja koripalloa.
Jos saan arvioinnin tulokseksi, etten sovellu hakemaani tehtävään, olen huono.

Tässä tyhjentävä loppukaneetti:

1329850018394_6575853

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s