Maanantain randomit.

Blogin saralla on ollut vähän hiljaista viime aikoina.
On ollut kiirettä, flunssaa ja kirjoituslukkoa.
On ollut satoja ajatuksia, joista kirjoittaa.
Meinasin esimerkiksi työntää lusikkani Lidlin maitomainossoppaan, mutta taisin jäädä hieman pelkäämään uutta hyökkäystä, jonka Hupparikansan puolella -kirjoitus sai aikaiseksi.
Jos siis pelkää tulevansa väärinymmärretyksi, kannattaa vaan pitää turpansa kiinni.
Elämänohje tuleville jälkipolville.

Mutta hiljaisuus kirjoittamisen saralla saa nyt loppua ja tarjoan teille ajatusten sekamelskaa:

Halloween oli ihan huippu.

Halloweenin yksi ehdoton hyvä puoli on, että olen muutaman vuoden ajan antanut itselleni siunauksen aloittaa varsinaisen joulufiilistelyn heti, kun kurpitsoista ja kummituksista on päästy yli.
ELI tervetuloa joulu!!

Aiempina vuosina olen itse ollut järjestämässä juhlia, mutta tänä vuonna kauhujen yön järkkäsi joku muu. Oli ihanaa huolehtia vain omasta asusta ja pienistä tuliaisista.

Olin positiivisesti yllättynyt ja myös otettu ystävieni panostuksesta ja oli ihanaa viettää iltaa suuremmalla porukalla, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän panostaneet pukeutumiseen. Jos emme olisi jatkaneet huonoille jatkoille, joissa vain 5 % väestä oli pukeutunut ja puvut olivat sieltä Punanaamion Seksikkäät puvut -kategoriasta, ilta olisi saanut arvosanakseen täydet viisi pistettä.

14915223_10154681844069777_7846342664521322876_n

Minun mielestä on myös olennaista, että tarjoilut juhlissa ovat teeman mukaisia. Siksi toin mukanani juustoja, keksejä ja lihakallon, joka nimettiin Paavoksi.
Lihakallon toteutus oli helppoa, koska sitä varten tarvitsi hankkia vain
yksi muovinen pääkallo,
muovikelmua ja
lihaa (käytin prosciuttoa ja schwarzwaldin kinkkua).

Kallo kelmutetaan ensin ja sitten lihasiivut asetellaan kallon päälle. Tässä vaiheessa olin sitä mieltä, että vituiksihan tämä yritys meni. Kinkkut lörpöttivät sieltä täältä ja osa hädintuskin pysyi paikoillaan. Vedin vielä tiiviisti kelmua useamman kerroksen kallon päälle ja annoin sen viettää sellaisenaan kolmisen tuntia jääkaapissa – ja TADAA. Lopputulos oli huomattavasti parempi ja kallo sai osakseen ansaitsemaansa huomiota.
Siitä tuli tosiasiassa niin ällö, etten itse syönyt yhtäkään kinkkuviipaletta koko illan aikana.

Tämä oli siitä tervetullut uusi tulokas tarjoilupöytään, että se on suolainen.
On nimittäin huomattavasti helpompi keksiä makeaa tarjottavaa kauhuteemalla kuin suolaista! Tämä pääsee siis ehdottomasti jatkoon.

Uudet työt, uudet kuviot

Vaikka tuntuu jossain määrin utopistiselta sanoa se ääneen, niin uusi työsopimukseni astuu voimaan huomenna.
Siitäkin huolimatta, että en ole

A. Kirjoittanut vielä uutta työsopimusta
B. Tietoinen kenelle nykyiset työni jaetaan
C. Tietoinen missä tulen fyysisesti olemaan huomisesta eteenpäin
D. Mitä työtehtäviä minun tulisi huomenna alkaa tehdä

Pikkujuttuja sanoisinko..
Mutta ennenkuin pelästytte ja kauhistutte, niin selitettäköön, että asioiden hidas eteneminen johtuu siitä, että siirryn uuteen tehtävään yhtiön sisällä ja nykyisessä yksikössäni on pienimuotoinen kaaos meneillään, joten siirtymä yritetään tehdä mahdollisimman joustavasti ja jouhevasti.

Olen kokenut paljon huonoa omaatuntoa siitä, että tiedän nykyisten työkavereideni hautautuvan työmäärän alle loppuvuodeksi. Ja vaikka tiedän, ettei minun sitä tarvitsisi ajatella tai siitä murehtia, niin silti teen niin.

Koska mitään konkreettisia muutoksia ei ole vielä tapahtunut, en ole myöskään ihan täysin sisäistänyt, että huomisesta eteenpäin tittelini ja palkkani on eri kuin mitä se on tänään.
KUINKA SIISTIÄ?

Mitä jos hajuaisti katoaisi?

Kärsin koko viime viikon perinteisestä räkäflunssasta.
Se ei olisi vituttanut niin paljoa, ellei kyse olisi ollut toisesta flunssasta lokakuun aikana??
Minulla on melko hyvä vastustuskyky ja viime aikoina pöpö on tarttunut minuun vain Rentun kautta. Siksi kaksi flunssaa kuussa on outoa ja ennen kaikkea liikaa.
Jotenkin minulla kuitenkin on ollut koko lokakuun ajan sellainen tunne, etten olisi ihan kunnolla edes parantunut aiemmasta flunssasta, joten ehkä se nyt on taltutettu (vaikea uskoa, kun kylmetin itseni melko pahasti halloween-yönä).

Ensimmäisen kerran hajuaistini katosi flunssan vuoksi muutama vuosi sitten. Se oli todella outoa, koska en ollut yhtään tottunut siihen. Lopputuloshan oli mm. se, että kotini haisi käymälältä seuraavan parin viikon ajan, koska olin unohtanut jotain helposti pilaantuvaa roskikseen, kun en ollut sitä haistanut..

Sen lisäksi, että hajuaistin katoaminen voisi aiheuttaa ihan todellisia vaaratilanteita ja epämiellyttäviä hajuja (mm. hiki) muille, katastrofaalisinta olisi makuaistin menettäminen. Olen tehnyt hyviä ruokia viikon ajan, mutta en ole maistanut juuri perusmakujen suola & makea lisäksi mitään. Kaikki vivahteet ovat olleet poissa, joten syöminen on ollut hyvin tylsää.
Siitä huolimatta sain tuhottua mm. rasiallisen uusia suklaakuorrutettuja Omareita, vaikka maistoin vain sokerin. Omarin kermainen ja kinuskinen maku jäi pelistä pois.

Miten kamalaa siis olisikaan, jos ei voisi haistaa eikä sen myötä myöskään maistaa mitään? Luin internetin ihmeellisestä maailmasta, että hajuaistin voi kadottaa flunssan takia jopa vuosiksi. ONNEKSI olen pikkuhiljaa saamassa sitä takaisin.

Kuka valitsee äänikirjojen lukijat?

Otin viime viikolla käyttöön Bookbeatin, joka on kirjaston puhelimeesi tarjoava sovellus. Osa valikoimasta on pelkästään luettavina versioina, osa äänikirjoina ja osa sekä että.
Lukeminen puhelinmennäytöstä ei ehkä ole ihan se minun juttu, joten testailin äänikirjojen maailmaa.
Ja toistaiseksi ainut mielipide ja fiilis on, että kuka valitsee äänikirjojen lukijat?

Joko äänet ovat tylsiä, teokseen sopimattomia tai tavalla tai toisella ärsyttäviä.
Ihan vielä en siis Bookbeatin puolesta liputa, mutta ajatus on todella hieno.
Ehkä sittenkin voisin testata sitä kirjojen lukemista kuuntelun sijaan?

Mikko_fani_90

Jo pitkän aikaa olen ollut sitä mieltä, että kun minulle jonain päivänä tarjoutuu tilaisuus pyytää ketä tahansa julkisuuden henkilö kanssani illalliselle, se tulee olemaan oikeutetusti Mikko Kuustonen.

En ole tiennyt miehestä paljon, en ole kuunnellut hänen musiikkituotantoaan päivin ja öin, mutta joku hänessä on viehättänyt syvästi. Kukaan ei voi suhtautua itseensä niin valtavalla määrällä sarkasmia ja huumoria kuin Mikko, jos ei ole kulkenut elämässään raskaita mäkiä, rämpinyt risuissa ja noussut useammasta suosta ylös.

Perjantainen Vain elämää -jakso vahvisti entisestään käsitystäni Kuustosesta.
Ei kyyneliä, vaikka ilmassa tuntui väreilevän paljonkin vahvoja tunteita.
Syvältä pursuavaa viisautta.
Iloa, naurua, huumoria.

index

Jos koittaa päivä, että nykyinen suhde päättyy, hankin aikakoneen ja sukellan vuosikymmenten taakse hakemaan nuoren Mikko Kuustosen tähän päivään.
Ja meistä tulee tuliset rakastajat.

 

Suvi, I feel you!

Olen onnistunut katsomaan tämän Vain elämää -tuotantokauden kaikki telkkarissa esitetyt jaksot. Vaikka en ole mikään formaatin vannoutunut fani ja ärsyttää ihan julmetusti esimerkiksi se, että vedot on jo televisiota varten miksattu ja editoitu, jaksot onnistuvat aina vähän säväyttämään.

Viime perjantaita odotin innolla, koska silloin koitti Suvi Teräsniskan päivä.
En ole myöskään Suvin vannoutunut fani, mutta hänen äänessään on jotain, mikä pääsee ihon alle. Näitä syksyn Vain elämää -jaksoja katsoneena olen myös kokenut jonkinlaista sielunsisaruuttaa Suvin kanssa, joten oli mielenkiintoista päästä katsomaan pintaa syvemmälle.

Ja sieltähän se sitten tuli, Suvin romahdus ja tunnustus.
Hän kertoi pöydän päässä itkien, miten paljon häntä oli jännittänyt lähtä ohjelmaan mukaan, koska hän on vain laulaja.
Yhtäkkiä se vahva ja itsevarma kuori mureni katsojien ja muiden artistien edessä.
Sen alta paljastui nuori, epävarma nainen.

Ja minä itkin Suvin mukana.
Tietysti tuo hetki oli koskettava, koska katsojallekin välittyi tunne siitä, miten raskaalta asia oli Teräsniskasta tuntunut.
Mutta nyyhkytin sohvan nurkassa myös siksi, että samaistuin tuohon epävarmuuteen, riittämättömyyteen. Siihen tunteeseen, kun kokee olevansa muihin verrattuna ”vain” jotain.

Enkä usko olevani ainoa, joka kokee epävarmuutta.
Minä olen jatkuvasti epävarma.
Töissä, kadulla, kotona.
Milloin olen epävarma ulkonäöstäni, milloin teoistani, sanoistani, osaamisestani, kyvyistäni, mielipiteistäni taikka ajatuksistani.

Toisinaan epävarmuus velloo sisällä voimakkaasti.
Silloin se häiritsee yöunia ja lamauttaa päivällä.
Joskus se muistuttaa itsestään vain pienenä jännityksenä,
jolloin sitä on helpompi hallita. Mutta aina se on olemassa.

 

Minä aion tehdä itselleni lupauksen.
Aion olla (jälleen) vähän armollisempi itselleni.
Koska kaikki tämä epävarmuus johtuu itsekriittisyydestä.
Siitä, että minä itse olen itselleni armoton ja julma.
Se ei johdu siitä, että saisin jatkuvasti ympäriltäni viestejä huonosta suoriutumisesta.
Se johtuu siitä, että itse vaadin itseltäni niin paljon.

On myös ehkä hyvä muistaa, että me kaikki olemme epävarmoja.
Joskus on myös tullut huomattua ihmisten sisäisen ja ulkoisen epävarmuuden olevan kääntäen verrannollisia. Mitä varmemman kuvan itsestään joku antaa, sitä epävarmempi hän tosiasiassa saattaa olla.

 

 

Oikaisu.

Kun Hupparikansan puolella -kirjoitus tuntui herättävän paljon kommentointia myös sähköpostin muodossa, ajattelin oikaista pari ehkä väärin muotoutunutta ajatusta.

Kyse oli postauksesta, jossa halusin asettua kerrankin nuorten puolelle, koska yleinen suhtautuminen on aina enemmän tai vähemmän tuomitsevaa.

Omat näkemykseni jäivät hyvin pintapuolisesti, koska kaikkien syy-seuraussuhteiden puiminen olisi edellyttänyt kirjan kirjoittamista aiheesta. Esitin myös ajatuksia yleisellä tasolla. Nuorten kirjo on laaja, enkä eritellyt sen kummemmin esimerkiksi minkä ikäisistä tai minkälaisista taustoista tulevista nuorista puhun.

Jos joku sai ajatuksen, että esimerkiksi hyväksyn Opettaja sekoaa -videon nuorten käyttäytymisen, se ajatus on väärä.

En siis ajattele naiivisti, että keskusteleminen nuorten kanssa olisi ratkaisu kaikkeen. Mutta haluan kuitenkin huomauttaa, että moni nuori on jäänyt vaille kasvatusta eikä ole saanut kotoa eväitä elämään. Jos nuori ei ole lapsena oppinut, että ruokapöydässä ei pidetä pipoa päässä, koska hän ei ole koskaan syönyt ruokapöydän ääressä vanhempien kanssa, voi hän suhtautua sellaiseen kieltoon 13-vuoden ikäisenä negatiivisesti.

Vaikka siis esitin melko pelkistettyjä mielipiteitä, on niiden taustalla monisyisiä syy-seuraussuhteita.

Ja edelleen olen sitä mieltä, että nuoret ovat hienoja ihmisiä. Heistä on pidettävä huolta, koska kaikilla ei ole elämässään vastuullisia aikuisia ihmisiä.

Rauhaa ja rakkautta kaikkien viikonloppuun ❤

*Salaisuus*

Psst…

Ihan vaan halusin ilmoittaa, vaikkei tieto vielä olekaan yleistä, enkä saa Facebookissa jakaa, että sain sen paikan.

O1XYq83.gif

Nyt voin heittää nämä mielessä pyörineet varavaihtoehdot mäkeen:

tumblr_na49hgrgeo1shqc7jo1_500

Hupparikansan puolella!

Tällä viikolla vietetään nuorisotyön viikkoa.
Some on täyttynyt kuvilla, joita on koristettu hashtageilla #syrjinnästävapaa ja #hupparikansanpuolella.
Kannoin itsekin korteni kekoon eilen jakamalla Instagramissa kuvan moisella tunnisteella.

Minä olen ollut ehkä vähän erikoinen nuori.
Ystävä- ja kaveripiirini oli laaja ja siinä sekottui paljon ihmisiä, jotka eivät olisi koskaan olleet tekemisissä toistensa kanssa. Niitä luokan hiljaisia hiirulaisia ja niitä välitunnilla röökiä kiskovia koviksia. Minä kävin perjantaina konsertissa soittamassa viulua, lauantaina puistossa vetämässä kännit ja sunnuntaina kirkossa messussa muiden isosten kanssa.
Olin koulussa tunnollinen opiskelija ja luulen, ettei kukaan opettaja olisi uskonut, että vedän viikonloppuisin Leijona-pullosta raakana huikkaa.
Olen viettänyt aikaa yläasteikäisenä sellaisissa piireissä, että niskavillat nousevat välillä ajatuksestakin pystyyn. Niiden aikojen vuoksi suhtaudun esimerkiksi huumeisiin hyvin kielteisesti.

Jos mietin syitä siihen miksi en ole elämäni risteyskohdissa päätynyt huonommille poluille, ovat elämäni varrella vaikuttaneet aikuiset merkittävässä roolissa. Siinä missä omat vanhemmat ovat tietysti vaikuttaneet tehtyihin valintoihin, on mukana ollut muitakin tärkeitä aikuisia viulunsoitonopettajasta aina seurakunnan nuorisotyönohjaajaan.
Olen saanut elää ja kasvaa tukevassa ympäristössä, jossa ei ole tuomittu taikka vähätelty. Kotona on vallinut välittämisen ilmapiiri. On asetettu rajoja, mutta on myös annettu kokeilla.

Nykyajan nuoret ovat aikuisten kasvattamia.
Nuoret ovat ympäristön vaikutuksille hyvin alttiita ja näyttävät monesti toteen, miten joukossa tyhmyys tiivistyy. He kokeilevat, uhmaavat, rikkovat rajoja, törttöilevät ja hutiloivat. Se kuuluu nuoruuteen ja kasvamiseen. Nuoret ovat raakileita, he etsivät itseään ja paikkaansa, ja yrittävät hahmottaa maailmaa ympärillään.
On kamala ajatus, että tällaiset keskeneräiset ihmiset tuomitaan toivottomiksi vätyksiksi.

Aikuisilla on vastuu nuorten kasvattamisesta ja tukemisesta.

Olen montaa mieltä siitä Opettaja sekoaa-videosta.
Siinä ylittyy raja niin opettajalla kuin nuorillakin.

Aina sanotaan, että nuorten pitäisi kunnioittaa vanhempia.
Mutta mitä se on se sellainen kunnioitus, jota ei ansaita?
Minun mielestäni kunnioitusta täytyy osoittaa molemminpuolin ja täytyy myös osoittaa olevansa sen arvoinen.
Nuoret ovat fiksuja ja osaavat kyseenalaistaa sääntöjä ja normeja.
Heille ei riitä vastaukseksi pelkkä ”no koska näin pitää tehdä”.

Nuorten kanssa toimiessa avainasemassa on luottamus ja ymmärrys.
Maailma, jossa nuoret elävät nykyään on hyvin erilainen kuin mitä se oli 10, 20 tai peräti 30 vuotta sitten.
Se on hyvin paljon raadollisempi.
Ympäristö, eli me aikuiset asetamme heille hirveästi paineita ja odotuksia.
Nuorilta vaaditaan aikuistumista hyvin aikaisessa vaiheessa. Siinä iässä, kun minun mielestäni olisi vielä terveellistä leikkiä.
Sosiaalisen median vaikutuksesta en viitsi edes aloittaa, mutta sanottakoon, että: PAINEITA.

Nuorten kanssa tekemisissä olevien aikuisten pitäisi olla valveutuneita. Heiltä pitäisi löytyä ymmärrystä, tuntemusta ja aitoa kiinnostusta nuoria ja heidän maailmaansa kohtaan. Ei voida vedota pelkästään niihin ”silloin kun minä olin nuori” -väittämiin.

Se mikä opettaja sekoaa -videosta tuli myös mieleen, on tietysti kasvatus.
Ja nimenomaan kotoa tuleva kasvatus.
Minä en olisi koskaan ikinä milloinkaan puhunut vastaavasti kenellekään opettajalle nuorena. En ylipäänsä kenellekään aikuiselle.  Olisin saanut ikuisen arestin, tukkapöllyn ja varmaan joutunut johonkin kidutuskammioon loppuelämäkseni, jos asia olisi kantaunut kotona äidin korviin.

 

 

Mutta hatunnosto kaikille, jotka tekevät töitä nuorten hyvinvoinnin eteen ja tekevät työtään ansioituneesti. Teillä on arvaamattoman suuri rooli siinä, minkälaisia nuoria aikuisia Suomessa tavataan 5-15 vuoden kuluttua.

Jokainen aikuinen voi ottaa vastuun nuorten kasvattamisesta ja tukemisesta, vaikkei työkseen sitä tekisikään.

Ollaan yhdessä hupparikansan puolella!

Vauva.fi:n parhaat.

Kun on tylsää, täytyy keksiä itselleen viihdettä.
Hakusanat ”Mitä tehdä, kun on tylsää” antaisivat todennäköisesti, jos ei nyt ensimmäisenä niin ainakin toisena, hakutulokseksi Vauva.fi-sivun.

Vauva.fi-ilmiö lienee kaikille tuttu,
sillä kaikki hakusanat vievät Vauva.fi:n keskustelupalstalle.

Meninpä kenties ensimmäistä kertaa ihan tuonne sivustolle, josta voi selailla eri keskusteluja. (Yksittäisiä keskusteluja olen kyllä aiemminkin selannut, juurikin googlehakujen tuloksena.)
Ensimmäinen reaktio oli jotakuinkin tyrmistys:
uusia keskusteluja putkahtelee parhaillaan useampi minuutissa ja muutenkin kuhina käy myös vanhempien keskutelujen äärellä aktiivisena.

Kokosin tämän hetken (otsikkotasolla) parhaimpia keskusteluita:

sieppaa

Pakko kysyä, että mikä on kenttätakki?
Kaiken lisäksi on todettava, että tiedän loppupeleissä hyvin vähän miehiä, jotka pukeutuvat bomberiin taikka ”nahkarotsiin”. Keskustelun aloittaja varmaan seurustelee Soldiers of Odinin jäsenen kanssa.

sieppaa

Ei keskustelua ilman politiikkaa.
Ja mikä johtopäätös!
Kyllä, minä suhtaudun suvaitsevasti ihmisiin vain siksi, että kuulun Suvakki-salaliittoon, jonka ainoa tarkoitus on saada Suomeen lisää islaminuskoisia!

sieppaa

Vauva.fi-sivustolla keskustelevia yhdistää yksi tekijä: he ovat fiksumpia kuin 95 % muusta väestöstä.
Keskustelupalstalla viljellään ahkerasti hyväksi todettua jälkiviisautta, joten jos haluaa vaikka työpaikan kahvipöydässä päästä pätemään, miten asiat olisi pitänyt tehdä, kannattaa käydä tutkimassa keskusteluja.

sieppaa

Ketkä?
En käsitä, miksi ketään voisi kiinnostaa missä Hagmanit asuvat.
Ei vaikuta minun perunan kilohintaan millään lailla.

sieppaa

Näitä ”söin lohen mätiä, olenko raskaana?” -keskusteluja on webbi pullollaan.
Valitettavasti tällaisissa tilanteissa, jos se jälkiehkäisypilleri on syystä taikka toisesta jäänyt ottamatta, vaikka syytä olisi ollut, ei voi kun luottaa luojaan ja odottaa niitä kuukautisia. Jos siemen on alkanut itämään, niin keskustelupalstoilla asian purkaminen ei sitä keskeytä, valitettavasti.

sieppaa

Ihan piti katsoa, että mikä/kuka se tämä Pipsa on, kun on ihan official-ketju ja käy vielä melko kuumanakin.

Ketjun avattuani en edelleenkään tiedä kuka on Pipsa.
Ilmeisesti joku b-/vloggari.
Ainakin ketjun aloittaja halusi kuulla heti kärkeen mielipiteitä, että minkälaisen hiustyylin kanssa Pipsa mahtaa tulla kampaajalta. En yllättynyt, että ”Kalju sopisi parhaiten, kun on niin onnettomat hiukset, joita ei edes viitsi laittaa” -kortti heitettiin pöytään jo viidennessä vastauksessa.
Hienoa suomalaiset!

sieppaa

Onneksi terveydenhoitajana toimimisen edellytyksenä ei ole omat lapset.
Kukin kuitenkin tallaa tyylillään, eikä kenenkään ole pakko hankkia lapsia oli missä ammatissa hyvänsä.