Ero tekee hyvää.

 

Omistin viikonlopun ystävilleni ja itselleni (ja vähän alkoholillekin, valitettavasti).
Ja se oli ihan parasta!
Perjantaina sain älynväläyksen kotimatkalla ja kävinkin heittämässä pienen ylimääräisen lenkin IKEAn kautta.
Loppuillan kasasin keittiöön uutta hyllyä, järjestin sille tilaa ja sommittelin tavaroita hyllyille. Minulle on suotu luonne, jonka vuoksi haluan toteuttaa ideat ja ajatukset just heti nyt. Huominenkin voi olla liian kaukana – idea voi muuttua yhdessä yössä latteaksi.

Miten ihanaa oli puuhastella omassa rauhassa!
Ähistä ja puhista ilman, että kukaan on kommentoimassa tekemisiä.
Ei ketään jaloissa pyörimässä, eikä ketään kenelle olisi tarvetta tehdä ruokaa (söin päivälliseksi ja iltapalaksi muroja!) IHAN PARASTA.

Miten ihanaa oli nukkua yö yksin!
Levittäytyä kapeahkolle sängylle äksäksi ja kahmia tyynyjä kainaloon.
Ei turhaa hikoilua, eikä ylimääräisiä kuorsauksen ääniä.
IHAN PARASTA.

Miten ihanaa oli viettää rauhallista aamua yksin.
Keittää kahvia ja paistaa munia vain itselle.
Ei toisen sotkuja siivottavana, eikä valitusta lastenohjelmien katsomisesta.
IHAN PARASTA.

Se oli IHAN PARASTA.

 

 

 

Me ollaan eläimiä.

Olen tässä viime aikoina mietiskellyt paljon ihmisiä ja ihmisyyttä.
Kulttuureja, tapoja ja tottumuksia.
Olen pohdiskellut etiikkaa ja moraalia käsitteinä ja miettinyt parisuhdetta (omaa ja muiden).

Kaikkea olen koittanut mielessäni pyörittää siitä näkökulmasta, että me ihmiset olemme eläimiä. Evoluution myötä meistä on kehittynyt (ainakin omasta mielestämme) älykkäin laji, joka maan pinnalla taivaltaa. Me olemme oppineet luomaan ja hyödyntämään tekniikkaa arkielämässä ja muodostamamme yhteisöt toimivat monimutkaisemmin ja -muotoisemmin kuin muilla lajeilla.

Mutta olisiko joskus avartavaa tarkastella toimiamme ja tekojamme siitä näkökulmasta, että me olemme eläimiä? Että me polveudumme simpansseista ja meissä joskus saattaa olla havaittavissa jäänteitä sukujuuristamme.

Olen esimerkiksi miettinyt parisuhteita ja avioitumista.
Kun meidän ihmisten kulttuurissa tuntuu vallitsevan käsite siitä, että yksiavioisuus olisi ainut oikea tapa elää. Avioeroja on vähän karsastettu, vaikka tilastot ovat pitkän aikaa puhuneet niiden (huolettavankin) suuresta määrästä.
Minä en sano, että ero on aina välttämättä se paras ratkaisu, mutta toisaalta olen iloinen siitä, että eron vuoksi ketää ei kivitetä hengiltä tai polteta roviolla.

Mutta jos simpanssien elämään tutustuu, niin huomaa, että heidän tapoihinsa kuuluu käydä pusikossa nussimassa vähän kaikkien kanssa. Ristiin rastiin siinä omassa piirissä, and it’s okay.

Joten onko käsitys yksiavioisuudesta ja sen ihannointi syntynyt evoluution myötä vai ovatko ihmiset luoneet sen?
Jos joku kokee tarvetta ja halua moniavioisuuteen, niin voiko kyse olla vain hänen juuristaan? Hänen perimästään? Siitä, että hän tosiasiassa on eläin siinä missä simpanssikin?

 

Ja viimeistään tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minähän en tiedä juuri mitään biologiasta. Nämä ajatukset ovat täysin minun pienen mieleni tuotoksia, enkä ole edes kauheasti perehtynyt näiden ajatusten syntymisenkään jälkeen aihealueeseen.

Mutta olen siis myös miettinyt etiikkaa, moraalia ja empatiakykyä.
Tuomitsemme toisiamme hirveän herkästi siitä, että jos joku ei osaa asettua toisen asemaan. Epäitsekkyyttä pidetään hyveenä.

Mutta emmekö me ole eläiminä loppupeleissä hyvinkin itsekkäitä?
Kaikkia ohjaa vietti selviytymisestä.
Sehän on kuitenkin loppupeleissä tärkeintä, oma ja lähipiirin hengissä pysyminen.
Se, että meillä on talot, autot ja työpaikat ei ole välttämättä poistanut alkukantaista selviytymisviettä, vaikka ympäristömme eroaa hyvinkin paljon siitä, missä ympäristössä muut lajit elävät.

Väitän, että ihminen voi oppia ajattelemaan epäitsekkäämmin.
Mutta väitän myös, että ihminen synnynnäisesti on hyvinkin itsekäs ja kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan.
Ei tämä maailma kovin pitkälle tule pyörimään, jos emme opi huolehtimaan enemmän toisista, myös niistä oman lähipiirin ulkopuolelle jäävistä.
Mutta auttaisiko asiaan se, että ymmärtäisimme paremmin omaa ajattelumaailmaamme ja syitä siihen?

 

Näitä ja muita ajatuksia kun aikani pyörittelin mielessä, päädyin jälleen kerran siihen umpikujaan: mikä on elämän tarkoitus?

Tuntuu hassulta ajatella, että me ihmiset olemme syntyneet tänne vain kehittyäksemme älykkäimmiksi ihmisiksi. Esimerkiksi elämän tarkoituksen pohtiminen on selkeästi yksi osoitus siitä, että eroamme muista eläimistä ja lajeista.
Onko tarkoitus, että kasvamme henkisesti epäitsekkäämmiksi, rakastavammiksi ja tuomme maailmaan jotain hyvää uusille sukupolville?

Ken tietää.

Aivan, tiedän mitä mietitte nyt.

chbxQvo

Mutta tiedättekös:

tumblr_lujfqhjqex1qkmpj8o1_500