Kun Sinkkis kasvoi aikuiseksi.

Kuolemanpelosta aikuisuuteen.
Tätäkin aihetta olen käynyt pyörittelemään mielessäni sen jälkeen, kun Kukkis kirjoitti blogissaan uskottavuusongelmista.
Vähän ikäkriisistä ja siitä, että pitäisikö ylipäänsä kriiseillä.
Vähän siitä, että mitä 36-vuotiaalta aikuiselta odotetaan ja kuka ne odotukset asettaa.

Minä elän sitä hullunkurista aikaa elämässä, kun toisaalla ovat ne ikätoverit, joiden suurin päämäärä on päästä perjantaina känniin ja toisaalla ovat ne, jotka ovat jo perustaneet tai perustamassa perhettä. On omakotitaloa, lainaa, koira ja positiivinen raskaustesti. Vielä siitä vähän pidemmällä ovat ne, jotka ovat jo ennättäneet käydä nämä läpi ja ovat siirtyneet uusintakierrokselle.

Sitten olen minä.
Naurahtelen, kun joku kysyy asunnon tai lapsien hankkimisesta.
Minäkö?
Että millä rahalla?
Lapsiako, minulleko?

Olen toisessa hetkessä niin lapsi kuin olla ja saattaa.
Haluan ravistella itseni irti velvollisuuksista, yllättyä uusista ja vähän tutummistakin asioista, haluan olla ajattelematta vuoden päähän ja kaataa desin sokeria murojen päälle.

Ja joskus olen paljon aikuisempi.
Harkitseva, hätiköimätön nuori nainen, joka luo elämässä PTS:iä.
Kirjoittaa sähköposteja kirjakielellä, käyttää sivistyssanoja ja pohtii viinilasin äärellä elämän tarkoitusta.

 

Sitä minä olen.
Olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että en aio olla mitään sen takia, että minulta odotettaisiin jonkinlaista käyttäytymistä tai toimintaa. Haluan säilyttää lapsenmielisyyteni ja kyvyn nauttia sekä innostua hyvin pienistä asioista.

Toisille aikuisuus merkitsee selkeästi sitä osaa elämästä, johon kuuluu perhe, asuntolaina ja koira. Yksi samanikäinen työkaverini on juuri tämän ajattelumallin edustaja. On ollut niin tärkeää, lähinnä ulkoisen hyväksynnän vuoksi, harppoa kohti ”aikuisuutta” ja rutiineja, perhekeskeistä elämää ja arkea. Ja sitten kuin salamana kirkkaana taivaalta koittaa hetki, kun koko illuusio puhkeaa. Ja yhtäkkiä jäljellä on velallinen viikonloppuvanhempi.

Minä en väitä, että näissä valinnoissa olisi ollut jotain vikaa.
Mutta tilannetta ulkopuolisen silmin seuranneena sanoisin, että asioita ei kannata tehdä siksi, että jonkun mielestä niin pitää tehdä, vaan siksi, että se tuntuu luontevalta ja hyvältä ratkaisulta, että sitä aidosti haluaa.

Minä olen ajokortiton, asuntosäästötön, impulsiivinen nuori aikuinen.
Minä näen aikuisuuden mielentilana, enkä mittaa sitä materiana.
Aikuisen erottaa lapsesta mielestäni riippumattomuus, kyky selvitä asioista ja elämästä yksin. Tätäkin merkittävämpi ero on kyky ja tahto huolehtia muista.

 

Näiden aatoksien jälkeen Facebookissa vastaan tuli nämä aikuisuudesta koomisesti kertovat kuvat ja jouduin toteamaan, että kyllä minä sittenkin taidan olla aikuinen.
Vaikka vieläkin
jyrsin kynsiäni,
kuljen mieluummin ilman laukkua kuin laukun kanssa (koska sitten se on lähes tyhjä),
joudun kuun lopussa venyttämään penniä,
noudatan pukeutumisessani ”mukavuus ennen kaikkea” -mantraa,
opettelen juomaan viinejä.

Numero kolmonen muuten osui ja upposi!

Mainokset

5 thoughts on “Kun Sinkkis kasvoi aikuiseksi.

  1. M32 sanoo:

    Tuttu aihe monelle ja liittynee vahvasti kolmenkympin kriisiin 🙂 Mainitsemasi ”kyky ja tahto huolehtia muista” on hyvä! Itse olen pohtinut asiaa siltä kannalta että aikuinen ihminen tuntee ja hyväksyy itsensä kaikkine puutteineen ja ”klikkeineen”. Nyt kun asiaa miettii niin tämähän liittyy siihen mitä kirjoitit eli tekee mitä itse haluaa välittämättä ulkoisista paineista.

    Terveisin vuokralla asuva ja autoton 32-vuotias

    Tykkää

    • Itseasiassa just eilen mietin iltasella, että ehkä aikuisuuteen kuuluu juurikin joku sellanen itsetuntemus ja itsensä hyväksyminen. Tai ainakin ite oon huomannu, että iän myötä sitä on alkanu suhtautumaan itseensä myönteisemmin ja välittää päivä päivältä vähemmän siitä, mitä muut ajattelee (kulkee aika käsi kädessä, kuten säkin huomioit). Ja toisaalta itsensä hyväksymiseen liittyy olennaisesti itsensä tunteminen.

      Mutta ehkä tällainen jonkinlainen ”stereotypinen aikuinen” -käsite alkaa murentua nykymaailmassa 🙂

      Kiva kun heitit kommenttia, en ainakaan muista nimimerkkiin aiemmin törmänneeni, joten teretulemast joukkohon! 🙂

      Tykkää

  2. M32 sanoo:

    Kiitos! 🙂 En ole muistaakseni aikaisemmin mitään kommentoinut. Blogiasi olen tosin lukenut pitemmän aikaan, nyt vasta uskalsin tahi tuli sopiva sauma kommentoida. Jatka ihmeessä kirjoittelua! Blogiasi ja ajatuksiasi on ilo lukea!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s