Tyrehtynyt runosuoni.

Minulla olisi paljon kerottavaa ja kirjoitettavaa.
Olen aloittanut useammankin kirjoituksen, mutta jättänyt ne kesken,
koska sävy on jäänyt liian laimeaksi ja/tai lopulta sanottava onkin loppunut.

 

Olisin halunnut kirjoittaa muun muassa rakkaudesta.

Siitä miten rakkautta on niin monenlaista ja miten se muuttaa jatkuvasti muotoaan.
Elän sitä vaihetta, kun rakkaus on vielä aivokemiallinen reaktio. On joku sellainen tunne, jota on vaikea selittää, mutta se sitoo vahvasti toiseen ihmiseen ja luo hyvän olon tunnetta päästä varpaisiin, kun sen toisen kanssa on lähekkäin.

Olen minä ennenkin rakastanut. Mutta tällä kertaa olen eri tavalla valmistautunut. Olen ymmärtänyt, oivaltanut ja sisäistänyt sen, että tämä biologinen vaihde ei kestä loputtomiin. Aivoni lopettavat jossain vaiheessa huutamisen, että ”harrasta tuon kanssa seksiä, koska se tuoksuu ja näyttää hyvältä ja tunnet vahvaa seksuaalista vetoa häneen”.

Jossain vaiheessa väistämättä tulee se paljon puhuttu arki vastaan ja alkuhuuma loppuu.
Se vaihe, jossa yleensä minä olen kyllästynyt ja alkanut havainnoimaan toisen huonoja puolia ja puutteita, jotka ovat osoittautuneet suhteen kannalta hyvinkin kriittisiksi.
Olen henkisesti valmiimpi arjen kohtaamiseen ja siihen, että jossain vaiheessa rakkauden eteen täytyy alka tehdä töitä, eikä saa jättää toisen huomiointia vähemmälle, vaikka perhoset eivät enää vatsassa liitelisikään.

 

Olisin halunnut kirjoittaa myös itsekriittisyydestä ja perfektionismista.

Siitä, miten paljon olen harrastanut viime aikoina itsetutkiskelua ja miten naurettavan itsekriittinen toisinaan olen. Olen miettinyt, miten hankala minun on ottaa vastaan kritiikkiä työelämässä, koska se tuntuu epäonnistumiselta ja miten tähtäänkin siihen, että en koskaan kritiikkiä saisi. Mietin, miten valmistautuisin henkisesti siihen, jos saan kesäkuussa käydystä haastattelusta vastaukseksi ”kiitos, mutta ei kiitos”. Vaikka tilanne onkin tällä hetkellä se, että joka tapauksessa edessä on uusia haasteita ja uutta vastuuta, olisi ei-vastauksen vastaanottaminen hankalaa.

Olen myös kyseenalaistanut perfektionistisia piirteitäni.
Olen pitänyt niitä positiivisena asiana, koska en voi kaikilla elämän osa-alueilla tunnustautua perfektionistiksi ja lähinnä se tulee vahvasti esiin työelämässä.
Nyt olen alkanut miettimään, onko se uhka vai mahdollisuus?
Teen työni hyvin, mutta estääkö perfektionismiin pyrkiminen minua saavuttamasta jotain suurempaa, koska en epäonnistumisen välttämisen pelosta uskalla tarjota ja tyrkyttää itseäni. En koskaan sano ”EI” töissä tarjoituille mahdollisuuksille ja olen (monien tehtyjen virheiden ansiosta) oppinut olemaan armollinen itselleni, jos olen virheitä tehnyt. Mutta silti epäonnistumisen pelko, naurunalaiseksi joutuminen ovat melko dominoivia tunteita.

Kuitenkin, suurimmalta osin, pidän perfektionistisuuttani hyvänä puolena.
Sen verta maltillinen se on, että esimerkiksi muita satunnaisesti esiin puskeva täydellisyyden tavoittelu lähinnä huvittaa. Mutta ajatusmallini mukaisesti ei ole mitään järkeä tehdä yhtään mitään, jos sitä ei halua tehdä hyvin. Yleensä maksaa saman vaivan tehdä jokin asia vasemmalla kädellä ja lopputuloksesta piittaamatta kuin että panostaisi tosissaan.

Esimerkiksi olemme yhden kaveriporukan kanssa sopineet, että pidämme ns. Neljän tähden illallisia tässä kuluvan vuoden aikana. Pääsin mukaan yhdille illallisille viime kesänä ja kuten itsekin olin ajatellut, konseptiin kuului alku-, pää- ja jälkiruoat juomisineen. Siksi olen alkanut jo hermoilemaan, että minkälaisen menun kyhäisin. Porukassa on mukana myös oikeilla eikä vain henkisillä ruoka-aineallergioilla varustettuja henkilöitä, joten kiellettyjen raaka-aineiden listalla on mm. vaatimattomasti vehnä (gluteenittomat tuotteet eivät myöskään suurimmalta osin käy, koska sisältävät esim. vehnäproteiinia), kananmunat, sipuli, pähkinät ja mantelit. Hermoiluni liittyvät tietysti myös siihen, että haluan tarjota elämyksen.
Olen miettinyt esimerkiksi astioita, mitä minulla jo on, mitä ehkä tarvitsisi ostaa hyvän kattauksen aikaansaamiseksi.
Olen miettinyt, että tulisiko olla joku teema ja koristeluja sen mukaisesti.
Yms. yms. yms. yms.

Ensimmäinen illallinen oli pari viikkoa sitten: Ei alkuruokaa, pääruoka sisälsi mm. valmista nyhtölihaa ja nyhtökanaa, jälkiruoka ei ollut ihan 5/5 ja allekirjoittanut kun ei oikein pidä suklaasta taikka hyydytetyistä (kakkuja lukuunottamatta) jälkiruoista, en varsinaisesti nauttinut.
Kaikki paineet oman illan osalta raukesivat.
En yleensä kohdista täydellisyyden tavoitteluun pyrkiviä ajatuksiani ystäviini taikka tuttaviin ja olen hyvinkin armollinen, mutta täytyy tunnustaa että tästä olin pettynyt.
Jos tarkoitus on tarjota neljän tähden illallinen ystäville, miksi antaa vain 50 % panostuksestaan ja vielä kertoa, miten ei oikein tullut suunnitelleeksi iltaa…
Mutta sitten muistutin itseäni, että kaikilla ei vain ole sitä samaa perfektionismin vikaa, joka minun sisälläni piileksii.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s