Kielipoliisi.

Ostin viikonloppuna Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen yhteistyönä syntyneen opuksen Riisuttu Suomi. Kirja on ollut kuin karkkia silmilleni ja voisin pitää sitä kotona näytillä ihan sisustuselementtinäkin.

Kirjaan tarttuessani pelkäsin jo, että edessä olisi uneton yö sen parissa, mutta ei tuo uhkakuva ihan sitten toteutunutkaan…

Nimittäin..
Minä en tunnusta olevani kielipoliisi taikka -natsi.
En koe olevani juurikaan oikeutettu huomauttamaan kirjoitus- tai kielioppivirheistä, koska viljelen niitä itsekin tuon tuosta.

Mutta jos heti kirjan ensimmäisellä sivulla tulee vastaan pilkkuvirhe, nousee minullakin niskavillat pystyyn.

Vielä jotenkin pystyisin sivuuttamaan useat räikeät ja huolimattomat virheet, kuten vajaaksi jäävät tuplakonsonantit (assistentimme) tai triplakonsonantit (mekkkala), mutta selkeät ajatuskatkokset ovat kova pala nieltäväksi.
Siis, että lause aloitetaan yhdellä tapaa ja päätetään toisella tapaa.
Tai että lause päättyy esimerkiksi: ”takia varten”.

KUKA tämän teoksen on oikolukenut?
Vai onko minulle myyty joku painos, jossa sisältö on se versio X eikä lopullinen versio?

Tulen todennäköisesti paneutumaan kirjan sisältöön täällä bloginkin puolella (koska ajatuksia on jo herännyt), mutta siinä voi vierähtää tovi.

Mainokset

Kun Sinkkis kasvoi aikuiseksi.

Kuolemanpelosta aikuisuuteen.
Tätäkin aihetta olen käynyt pyörittelemään mielessäni sen jälkeen, kun Kukkis kirjoitti blogissaan uskottavuusongelmista.
Vähän ikäkriisistä ja siitä, että pitäisikö ylipäänsä kriiseillä.
Vähän siitä, että mitä 36-vuotiaalta aikuiselta odotetaan ja kuka ne odotukset asettaa.

Minä elän sitä hullunkurista aikaa elämässä, kun toisaalla ovat ne ikätoverit, joiden suurin päämäärä on päästä perjantaina känniin ja toisaalla ovat ne, jotka ovat jo perustaneet tai perustamassa perhettä. On omakotitaloa, lainaa, koira ja positiivinen raskaustesti. Vielä siitä vähän pidemmällä ovat ne, jotka ovat jo ennättäneet käydä nämä läpi ja ovat siirtyneet uusintakierrokselle.

Sitten olen minä.
Naurahtelen, kun joku kysyy asunnon tai lapsien hankkimisesta.
Minäkö?
Että millä rahalla?
Lapsiako, minulleko?

Olen toisessa hetkessä niin lapsi kuin olla ja saattaa.
Haluan ravistella itseni irti velvollisuuksista, yllättyä uusista ja vähän tutummistakin asioista, haluan olla ajattelematta vuoden päähän ja kaataa desin sokeria murojen päälle.

Ja joskus olen paljon aikuisempi.
Harkitseva, hätiköimätön nuori nainen, joka luo elämässä PTS:iä.
Kirjoittaa sähköposteja kirjakielellä, käyttää sivistyssanoja ja pohtii viinilasin äärellä elämän tarkoitusta.

 

Sitä minä olen.
Olen jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että en aio olla mitään sen takia, että minulta odotettaisiin jonkinlaista käyttäytymistä tai toimintaa. Haluan säilyttää lapsenmielisyyteni ja kyvyn nauttia sekä innostua hyvin pienistä asioista.

Toisille aikuisuus merkitsee selkeästi sitä osaa elämästä, johon kuuluu perhe, asuntolaina ja koira. Yksi samanikäinen työkaverini on juuri tämän ajattelumallin edustaja. On ollut niin tärkeää, lähinnä ulkoisen hyväksynnän vuoksi, harppoa kohti ”aikuisuutta” ja rutiineja, perhekeskeistä elämää ja arkea. Ja sitten kuin salamana kirkkaana taivaalta koittaa hetki, kun koko illuusio puhkeaa. Ja yhtäkkiä jäljellä on velallinen viikonloppuvanhempi.

Minä en väitä, että näissä valinnoissa olisi ollut jotain vikaa.
Mutta tilannetta ulkopuolisen silmin seuranneena sanoisin, että asioita ei kannata tehdä siksi, että jonkun mielestä niin pitää tehdä, vaan siksi, että se tuntuu luontevalta ja hyvältä ratkaisulta, että sitä aidosti haluaa.

Minä olen ajokortiton, asuntosäästötön, impulsiivinen nuori aikuinen.
Minä näen aikuisuuden mielentilana, enkä mittaa sitä materiana.
Aikuisen erottaa lapsesta mielestäni riippumattomuus, kyky selvitä asioista ja elämästä yksin. Tätäkin merkittävämpi ero on kyky ja tahto huolehtia muista.

 

Näiden aatoksien jälkeen Facebookissa vastaan tuli nämä aikuisuudesta koomisesti kertovat kuvat ja jouduin toteamaan, että kyllä minä sittenkin taidan olla aikuinen.
Vaikka vieläkin
jyrsin kynsiäni,
kuljen mieluummin ilman laukkua kuin laukun kanssa (koska sitten se on lähes tyhjä),
joudun kuun lopussa venyttämään penniä,
noudatan pukeutumisessani ”mukavuus ennen kaikkea” -mantraa,
opettelen juomaan viinejä.

Numero kolmonen muuten osui ja upposi!

Pelkoa.

Minä pelkään harvoja asioita.
Polvet vetävät sellaiseksi al dente -spagetiksi korkeissa paikoissa ja joskus pimeä tuntuu ahdistavalta, mutta harva asia lamaannuttaa täysin (paitsi hämpyt).

On yksi mörkö, joka saa sydämen tykyttämään ja hengityksen tiheämmäksi.
Se tuntuu siltä, kun joku painaisi pään mustan veden alle, eikä jalat yltäisi pohjaan.
Se tuntuu siltä, kun joku potkaisisi ylävatsaan niin, että kaikki ilma pakenee keuhkoista.
Se saa sormenpäät ja varpaat kylmiksi, vaikka huoneessa olisi lämmin
ja se saa kaikki harhailevat ajatukset häviämään mielestä.

Se mörkö on kuolema.

 

Kukkis kirjoitti heidän perheensä (taas) kohtaamasta surusta.
Kirjoitus pääsi ihon alle.
Vaikka miten koittaisin, en pysty muotoilemaan sanoiksi sitä kaiken tuskan ja surun määrää, joka sisälläni velloo myötäeläessäni tällaisissa tilanteissa.
Olen varmasti yksi paskimmista ihmisistä niissä hetkissä, kun joku kertoo, että läheinen tai vähän kaukaisempikin sukulainen on kuollut.
Siinä hetkessä minä lamaannun, korvissani alkaa soida ja tuntuu kuin joku puristaisi kätensä kaulani ympärille. Mitkään sanat ja mitkään teot eivät riitä kuvaamaan, kuinka pahoillani olen, joten haluan vain paeta tunteita ja poistua paikalta. Toisaalta otan etäisyyttä ja annan tilaa myös siksi, että sitä minä itse haluan ja tarvitsen, kun suru koittaa.

 

Minä pelkään hirveästi kuolemaa.
Tässä maailmassa kaikki muu on väliaikaista, mutta kuolema on loputon.
Se vie pois jotain sellaista, jota ei voi muulla korvata.

Näen paljon painajaisia omasta tai muiden kuolemasta.
Kaikkiin painajaisiin yleensä liittyy keskeneräisiä asioita.
Jotain ajattelee sanovansa tai tekevänsä myöhemmin, mutta pian onkin liian myöhäistä.

Se kuolemassa pelottaa eniten,
että päivät loppuvat kesken jonkun seurassa.
Kyllä minä suruni kannan, pääsen siitä ylitse ja jatkan elämääni,
mutta pelkään, että elämäni avainhenkilöt viedään minulta liian aikaisin pois.
Ja pelkään, että kuoleman koittaessa minut valtaa tunne siitä, että jotain jäi tekemättä.

 

Onhan kuolemassa hyvääkin.
Se kuuluu osaksi elämän kiertokulkua ja joskus se tarjoaa kärsijälle helpotuksen.
Kuolema myös herättää tarkastelemaan elämää,
onko siitä tehnyt arvokasta ja hyvää?

Mutta silti,
jos minulta kysytään, mitä minä pelkään,vastaus on kuolema.

 

 

 

 

FAKTAT TISKIIN.

Minä kun olen milteipä sellainen bloggaaja,
niin minä voin tehdä sellaisia juttuja kun bloggaajat tekevät.

Nyt tulee sellainen mukahauska, tarpeeton ja blogia vain täyttävä ”faktoja minusta” -postaus.
Suomalaisten ominaispiirteisiin kuuluu uteliaisuus, halutaan vähän urkkia toisten elämää. Joten tällä pääsette urkkimaan minun elämääni:

SINKKIS…

ei juo mehuja, joissa on hedelmälihaa tai ylipäänsä ’mujuja’

juo kahvinsa mieluiten suurella maitomäärällä,
eikä ikinä saa tarpeeksi isoa maitovaraa kahviloissa

pureskelee kynsiä

fanittaa nyt ja aina Muumeja ja Harry Pottereita

ei voi sietää Alexander Stubbia

kokee, että on kamalampaa unohtaa kuulokkeet
kuin lompakko tai matkakortti aamulla kotiin

hävittää, tuhoaa, likaa tai rikkoo tavaroita (vahingossa) tämän tästä

rakastaa kenkiä,
erityisesti tennareita,
erityisesti converseja

ei välitä suklaasta, vaikka muuten rakastaakin kaikkea makeaa (ja suolaista)

piereskelee todella paljon

ei voi ymmärtää, miten jotkut ihmiset voivat viettää kotona aikaa farkut jalassa

viettää yleensä kotona aikaa puolialasti

pelkää junassa tarkastajia, vaikka matkakortti olisi kädessä

pitää puhelinta aina äänettömällä

ei pidä erityisemmin kissoista

syö erilaisia ruokia, mutta on silti nirso monen asian suhteen:
monen raaka-aineen tai ruoan rakenne ällöttää
toisten tekemä ruoka ällöttää

sai äidiltään lapsena/nuorena niin paljon palautetta
epäselvästä puhetyylistä (joku teinien juttu) ja
surkeasta käsialasta (ala-asteella, haloooo)
että saa nykyään kiitosta hyvästä artikuloinnista ja huomiota kauniista käsialasta,
well done mama.

 

Tässäkö tämä nyt on?

Meillä oli treffiviikonloppu.
Skippasimme aikanaan ensitreffit ja kun suhde lähti omalla painollaan rullaamaan, niin varsinaista treffailuaikaa ei koskaan tullut.

Perjantaina koittivat ensitreffit.
Alkuperäinen ajatus sisälsi piknikiä ulkoilmassa, mutta kun taivaan täyttivät toinen toistaan tummemmat pilvet ”tyydyimme” Nepalilaiseen.

Oli mukavaa vaihtelua meikata ja pukeutua vain toisen tähden. Emme myöskään ole hirveästi käyneet yhdessä ulkona syömässä, joten sekin oli piristävää, että kummankaan ei tarvinnut vastata varsinaisesta ruoanlaitosta saatikka tiskeistä.

Kotimatkalla taivas repesi mahtavaan loistoon ja ajaessamme punertavaa valoa kohti laitoin Suurlähettiläiden biisin soimaan.

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Yöllä naureskelin itsekseni tälle postaukselle ja mietin, miten pitkälle olemmekaan jo päässeet.

 

Ensitreffejä seurasi toiset deitit heti lauantaina, tähtitaivaan alla.

Sunnuntaina, jolloin itseasiassa tuli kuluneeksi puoli vuotta ensitapaamisestamme, lähdimme treffeille Repovedelle.

14100248_10154467363809777_5344722323387474942_n14117825_10154467877619777_4476899602806195862_n

Maisemat olivat jopa hienommat kuin mitä osasin toivoa.
Enkä olisi voinut kuvitella parempaa seuraa.
Eväshetken vuoren huipulla kaivan syvälle sydämeeni ja talletan sinne. Palaan siihen muistoon silloin, kun mieltä painaa tai puristaa.

 

Kun olimme palanneet kotiin, vaivuin hetkeksi omiin aatoksiini ja yhtäkkiä sydäntä rupesi puristamaan.

Tässäkö tämä nyt on?
Se elämäni suurin rakkaus.
Se ihminen, joka sopii minun kanssa yhteen kuin palapelin palanen.

Yhtäkkiä mieleni täytti hätätila.
Ahdistusta ja pelkoa, mitä jos tämä loppuukin?
Mitä jos elämä vetääkin taas yhtäkkiä maton alta ja tuhoaa kaiken.

Täysin typerää ja hölmöä ja tarpeetonta ajatusleikkiä.
Mutta joskus sitä vaan havahtuu ihmettelemään, mistä tämä kaikki eteeni putkahti? Mikä koira tähän on haudattuna, miten onnistuin saamaan elämääni sen ihmisen, joka lataa minuun niin uskomattoman paljon energiaa ja hyvää oloa? Keskustelut saavuttavat sellaisia tasoja, joihin en ole kenenkään muun kanssa päässyt. Hänen seurassaan minun ei tarvitse ikinä miettiä, onko jokin ajatus liian tyhmä ääneen sanottavaksi tai jokin teko tehtäväksi.

Olen seurassasi eheämpi
ja olen kiitollinen, että saan rakastaa sinua ja nauttia sinun rakkaudestasi.

Töistä, kasvatuksesta ja feminismistä.

En ole stressaava henkilö, mutta olen kuitenkin huono sietämään epävarmuutta. Mainitsin aiemmin, miten sain nykyisestä työpaikasta vastatarjouksen, kun kerroin olevani menossa työhaastatteluun toisaalle.

Haastattelun tuloksista ei ole kuulunut vieläkään mitään.
Myönnän olevani ehkä hieman närkästynyt, että antavat odottaa näin pitkään, mutta eniten tilanteessa ahdistaa kahden tulen välissä oleminen. Esimieheni odottaa vastaustani vähintään yhtä paljon, joten työasiat ovat luovineet tiensä uniini.

Kun valvoin kolmatta yötä unien tähden, päätin, että jokin ratkaisu tilanteeseen on tultava. Kävin esimieheni puheilla ja lupasin, että jos tähän perjantaihin mennessä ei toisesta työpaikasta kuulu mitään, unohdan sen.

Päätökseni tuomittiin mm. sanoin ”pomosi saa palkkaa siitä, että ratkasee tällaset tilanteet”.

Minulle tässä ei ole kyse siitä, että kuka saa minkäkinlaista palkkaa mistäkin työstä. En halua hankaloittaa omaa enkä toisten elämää ja suunnittelua, vaan haluan päästä eteenpäin ja tehdä ratkaisuja. Taas huomasin, että vaikka joskus sitä haluaisi kysyä neuvoja ja opastusta muilta, on kuitenkin tärkeää tehdä ratkaisuja, jotka ovat omasta mielestä hyviä. Vaikka otinkin puheeksi ja perusteluksi myös esimieheni ahdingon, viime kädessä kyse on vain omista ajatuksistani. Tietynlaisesta kärsimättömyydestä. Tarpeesta tehdä ratkaisuja ja päätöksiä, sen sijaan, että jää vellomaan johonkin välitilaan, jossa ei pääse etenemään.

Toistaiseksi näyttäisi siltä, että olen jäämässä nykyiseen työpaikkaani, koska viestiä tai puhelua ei ole tullut. Olen siihen tilanteeseen tyytyväinen ja sitten otan ison harppauksen monella tavalla eteenpäin ja pyyhin toisen, ilmassa leijuneen mahdollisuuden kokonaan mielestäni. Tämä ei ole tilanne, että ”tyytyisin” tähän ratkaisuun.

Mieltäni on rassannut yksi toinenkin asia.
Vierailin pitkästä aikaa isäni luona ja pääsin hetkeksi touhuamaan pikkusiskoni kanssa. Isäni uusioperhe on toisinaan valovuosien päässä minusta, siis henkisesti.
Kasvatus, jonka minä olen saanut, eroaa heidän kasvatusmetodeistaan hyvin radikaalisti. Myös omat mietintäni siitä, miten itse haluaisin lapsiani kasvattaa, ovat törmäyskurssilla.

Tämä aiheuttaa minussa vähän huolta pikkusiskoni suhteen.
En halua, että hänestä kasvaa äidinhelmoissa, pumpulissa varttunut kakara, joka ei osaa itse tehdä mitään ja vaatii kaiken kaikilta. Siitä ei voi lasta syyttää, jos kasvatus ei mene kohdilleen, mutta lapsi siitä tulee kärsimään.

Visiittini jäi melko lyhyeksi, mutta havainnoin parikin merkittävää asiaa.

Olimme käymässä pelaamaan siskoni suosikki lautapeliä, mutta peli tyssäsi, kun osanottajia olisi ollut enemmän kuin ehjiä pelilautoja. Toinen vanhempi siskonsa jankutti taukoamatta ”ei me tätä voida pelata, kun sä oot rikkonu nää kaikki laudat”. Siskoni onnistui satuttamaan vielä minun varvastani, josta alkoi hullunmylly ja raivoaminen.
Siinä taloudessahan asiat käydään läpi aina huutaen.
Peruskommunikointikin on huutamista ja mielellään huudetaan vielä toisten päälle.

Kun olen tarkkaillut siskoani, olen huomannut miten levottomaksi ja hieman jopa stressaantuneeksi hän käy huutamisen vuoksi. Minulle siunaantui hetken päästä tilaisuus olla hänen kanssaan kahden kesken. Rauhallisesti kehotin häntä korjaamaan pelin palaset lattialta, josta ne voivat mennä rikki, jos joku astuu vahingossa päälle. Sen jälkeen kysyin, olisiko jossain teippiä, niin voisimme yhdessä korjata rikkoontuneet pelilaudat.

Voi sitä riemua! Oli uskomattoman hienoa nähdä, miten paljon siskolle merkitsi, kun hän sai itse ottaa teippiä, sai itse laittaa teipinpalasia lautoihin kiinni ja oppi uutta. Tuo 5-vuotias tyttö riemuitsi todella paljon, kun sai otettua ensimmäisen rypistymättömän teipinpalasen rullasta! Ja mikä onni, kun laudat saatiin kokoon ja sisko oppi, että se teipin liimapuoli on laitettava lautaa vasten ja sormella kokeillen tietää kummalla puolella liimaa on.

Hyvin pieni teko. Joka johti siihen, että kahvipöydässä sisko kysyi ”voitko opettaa mulle miten voidellaan leipä” ja harjoittelimme sitä seuraavat kymmenen minuuttia.
En muista hänellä olleen ”minä ite” -ajanjaksoa, koska se on tyrmätty ennen kuin se on alkanutkaan.
Sen lapsen ruokakin on pureskeltu tarvittaessa.

Noh, minun on helppo huudella täällä, kun ei ole omaa jälkikasvua.
Minun mielestäni lasten vaan kuuluu itsenäistyä ja oppia tekemään asioita.
Esimerkiksi sekään ei ole minun mielestäni hyvä, että 23-vuotias poika asuu vielä kotona, eikä ole koskaan aikeissa muuttaakaan pois.

Sitten on ilmoitusluontoinen asia, minä olen nimittäin löytänyt sisäisen feministini.

Minähän lähtökohtaisesti olen vähän vastustanut sellaista telaketjufeminismiä, jonka tarkoituksena ei ole tasa-arvo, vaan todellisuudessa miesten aseman heikentäminen. Mutta pari viikkoa sitten häissä kohtasin sellaisen miehen, että sisälläni roihahti.

En ole pitkään aikaan kuullut kenenkään miehen äänessä niin paljon vähättelyä ja halveksuntaa. Oli uskomatonta nähdä, että hänellä oli naisystävä, koska hänen arvostuksensa vastakkaista sukupuolta kohtaan oli mitätön. Hän hädin tuskin kuuli sanojani tai mielipiteitäni ja nimesi ryhmämme ”Utareiksi” tietokilpailussa.

Hänelle olin vain pari tissejä ja punainen mekko.

Tällaista ajattelumallia en voi sietää. Että toinen sukupuoli lähtökohtaisesti olisi jotenkin vähäpätöisempi. Hänen silmistään näki, miten hän ajatteli, ettei ”naisilla ole mitään sanottavaa ja naiset kuuluvat vain tietynlaisiin töihin eivätkä voi saavuttaa koskaan samanlaista asemaa kuin miehet”.

Vieläkin alkaa syke nousta, kun näen mielessäni kuvan miehen halveksuvasta katseesta. Hyi yök.

Voi vitsit miten kovasti odotan viikonloppua.
Juhannuksen jälkeen ei juuri ole ollut tällaisia viikonloppuja, että To do -lista on tyhjä. Ei sovittuja juttuja, ei velvoitteita.
No itseasiassa vähän suunnittelimme, että menisimme sunnuntaina Repovedelle, mutta se on rauhoittavaa ajanvietettä, eikä missään mielessä suorittamista.

Hyvää viikonloppua ❤

Ryöpsähdys.

Taas niin paljon asiaa, mutta jotenkin vain kirjoittaminen kuitenkin tökkii, eikä oikein osaa pukea sanoiksi päässä pyöriviä ajatuksia.

Aloitin alkuviikosta kirjoituksen otsikolla vähän parisuhteista.
Juttelimme viime viikonloppuna Flow-etkoilla yhden tuttavan kanssa omista ja muiden parisuhteista. Lopputulemana totesimme, että moni elää yllättävänkin onnettomassa parisuhteessa, koska ei viitsi tai jaksa nähdä vaivaa sen eteen. Minä olen myös sitä mieltä, että ihmiset eivät näe vaivaa sen itselle aidosti sopivan kumppanin etsinnässä.

Olen nyt sellaisessa parisuhteessa, jossa haluan todella olla. Ajatusmaailmammekanssa loksahtelevat joskus (hänen sanoja lainatakseni) pelottavankin hyvin yhteen.
Tämä suhde antaa enemmän kuin ottaa, mikä on minun tärkein kriteerini parisuhteelle.Eihän se aina ole ollut, mutta asetin sen kärkeen sinkkuaikana, kun vihdoin löysin tasapainon itseni kanssa ja aloin olla sinut yksin elämisen kanssa. Silloin päätin, että en vietä aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tavalla tai toisella imevät energiaa, enkä tavoittele mitään suhdetta, ennen kuin olen hahmottanut itselleni, mitä sen tulee elämääni antaa

Haluaisinkin antaa muutaman vinkin sinkuille ja yhtälailla parisuhteissa oleville.

1. Tutustu itseesi ensin
Tutki sisintäsi ja kohtaa se. Käy läpi pahimmat pelot ja suurimmat haaveet. Tutustu itseesi ja hahmota, mitä sinä elämässä haluat.

2. Opi rakastamaan itseäsi
Kliseinen sanonta siitä, että toista voi oppia rakastamaan vasta, kun on oppinut rakastamaan itseään, ei ole tuulesta temmattu. Parisuhde ei ole pelkästään toisen miellyttämistä, vaan hyvässä parisuhteessa molemmat kokevat olonsa turvalliseksi, rakastetuksi ja arvostetuksi. Voin omakohtaisesta kokemuksesta kertoa, että jos ihminen on vähän rikki, rypistynyt ja väriltäänkin haalistunut niin suhteessa voi helposti käydä niin, että:

  • Toinen huomaa heikkouden ja käyttää sitä silmittömästi hyväkseen.
  • Rikkinäinen kerää itselleen ylimääräistä huomiota eikä pysty antamaan toiselle mitään.
  • Rikkinäisen ehistyessä suhteen balanssi muuttuu liikaa ja rikkinäinen huomaa, että ei enää oikein sovikaan toisen rinnalle.

Oma epävarmuuteni on vienyt minut suhteiseen, jossa minun ei ole ollut hyvä olla. Epävarmuus on johtanut turhiin kiukutteluihin ja mielenosoituksiin, joissa ei ole ollut mitään järkiperää.

3. Mieti, mitä parisuhde ja kumppani sinulle merkitsee
On huono lähtökohta parisuhteelle olla toisen kanssa vain siksi, ettei halua olla yksin. Parisuhteen täytyy merkitä jotain muuta ja parisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaa olla. Minä keskittyisin ensisijassa henkisiin ominaisuuksiin, mutta jokainen tietysti määrittelee sen ”unelmakumppaninsa” itse.

4. Älä sulkeudu
Pitkän aikaa sinkkuelämää viettävät ihmiset oppivat olemaan itsenäisiä. Siinä ei ole mitään väärää ja minun mielestäni kaikkien tulisi osata olla myös yksinään, koska toisen seurassa on hankala käsitellä kaikki ajatuksia ja tutkia sisintään.
Mutta en kannusta ketään vetäytymään oman kuorensa sisään ja katkeroitumaan. Täytyy koittaa säilyttää avoimuus uusille tuttavuuksille ja mahdollisuuksille.
Ja sitten kun jonkun onnistuu löytämään, tulee osoittaa olevansa valmis joustamaan. Eikä heti kärkeen kertoa, miten itse haluaa elämäänsä elää piste.

5. Anna aikaa
Kaikissa parisuhteen vaiheissa on tarvittaessa osattava ottaa aikaa itselleen ja myös antaa sitä toiselle.

6. Puhukaa
Parisuhteessa täytyy puhua. Alkuhuuma tuntuu ihanalta siksi, kun toista haluaa niin paljon. Seksi tuntuu niin järjettömän hyvältä ja sitä on harrastettava kolme kertaa päivässä. Mutta minä luulen, että minun kohdallani alkuhuumassa painoarvoa on myös keskustelulla ja puheen määrällä. Tietysti sitä on enemmän, kun vasta tutustutaan. Haistellaan toisen mielipiteitä ja kiinnostuksenkohteita, lyhyen ja pitkän ajan suunnitelmia. Mutta puheyhteys ei saisi missään vaiheessa katketa. Sitä on myös vaikea terapiatuolissa lähteä etsimään ja muodostamaan, jos suhde on mennyt jo eri uralle pitkän aikaa sitten. Keskusteluilmapiirin täytyy myös olla avoin, koska jos et voi jostain asiasta puhua kumppanillesi, niin kenelle sitten?

7. Puhukaa

8. Puhukaa

 

Noh, eipä minusta taida parisuhdeterapeuttia tulla, mutta ehkä sittenkin psykiatri?
Juttelimme nimittäin  masennuksesta ja erilaisista mielenterveyshäiriöistä, joiden keskiössä on ihmisen mieliala.

Minä olen sitä mieltä, että masennusta ei tulisi hoitaa mielialalääkkeillä.

Ymmärrän, että akuutissa tilanteessa voi olla ihmiselle hyvä, että hänen mielialaansa tasataan ja ahdistuneisuutta poistetaan lääkkeiden avulla, mutta en näe sitä pitkäaikaisena ratkaisuna.
Lähipiirissäni on muutama pidempiaikainen tuttava, jotka napsivat kukin lääkkeitä mihinkin vaivoihin. En voi tietää kaikkea, mitä he päänsä sisällä miettivät, mutta minun silmissäni heidän ongelmansa olisivat ratkaistavissa muilla keinoilla.

Minun mielestäni olisi tärkeintä selvittää syy-seuraussuhteet ja ratkoa taustalla piilevät ongelmat. Huono itsetunto, traumat ja niiden käsittely. Syyt siihen, miksi elämänilo on kateissa. Onko esimerkiksi elämäntilanteessa jotain vialla, onko se muutettavissa?

Siis en nyt usko keksineeni pyörää uudelleen ja väitä, että asia olisi näin yksinkertainen.
En vaan pidä siitä, miten helppoa on saada lääkkeitä ilman, että loppupeleissä joutuu kovinkaan syvästi kohtaamaan muita ihmisiä.

Olen käynyt todella rankkoja vaiheita itse läpi ja kärsin vielä nykyäänkin aika-ajoin pienistä paniikkikohtauksista, jotka liittyvät vahvasti täydellisyyden tavoitteluuni. En ole koskaan syönyt pillerin pilleriä, vaikka aivan taatusti olisin saanut vaivoihini ja ongelmiini salpaajia tai mitä lie ne tyrkyttävätkään lääkkeeksi.
Olen yksinkertaisesti purkanut elämäni täysi-ikäisyydestä lapsuuteen. Käynyt läpi ne kaikki ikävimmät kohdat ja miettinyt, miten ne ovat vaikuttaneet tähän päivään. Mitä niistä tulisi ottaa opikseen ja miten niistä voisi päästä yli?
Siskonpoikani ristiäisissä jouduin pitkästä aikaa paniikin valtaan hetkellisesti. Oli sykäyttävää tajuta, että kaiken alku ja juuri oli se ihminen, joka oli niin monet vuodet ollut se tärkein maailmassa, oma äitini.

Haluaisin tällä sanoa myös sitä, että nuoret tarvitsevat todella paljon tukea ja puhetta aikuisilta. Nuorisotyöllä voitaisiin varmasti ehkäistä paljon mielenterveysongelmia. Kaikista ei ole nuorisotyöhön, eikä tarvitsekaan. Mutta moni voisi koittaa olla tukena oman lähipiirin nuorille. Se voi olla yllättäväkin taho, joka loppupeleissä saa nuoren ihmisen hahmottamaan itseään ja elämäänsä eri tavalla.