Elämä yllättää.

Rakkauslöpinä saa riittää hetkeksi,
koska olen tällä hetkellä päästä pyörälläni aivan muista syistä.

Tiedättekö sen tunteen, kun katsotte elämäänne taaksepäin ja mietitte, että on sitä aika hienoja mahdollisuuksia melko yllättäinkin saanut eteensä?
Jos mietin esimerkiksi työuraani, on siinä ollut monta kohtaa, joissa joku toinen on hieman viitoittanut tietä tai vienyt uusien mahdollisuuksien äärelle.
Sieltä Euromarketin kassalta reilu 10 vuoden takaa on tultu melko pitkälle, vaikka vieläkin tietysti ajatukset ovat paljon korkeammalla.

Olen nykyisiin työtehtäviin hieman kyllästynyt.
Jo pitkähkön tovin olen miettinyt työpaikan vaihtoa, mutta sitten tuli kesä ja lomat ja tiesin, että syksyllä lähteminen olisi kova isku nykyisille työkavereille.
Hain kuitenkin muutamaan paikkaan, joista yhdessä kävin työhaastattelussa kesäkuussa.

Tilanne oli sanalla sanoen kamala.
En ole juuri virallisia haastatteluita paljon kokenut, minulla ne ovat tupanneet olla kättely + nimmari soppariin -tyylisiä. Tämä oli silti haastattelunakin varmaan omaa luokkaansa.
Melkein pillahdin itkuun kaikesta jännityksen ja paineen purkautumisesta jälkeenpäin.
En ole varmaan koskaan onnistunut sönköttämään niin kauhean kuulosta englantiakaan IRL kuin haastattelussa!

Kerroin haastattelusta etukäteen esimiehelleni.
Kaikkien mielestä se oli huono ajatus. (Siis niiden mielestä, joilta mielipidettä kysyin.)

No mut mitä jos sä et saa sitä paikkaa?
Mitä se sillä tiedolla tekee?
Mut nyt se tietää, että sä haluat lähtä

Mutta esimieheni stressitason tuntien ja tulevan syksyn mullistukset tietäen, halusin olla rehellinen ja reilu.

Haastattelun jälkeen halusin vain enemmän tuota työpaikkaa ja on ollut pitkät päivät odotella tietoa mahdollisesta toisesta kierroksesta. Tieto tulee aikasintaan (!) ensi viikolla. Loman aikana asian miettiminen jäi taka-alalle, mutta varsinkin nyt töihin paluun jälkeen se on pyörinyt mielessä paljon.

Olen myös miettinyt, miten suhtaudun siihen, jos saan ”kiitos ei” vastauksen jo ennen toista kierrosta?
Tiedän, että paikkaa hakee varmasti ihmisiä, joilla on korkeampi koulutustaso ja enemmän kokemusta kuin minulla. Mutta silti ”ei” kuulostaisi täystyrmäykseltä ja tarkoittaisi, että minä olin muita huonompi.
Riittämätön.
Osaamattomampi.
Epäonnistuja.
Luuseri.

Eilen esimieheni pyysi minut keskustelemaan kanssaan.
Hän kyseli niitä näitä haastattelusta, fiiliksistäni ja ajatuksistani.
Mitä jos paikkaa tarjotaan minulle, otanko sen vastaan?
Mitä jos paikkaa ei tarjota minulle, mikä on mielialani?
Alanko hakea välittömästi uutta paikkaa?
Laskeeko työmotivaationi?

Vastailin sen minkä osasin. En suinkaan alkanut avaamaan täysin sieluani ja kertomaan, että hetken henkinen romahdus on mahdollisesti edessä. Vakuutin, että tulen kyllä työni hoitaamaan samaan malliin kuin tähänkin asti, vaikka en paikkaa saisikaan.

Ja sitten se tuli sieltä: vastatarjous.
Hahmotelma uudesta työnkuvasta asiantuntijatehtävineen.
”Koska en halua, että lähet ilman, että oon tarjonnut tätä mahdollisuutta”.

Hän puhui puolestani toimitusjohtajallemme ja myi konseptin hänelle.
Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että tosiasiassa siirtyisin hänen alaisuudestaan pois.
Miettikää nyt minkälainen ihminen!
En ole koskaan ehkä kokenut tällaista arvostusta,
enkä myöskään koskaan ole ollut näin kiitollinen minun hyväksi tehdyistä asioista.

Nyt yhtäkkiä olen tilanteessa, jossalopputulos vie minua eteenpäin ja haluamaani suuntaan, kävi miten kävi.

Elämä se osaa yllättää.

 

Mainokset

Pelkkää lovee.

No siellä hän sen jo sano.

Jossain burritojen ja pitaleipien välissä. Tarttui kädestä, kun kiirehdin kohti telttaa, jotta varmasti pääsisin mahdollisimman eteen katsomaan Apocalypticaa. Käski odottamaan ja kumartui kuiskuttamaan.

En ottanut niin tosissani. Ajattelin, että ehkä Vesala ja festarit vain oli pehmentäneet miehen mieltä.

Mutta tänään, pitkän hiljaisuuden päätteeksi ne sanat tulivat uudestaan.

Mä oon kyllä rakastunu suhu

#mullonloma

Tiedättekös mikä kestää 17 päivää, alkaa K:lla ja loppuu A:han?
Se on sinkkiksen kesäloma.

Tämän kesän toista lomapätkää vietellään siis huomisesta eteenpäin.
Onneksi vielä elokuullekin on viikko jäljellä, niin ei tarvitse niin kovin stressata, että näinä päivinä nyt pitäisi saada kaikki ältsihienot asiat tehtyä.

Mutta tokihan tässä on luvassa kaikkea mahtavaa:

Kuten huomenna alkava Ruisrock
(tavoitteena on olla päätymättä minkäänlaisiin otsikoihin),

 

 

Toistaiseksi näyttäisi myös siltä, että kesän jokainen viikonloppu on buukattu täyteen tästä elokuun puoliväliin asti.
Miten tässä nyt näin kävi?

 

Loma tulee tarpeeseen, koska tällä hetkellä töissä tuntuu nyppivän osimoilleen kaikki.
Kaikki muut paitsi asiakkaat, jotka on aina tietysti ihania. Jopa se yksi inhokki on välillä aika ihana.
Kun on nukkunut pari viikkoa enemmän ja vähemmän huonosti valoisien ja hiostavien öiden sekä kuorsauksen vuoksi, ovat myös päiväunet tervetulleita.
Aivojen nollaus ja uudelleen lataaminen. Sitä tarvitaan nyt!

Todennäköisesti blogi taas hiljenee hetkeksi.
Sen vuoksi ja ilmankin sitä:

Nauttikaa kesästä!

 

Sinkkis suosittelee.

Kun löytää hyvän blogin, siitä tulee vähän samanlainen fiilis kuin hyvästä sarjasta.
Ensin lukee muutaman postauksen ja koukuttuu.
Sitten tsekkaa automaattisesti kuinka kauan blogia on kirjoitettu, kuinka paljon on ahmittavaa jäljellä.
Se innostus, kun huomaa, että arkistot ulottuvat useamman vuoden taakse, on huumaava. Pettymys taasen vähän riipivä, jos joutuu tyytymään vain yhteen tuotantokauteen.

Sitä ei oikein tohdi joka päivä käydä katsomassa onko uusia postauksia, jotta olisi enemmän luettavaa kerralla.

Bloggaaminen on jalo taito ja täytyy nostaa hattua kaikille, jotka sitä tekevät ihan täysillä ja tosissaan. Tällaista allekirjoittaneen wordpress-räpellystä ei voi kovin kummoisilla kehuilla suitsuttaa. Mutta olen minä kamalampiakin nähnyt!

Myönnän ja tunnustan, että luen blogeja oikeastaan vain töissä.
Kännykän ruudulta jos yrittää tihrustaa, niin siinä menee aika vikkelään hermot. Työpaikalla lukemisessa vaarana on vain ne naurun tyrskähdykset, joilta harvoin voi Sinkkublogia lukiessa välttyä tai punoittavat posket, joita Puumis usein tarjoilee.

Internetin syövereissä on varmasti paljon paljon paljon paljon blogeja, jotka eivät koskaan saavuta ansaitsemaansa suosiota.
Minullakin on paha tapa bongailla hyviä sivuja, jotka sitten kadotan ja unohdan.
Joskus käytin kokonaisen päivän etsiäkseni yhtä sinkkublogia, jota piti mies.
Hänellä oli ollut parinkin vuoden tauko kirjoittamisessa parisuhteen vuoksi/ansiosta, mutta oli sittemmin palannut markkinoille. Tekstit olivat hyviä, mutta kun blogilista lakkasi olemasta, hävitin blogin. Enkä siis tosiaan päivän tonkimisen jälkeenkään onnistunut blogia löytämään. Ja minä kuitenkin olen ystäväpiireissä se, joka hälytetään, kun täytyy kaivaa tietoa jostakusta tai ylipäätänsä löytää joku ihminen.

 

Nyt haluankin nostaa esille muutaman blogia, jotka mielestäni ansaitsisivat päästä luetuksi ja jotka tarjoavat varmasti hauskoja hetkiä. Kaikilla taatusti on jo paljonkin vakiintuneita lukijoita, mutta tuskin muutama lisää kaataa heidän sivustoa.

 

Kukkis & Jalankulkuonnettomuus

Moni on varmaan täällä kommenteissakin törmännyt Kukkikseen ja jo sitä kautta eksynyt hänen sivuilleen. Te jotka ette – vahva suositus.
Kukkiksen elämänasenteessa on jotain, mihin minun on helppo samaistua.
Kirjoitukset on todella koukuttavia ja pidän siitä, miten avoin tyyli hällä on.
Moni aihe on hyvinkin henkilökohtainen, mutta siitä kerrotaan häpeilemättömästi.
Ja sitten seuraavaksi saa lukea vähän kirja-arvostelua/-suositusta, niin ei mene turhan raskaaksi koko sisältö.

Eikä blogi siis mitenkään pelkkien raskaiden asioiden ja aiheiden ympärillä pyöri, mutta syvällinen ote saa omatkin ajatukset aina rullaamaan. Ja miten hyvin Kukkis aina asiat muotoileekaan!

Kukkis voisi olla sielunsiskoni, jos se ei tykkäisi kaikesta sellaisesta hömpästä kuin Euroviisut ja Ruotsi-krääsä.

 

Asikaine

Tätä(kin) joutuu lukemaan aina vähän varoen, ettei mene ihan kohtuuttomaksi hirnumiseksi.
Varsinkin niitä postauksia, joissa Hippi on heittämässä kuolemattomia lausahduksia.

Lukekaa ja ihailkaa tuota sekasorron aitoutta, sitä rakkautta, joka välittyy rivien välistä ja suoraan sanotuista sanoista. Ihanan hullunkurista ja vähän puhdasta hulluutta. Liikuttavaa.

 

WTD

No siis Nata… ei ole toista samanlaista (ja varmaan kaikki hänet tietävätkin).
Arvostan ihmisiä, joilla on asennetta ja jotka häpeilemättä tekee asioita omalla tyylillään.
Blogimaailmaan mahtuu paljon samaan muottiin sopivia tekijöitä, joten Natan kaltaiset bloggaajat tarjoavat raikkaan tuulahduksen.

Pakko kyllä tunnustaa, että välillä joku sellainen kateusmonsteri nostaa päätään sisällä, kun selaa Natan postauksia ja miettii, että vitsi, minäkin haluan juoda skumppaa päivät pitkät!

 

Mamma rimpuilee

Aika vähän tulee luettua pienten lasten perhe-elämään keskittyviä blogeja, mutta Mamma rimpuilee -blogissa on jotain todella koukuttavaa. Ehkä se on se kirjoitustyyli, itseironian täyteiset kirjoitukset (ja toki se, että blogissa on paljon muutakin sisältöä).

Tätä blogia lukiessa jää aina hyvä mieli!

 

Elämää hesassa

Vaikka blogia ei valitettavasti ole päivitetty sitten vuoden 2014, jaksan selata postauksia uudestaan ja uudestaan. Varsinkin silloin, kun tarvitsee vähän piristystä.

Tämän osalta voimassa oleva varoitus nauruntyrskähdyksistä.

 

Nauttikaa!
Ja aina saa meikäläisellekin vinkata hyvistä blogeista!

Vegvísir.

Siskonpoikani ristiäisiä vietettiin muutama viikko sitten ja kuten jo aiemmin kerroin, halusin antaa hänelle erilaisen kummilahjan.
En kaapin perukoille pölyttymään jäävää kummilusikkaa enkä kultakaupasta ostettua valokuvakehystä taikka -albumia, jonka tietäisin olevan kuitenkin siskon makuun epäsopiva.

Kun ristiäisten ajankohta läheni, tulin aina vain epävarmemmaksi lahjasta.
Tilamaani riipus oli kyllä hieno, mutten tahtonut löytää siihen sopivaa ketjua. Riipuksen mukana tullut nahkanyöri oli halvan oloinen ja netistä tilattu hopeaketju liian hento ja kiiltävä.
Lahja, joka lopulta koostui riipuksesta, Pikku Prinssi -kirjasta ja joskus aiemmin esitetystä toivelahjasta (hopeoidusta helistimestä), tuntui sekavalta.
Panikoin pääni sisällä, että pitäisikö siskoni lahjasta vai saisinko suorasanaisia moitteita.

Vielä ristiäisiä edeltävänä lauantaina sinkoilin etsimässä sopivaa lahjapussia ja korttia. Miksi ristiäiskortteja löytyy muuten ovat aina vain vaaleanpunaisia tai -sinisiä? Onneksi löysin yhden vaihtoehtoisen ja sitäkin suloisemman kortin.

 

Lopulta istuin pöydän ääreen ja otin eteeni hienompaa paperia ja kynän.
Olisi kirjeen aika.

Sitä kirjoittaessa kohosi kyyneleet silmiin useamman kerran ja lopulta vollotin nenä räkää valuen. Ja siinä hetkessä myös ymmärsin, että yhdentekevää on se materia, jota tuo pieni poika tulee minulta saamaan. Paljon tärkeämpää on se, miten läsnä tulen olemaan hänen elämässään.

VEGVÍSIR
Vegvísiriä kutsutaan usein myös viikinkikompassiksi.
Symbolin historia on monin paikoin tuntematon, mutta sen tiedetään juontavan juurensa Islantiin, josta se levisi myös muihin Pohjoismaihin.
Kompassiksi symbolia nimitetään siksi,
että uskomuksen mukaan ”se, joka Vegvísiriä kantaa mukanaan, ei eksy, vaikka kulkisi tuntemattomia teitä”.
XXXX, olkoon tämä riipus tukenasi, kun etsit tietä elämässäsi.
Toivottavasti se kulkee matkassasi ja muistuttaa,
että seikkailut eivät odota valmiiksi tallatuilla poluilla.
Tee omat polkusi, äläkä seuraa pelkästään viitoitettuja teitä.
Ja muista, vaikka eksyisit tai kulkisit pollulla harhaan,
minä lupaan olla rinnallasi.
XXXX,
ole rohkea.
Älä pelkää virheitä.
Kurkoita tähtiin.
Haaveile.
Ja ennen kaikkea
ole oma itsesi.
Rakkaudella,
Kummitäti

 

Ja niin minä itkin.
Miten paljon kaikkea hyvää toivonkaan tuolle pienelle ihmiselle.
Miten paljon haluaisin, että hän tulevaisuudessa kokisi minut turvalliseksi aikuiseksi,
jolle voisi puhua, jos tuntuu, ettei kukaan muu kuule.

VESALA.

Paula,

kiitos.

 

Alusta loppuun niin uskomatonta tykitystä, että vetää sanattomaksi useampaankin otteeseen.

Tavallaan en asettanut albumille kovinkaan suuria odotuksia, vaikka sitä monessa paikassa tituleerattiin vuoden odotetuimmaksi debyyttialbumiksi.
Mutta vaikka olisin haaveillut jostain yhtä aikaa niin koskettavasta mutta silti iskevästä ja pirteästä, en olisi edes suurimmissanikaan unelmissa uskonut sen olevan tällainen.

Tequilaa olen hoilannut juhannuksesta asti päivittäin, joten oli positiivista, että albumille päätyi myös toinen vähintään yhtä vahvoja kylmiä väreitä aikaansaava kipale Sinuun minä jään.

Ja jos jossain vaiheessa uhosin, että Ellinooran Leijonakuningas on tämän kesän the biisi, niin joudun ehkä vähän vetämään sanoja takaisin. Älä droppaa mun tunnelmaa on ehkä aavistuksen vielä paremmin minun suuhuni ja lanteille ja jaloille sopiva.

Huh.
Iskee kyllä ihan kympillä.

Voisin veikata, että en ehkä ole ainoana hehkuttamassa Vesalaa tulevana lauantaina Rantalavalla. Voi siinä ehkä kyynel jos toinenkin vierähtää.

 

Ime siitä Pusupoika.

Silloin muutama viikko sitten käyty keskustelu Pusupojan kanssa kuoli (onneksi) kasaan.
Ajattelin hänen aavistaneen nihkeydestäni, että en ole kiinnostunut jatkamaan juttua,
vaikka itsehän keskustelun yön pikkutunneilla olinkin aloittanut…

Eilen näpytellin WhatsAppia muissa merkeissä ja yhtäkkiä välähti ilmoitus viestistä.
Pusupoika.

Kolme viikkoa hiljaiseloa ja sitten

Millon me mennään sinne limpparille?

Suljin näytön ja jätin kännykän sohvalle.
Jos viesti vaikka katoaisi, pyyhkiytyisi pois.
Kaikki tunteet, joita Pusupoika oli minussa herättänyt, soljuivat läpi kehon.
Pinnalla velloivat pettymys ja ahdistus.

Kuvitteliko hän, että antaisin uuden tilaisuuden tulla sotkemaan elämääni?
Jos puoli vuotta oli saanut jotain muutosta hänen ajatuksissaan aikaan, niin se totta vie oli minunkin mieltä muovannut.

Arvaa mitä
Se limppari tais mennä jo”

 

Pusupoika,
nyt minä aioin pyyhkiä sinut mielestäni.
Hautaan kaikki sinuun liittyvät muistot mieleni sopukoihin.
Se mitä löysin sinun jälkeesi, on paljon parempaa kuin mitä sinä olisit tarjonnut.
Ja siinä minä haluan olla.