Kaikella on aikansa.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.

Aika on myös erota ja aika siirtyä uuteen suhteeseen.
Aika on kadottaa itsensä ja aika löytää itsensä uudelleen.

19 kuukautta.
Pitkä aika, joka kuitenkin tuntuu vain silmänräpäykseltä.
Puolitoista vuotta täynnä rikkaita muistoja, iloa ja surua.
Rakkautta niin monissa muodoissa.
Ja ennen kaikkea: miehiä.

Kun mielensä ja ajatuksensa vapauttaa niistä ympäristön ja oman mielensä kahleista,
jotka rajoittavat elämistä siten kuin itse haluaa,
elämä voi päästä yllättämään.
Kun hyväksyy itsensä ja oppii rakastamaan itseään,
voi huomata, miten maailma rakastaa takaisin.

Murruin, sorruin, itkin ja suutuin.
Itselleni, miehille ja elämälle.
Joskus valehtelin itselleni, jotta tyytyisin ja löytäisin onnen siitä,
mitä käsillä sillä hetkellä oli.
Hetkittäin epäilin riittävyyttäni.
Mietin, mitä minun pitäisi tehdä toisin,
miten muuttua, että miellyttäisin enemmän muita.

Mutta olen kasvanut.
Olen myös muuttunut.
Hitaasti, jopa vähän huomaamattomasti,
olen löytänyt itseni.
Olen löytänyt tyylini,
olen löytänyt persoonani.
Mielenkiintoista, miten sitä saattoikin itsensä vuosien saatossa kadottaa.

Olen vahvistunut.
Seison tukevammin kahdella jalalla,
itsevarmempana ja -tietoisempana.
En rakenna enää identiteettiäni pelkillä peilikuvilla,
en vertaa itseäni muihin.
Olen armollisempi.

Mitään en kadu.
Omat ja muiden tekemät virheet ovat opettaneet.
En katkeroitunut sydänsuruista.
Opin tietämään, mitä minä haluan.

Kun katsonhäntä siinä sängyn toisella puolella,
vartalon lävitse hulahtaa onnellisuuden aalto.
Siinä on se kaikki, mitä haluan.
Siinä ruumiissa se kaikki temperamentti,
verbaalinen lahjakkuus, huumori,
halu kunnioittaa muita.
Niissä käsissä se himo ja halu,
hellyys ja välittäminen,
läheisyyden tarve.
Niissä silmissä välkkyvä energia,
intohimo ja palo,
tahto elää.

Tästä minä haaveilin ja tämän minä sain.
On vaikeeta ajatella, että kun on tavannu niin paljon erilaisia ihmisiä,
että joku oikeesti voi olla tollanen. Noin sopiva. Noin hyvä.”

12 viikkoa ja mies on mennyttä. Tai no ei se kyllä vaatinu ku 10”.
Minä olin mennyttä jo kauan ennen.
Jo kauan ennen bucket listia.

Aika on aloittaa sinkkublogin kirjoittaminen ja aika päättää se.
Aika on tervehtiä ja aika sanoa näkemiin.

Aika on sanoa nöyrästi kiitos.

En aavistanut, että konkreettinen askel parisuhdeajatteluun otettaisiin näin pian.
En ollut varma, että ottaisimme sitä koskaan,
että siirtyisimme ajattelemaan ”meitä”.
Tietysti olemme edelleen kaksi yksilöä, joilla on omat haaveensa ja unelmansa,
mutta ehkä alamme ajatella myös enemmän yhteistä tulevaisuutta.

Aiemminkin mietin, että mitä blogille tulee tapahtumaan, jos suhteemme syvenee. Nyt tuntuisi jotenkin todella luonnolliselta jättää tämä tähän.
Täytyy ehkä makustella ajatusta ja miettiä, että onko tästä luopuminen jo vähän liiankin vaikeaa.
Ainakin blogia täytyy tavalla tai toisella päivittää –
sinkkublogiksi tätä ei enää tarvitse luokitella.

En siis sano hyvästi, vaan näkemiin.
Ehkä jo huomenna mietin, että pakko päästä kirjoittamaan.
Tai sitten siihen menee pidempi aika.

Joka tapauksessa tämä luku loppuu nyt ja sen päätteeksi mielestäni on syytä esittää nöyrimmät kiitokset teille.
Kaikille, jotka ovat matkassa kulkeneet mukana.
Teille, jotka olette myötäeläneet monessa tuskassa ja ilossa.
Kiitos kaikista kannustavista ja kauniista sanoistanne,
ette tiedä itsekään, miten arvokkaita ne ovat olleet.

Kiitos!

Tänään on syntymäpäiväni,
ja tämä oli kyllä yksi parhaista syntymäpäivälahjoista ikinä.

Mainokset

Pusupojan paluu part 2.

Lauantaina oli hauskaa.
Niin hauskaa,
että meni oikein vallan kännykän takalasi rikki (yllättävää),
todennäköisesti vilustuin aamuyöllä (tai hitto se mitään yötä ollut enää kuuden aikaan),
ja humalan taso saavutti sellaisen pisteen, että itkin ilman syytä (eilen itketti myös, pahasta olosta johtuen).

Tosiasiassa oli siis hauskaa siihen asti, kun lähdimme porukalla kapakkaan.

Tosiasiassa sielläkin olisi ollut hauskaa, ellen olisi heti ensimmäiseksi nähnyt pusupoikaa.

giphy
Siinä hän seisoi, tiskin toisessa päässä.
Tilasin salmarin, gin tonicin ja lonkeron.

giphy

Yeah, keep it coming.

Emme onneksi/valitettavasti(?) joutuneet juttusille.
Minusta tuntui, että sydämeni pysähtyi joka kerta kun näin hänet.
Ja kulmat menivät kurttuun kun näin hänet kaulailemassa jonkun tytön kanssa.
Kotiin lähdettyäni  ikävöin Renttua ja ainut toive oli, että olisin päässyt hänen viereensä nukkumaan.
Ahdisti – todella paljon.

Ilmeisesti ahdisti niin paljon, että olin sitten laittanut Pusupojalle viestiä.

giphy

Jotain salakieltä, jota hän ei ymmärtänyt enkä itsekään onnistunut sitä tulkkaamaan.
”No mitäs sulle kuuluu, mitä oot puuhannu?”
”Me nähään huomenna,
mennään vaikka sinne limulle”

Paljon kerroin ja paljon jätin kertomatta.
En vastannut myöntävästi ”kutsuun”.
Toivon, etten kuulisi hänestä enää.

Rauha.

DSC_1293

Jätän tämän tähän.

Menkää ihmiset luontoon. Se on parasta lääkettä miltei mihin vaan.

Ps. Maisema on parin kilsan päästä minun kotoa, ei sitä täällä pk-seudullakaan tarvitte kauas mennä, että voi olla luonnossa.

Carrie.

Olen kuunnellut tässä viime aikoina Ellinooraa, jonka Leijonakuningas on aivan ehdottomasti minun tämän kesän the biisi.

Kuunnellessani Carrieta mieleeni tulee väkisinkin minä itse.
Puoli vuotta ja vuosi sitten.
Ja siinä välillä.

Mä en tahdo olla enää Carrie
Huutaa ”Marry me”Joka hiton nurkalla
Jos tää ei natsaa
Et pääse tyllihamettani ratsaan
Kelle täällä pitää maksaa
Ettei kaikki olis niin paskaa

Siinä ne kaikki mielessä velloneet ahdistukset, surut ja vihat on lyhyesti kirjoitettu.
Ne kaikki epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet, joiden kanssa painiskelin.
Ne kymmenet pettymykset ja taas kymmenet pettymykset.
Ainut mitä halusi, oli, että joku rakastaisi.

Äiti sanoi joskus et
Ei voi rakastaa
Jos pitää ovee
Aina raollaan
Mut epävarmuus
Sisintäni kalvaa
Ei mikään oo varmaa
Enkä mä usko edes karmaan
Ja me kaikki ollaan yhtä fucked up

Tässä taas kuvattuna se, mikä eniten ahdisti muiden käyttäytymisessä ja mihin itsekin sortui. Siihen oven raollaan pitämiseen, että jos vaikka tulisikin joku parempi tai jos iskisi ahdistus, olisi helpompi päästä pois.

En ollut suunnitellut, että Ellinoora olisi ”must see”-kategoriassa Ruisrockissa, mutta tilanne on jo vähän eri. Haluaisin päästä hoilaamaan ”jokainen on joskus luuseri, toiset peittää sen vaan paremmin”.

Voimaannuttavia sanoja.
Suosittelen jokaista, joka tällä hetkellä tuntee riittämättömyyttä, ajattelee, että itsessä on jotain vikaa, kun ei kelpaa kenellekään, kuuntelemaan Carrieta IHAN TÄYSILLÄ.

Ja mitens sitten Minä elän:

Kuin viimeistä päivää täällä
Kokeillaan kepillä jäätä
Antaudu ehdoitta rakasta silläkin uhalla
Että turpaan saat
Vielä kuolinvuoteellas voit
Minä elän

Word.

Projektista.

Jotkut varmaan muistanevat, että aloitin vuodenvaihteessa (tai jo itseasiassa ennen sitä) projektin, jonka tavoitteena oli mahtua paremmin vaatteisiin.

Olen selaillut kuvia viime vuoden puolelta, loppukesän ja alkutalven väliltä ja on pakko todeta, että kyllä hyvin ryypätty kesä tuotti tuloksensa ja näkyi peilissä.
Minun on jopa vähän vaikea tunnistaa itseäni joistain kuvista.

Projektin osaltahan minulla oli kunnianhimoisia tavoitteita pudottaa kiloja lyhyelläkin ajalla – tavoitteita, joihin en koskaan päässyt.
”Projekti” itseasiassa kevään kuluessa vähän unohtui ja vaa’alla päivittäinen ramppaaminen loppui.
En ole käyttänyt valtavasti energiaa ruokailun ja ruokien suunnittelemiseen.
Olen syönyt mitä mieleni on tehnyt sekä herkutellut ja itseasiassa ruokarytmini on ollut jotain aivan muuta kuin suositusten mukainen.
Varmaan joku jossain heristäisi etusormeaan ja pudistelisi päätään.

Olen kuitenkin huomannut muutoksia vähitellen kehossani.
Hyvä olo ja siitä kohentunut mieliala ovat saaneet hymyilemään peilin edessä.
Olen katsonut kehoani armollisemmin.

Projektin tulokset ovat konkretisoituneet tällä viikolla.
Toissapäivänä löysin vihkon, johon olin tunnollisesti viime vuoden puolella alkanut merkkaamaan aamupainoa (VIRHE).
Olin asettanut tavoitelukuja tietyille päiville ja siirtänyt niitä tarpeen vaatiessa (eli aina) eteenpäin.
Kiinnostuneena kävin eilen vaa’alla aamulla ja se näytti viisi kiloa vähemmän.
Viisi
.
Kyllähän minä olen muutoksen huomannut myös siinä, miten eri tavalla vaatteet istuvat.
Tänään kaivoin jopa hieman tärisevin käsin yhdet farkut kaapin perältä.
Tilasin ne joskus viime kesän lopulla ja hädin tuskin sain reisien yli vedettyä päälle.
Nappi ja napinlävi eivät vyötäröllä edes väkisin kohdanneet.
Koska en jaksanut palauttaa tarjouksessa olleita farkkuja, ne jäivät kaappiin.
Syksyn ja talven kuluessa niitä kokeilin muutamaankin kertaan, joskus sain napin kiinni, mutta en pystynyt hengittämään taikka kävelemään.
Viimeksi kokeillessani farkut menivät kiinni ja hengittäminenkin onnistui, mutta farkkujen ylle jäi vararengas, joka ahdisti, eivätkä ne nyt mitenkään mukavilta tuntuneet.
Silloin ajattelin, että myyn farkut syksyllä kirpparilla.

Mutta.
Tänään otin farkut ja vedin jalkaan.
Ne tuntuivat sujahtavan helpommin, mutta ajattelin, että ehkä ne olivat alkaneet antaa periksi useiden sovittelukertojen myötä.
Mutta.
Farkut menivät kiinni – helposti.
Tietysti ne tuntuvat edelleen tiukoilta, mutta sellaiselta, miltä uusien farkkujen pitääkin tuntua. Että ne eivät heti lörähtäisi ja menettäisi muotoaan.

Ette usko, miten säteilin peilin edessä.
Itse itselleni.
Kaikki muutos kehossa on tapahtunut niin hitaasti, että se on jäänyt muilta huomaamatta (tai ainakaan kukaan ei ole ääneen sanonut) ja osittain myös itseltä.

Siitä tällaisissa projekteissa kuitenkin on kyse.
Että niitä tekee itsensä vuoksi, jotta itsellään olisi parempi olla kehossa.
Monet asiat kulkevat käsi kädessä, niin myös fyysinen ja henkinen hyvinvointi.

Ja ei, minä en ole saavuttanut missin mittoja enkä litteää vatsaa.
Eikä se ollut tarkoituskaan (tai ehkä jossain vaiheessa oli, silloin kun kirjasin tuloksia ja mietin ruokia ja podin huonoa omaatuntoa, kun paino ei pudonnut).
Mutta tätä hyvää oloa minä olen kaivannut.

Älkää tehkö muutoksia kehossanne tai itsessänne ympäristön paineen vuoksi, vaan tavoitellaksenne omaa hyvää oloa.
Älkää asettako deadlineja tai välietappeja.
Älkää ruoskiko itseänne ns. takapakeista.
Älkää tehkö projekteja.

 

Hassua.
Kun luovuin jossain määrin deittailusta ja aloin elää enemmän itseni kanssa ja opin olemaan tyytyväinen yksin olemiseen, Renttu tupsahti elämääni.
Kun luovuin vaa’alla käymisestä ja jätin projektin unholaan, saavutin muutoksia.

R.I.P. Projekti.

Että mitähän vittua…

Maanantaina tärisin raivosta S-marketin hevi-osastolla, kun uppouduin lukemaan kännykällä Ilta-Sanomien julkaisuun tulleita kommentteja.

Pyhästä raivosta täyttyneenä nappasin perunat pussiin, ryntäsin kassalle suomatta yhtäkään ajatusta sille, oliko tarkoitus ostaa jotain muutakin ja miltei laukkasin kotiin, jotta pääsisin avautumaan aiheesta.

Syljin suustani ei-niin-kauniita sanoja peräkkäin ja varmaan tein ennätyksen siinä, miten monta kirosanaa voi lausua minuutissa.

Noniin, kerronpa teille. Kaiken raivon alku ja juuri oli tämä Ilta-Sanomien uutinen bloggarista, joka julkaisee instagramissa kuvia itsestään alusvaatteissa ja oli tovi sitten julkaissut kuvaparin ajatuksella ”illuusio + aito”.

Kun luin tuon uutisen saamia kommentteja, teki mieli repiä silmät päästä tai vähintään räjäyttää juna-asema ja kaikki ihmiset sen mukana.

Kommentit, joita en yksinkertaisesti pysty enää lukea, olivat mm. seuraavanlaisia:

”No onhan toi nyt ylipainonen”
”Kyllä tällanen somessa itsensä esille tuominen kertoo epävarmuudesta”
”Ja siis kyllähän tolla painoindeksi on koholla”
”Ai että hoikka nainen ei ole kaunis?”
”Siis mitä naiset aina kitisee tällasista ulkonäköpaineista, eihän miehilläkään sellasia oo koskaan ollu”

Voi nyt hyvänen ja aika.

Kommenteissa nousi esiin kaikki ne ajatukset, joiden vuoksi tällaisia Meganin kaltaisia naisia mielestäni tarvitaan!

Bloggarin sanomahan ei ole, että ”tällainen on kaunis naisen vartalo”. Sanoma on, että tällainen on aito naisen vartalo.
Aitoja vartaloita on monenlaisia: pitkiä, pätkiä, isoja, pieniä, pyöreitä ja tikkuja.
Kauneutta on monenlaista, kaikki ovat omalla tavallaan kauniita.

On väärin, että median kautta monen käsitys kauneudesta on muuttunut.
Että ne vartalot ja kasvot, jotka meikeillä ja kuvankäsittelyllä muokataan muistuttamaan aina vain enemmän toisiaan, kuin jotain yhtä muottia, ovat omineet adjektiivin ”kaunis”.
Tästä illuusiosta olen puhunut aiemminkin ja se täytyisi aivan ehdottomasti puhkaista ja sillä asialla Megan on. Muhkuroineen ja pahkuroineen.

 

Oli huolestuttavaa, miten pahasti uutinen lynkattiin.
Ja miten negatiivisesti ihmiset kommentoivat Meganin ulkonäköä ja tarkoitusta.
Koska onhan hänen oltava hyvinkin epävarma ihminen, joka haluaa vain pönkittää omaa itsetuntoaan kalastamalla kommentteja.
Missään nimessä vaihtoehto ei ole, että hän olisi itsevarma nainen (niin itsevarma kuin nainen nyt suinkin vaan voi olla), joka haluaa saada ihmiset rakastamaan itseään sen sijaan, että haukkuvat peilikuvaansa päivittäin.

Surullista.

Minä liputan erilaisten vartaloiden puolesta.
Selasin instagramia ja näin todella hoikan tytön kuvan ja mietin, että miltä se tuntuisi olla noin hoikassa kunnossa ja pitäisiköhän sitä sitten tähdätäkin tuollaiseen vyötärömittaan.
Kunnes hoksasin, että minun vyötäröstäni ei yksinkertaisesti koskaan voisi edes saada niin hoikkaa. En tiedä onko minulla jotenkin luut ja elimet eri kohdissa, mutta se ei vaan ole mahdollista, kun kylkiluut ottaisivat vastaan. Joten minä opettelen olemaan tyytyväinen näihin luihin ja näihin mittoihin.
Ja rakastamaan niitä.

Sitä paitsi, kun ihan tosissaan miettii, niin jokaisen pahin arvostelija ja kriitikko myös ulkonäön suhteen on se oma peilikuva.
Kuinka monesti muka katsotte ulkona vastaantulijoita ajatuksilla ”no on tollakin ruma nenä” tai pudistelette päätä, kun housut selkeästi puristavat?
En minä ainakaan näin katso ketään – päinvastoin.

Joskus myös naureskelin, kun ystävien kesken tuli puheeksi, että mitä omassa kehossaan eniten vihaa. Ja en vaan voinut ymmärtää yhtään kenenkään vihankohteita, koska minun silmissäni ne olivat kauniita.
Me kaikki kritisoimme itseämme ja arvostelemme – vaikka tosiasiassa aika harva muu niin tekee.

 

Armas aika.

Viikonlopun TOPit.
Määrittelemättömässä järjestyksessä, koska ah. Elämä ❤

– Pikkusisko

”Ja kohta mä meen kouluun ja oon iso tyttö”
Voi luojan kiitos siihen on vielä pari vuotta

”Isi, on ihanaa, kun me ollaan tässä ihan kolmistaan”

13344590_10154253897524777_1120040725299109987_n

– Paholaisen hillo, joka ylitti kaikki odotukset – ohje.

13321724_10154253900599777_7911789394167374746_n

– Pari uutta kirkasta Mariskoolia. Koska materialismionnellisuus.

13322046_10154253900629777_3959836735764688441_n

– Viikonlopun teemana oli vahvasti ruoka ja vielä hyvä sellainen. Puttesin pizza ja aamupalaksi koiragrillillä taiotut toastit olivat aika lyömättömiä noin esimerkiksi.

13339658_10154253900554777_4902910946677336694_n

13346428_10154253900664777_2408362853407911222_n

– Helsingin kaupungin museo! Olen aika vahvasti sitä mieltä, että on tosi hieno juttu, että museoon on aina vapaa pääsy ja eilenkin museossa oli todella paljon kävijöitä. Tietysti Museum of Broken Relationships on aika toimiva vetonaula, mutta lasten maailmasta kuului sen verta paljon riemunkiljahduksia, että eiköhän paikka vedä muutakin kävijäkuntaa.
Ero-näyttely oli koskettava, paikoittain hauskakin ja puhutteleva. Sen enempää spoilaamatta, suosittelen kaikkia käymään. Konsepti on mielestäni nerokas, kuinka vähällä vaivalla loppupeleissä saadaan tehtyä noinkin koskettava näyttely? Minuun iskee aina parhaiten sellaiset aiheet ja asiat, jotka ovat joko vahvasti osallistavia tai sitten ne on ns. tavallisten ihmisen toteuttamia. Niinkuin tämä. Tarinoita, joihin voi itse samaistua tai joita ei voi kuin pöyristyneenä ihmetellä. Piti myös aika-ajoin muistutella itseään siitä, että nämä tavarat ovat aitoja. Tuokin hääpuku tuossa on ihan oikeasti tarkoitettu hääpuvuksi. Joku muserrettu sielu sitä on päätynyt pitämään peittonaan, kunnes sai itseään kursittua kasaan.
Ps. Se filmipurkki oli sitten sen verta liikuttava, että minä en pystynyt edes lukemaan tarinan jokaista sanaa loppuun asti!