Prinsessoja ja astronautteja.

Monesti kuuntelen musiikkia kiinnittämättä sen kummemmin huomiota lyriikoihin.
Ehkä sillä, että olen miltei koko elämäni viettänyt klassisen musiikin parissa, on ollut vaikutuksensa tähän – tiedä häntä.
Mutta voin siis kuunnella vieraskielisiä kappaleita ja liikuttua kyyneliin, vaikken ymmärtäisi yhtäkään sanaa tekstistä.

Olen parin vuoden sisällä lämmennyt yhä enemmän kotimaiselle musiikille.
Kun biisejä kuuntelee omalla äidinkielellään, ei edes tarvitse intensiivisesti keskittyä jokaiseen sanaan ja silti päällisin puolin ainakin sanoma tulee selväksi.

Sanni on yksi lempparini suomalaisten artistien joukosta.
Jokin tuon neitokaisen tuotannossa iskee ja kovaa.
LELU-levylle mahtuu paljon kasvukipuja, mutta muutaman vuoden vanha Sotke mut -albumi on yhtälailla täynnä iskeviä sanoituksia.

Tänään havahduin prinsessoja ja astronautteja kappaletta kuunnellessani sen sanoitukseen.

”Rakkautta etsitään kuin morsian mekkoa,
Käytetään kerran ja säilötään kaapissa
Epätoivo ylläpitää mielenkiintoa,
Ota mut syliin, pitele, mut älä omista.”

Tässähän kiteytyy nykyajan deittikulttuuri!

Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän hukassa omien toiveidensa kanssa.
Etsitään kumppania, vaikka samaan aikaan halutaan olla yksin ja vapaita.
Ei tiedetä mitä tosiasiassa etsitään, mutta yksin jäämisen pelko saa hakkaamaan Tinderiä illasta toiseen. Kun tulee vastaan joku kiinnostava tyyppi, heittäydytään hetkeksi, kunnes huomataan, että valinta oli väärä.

Samoten Sannin ja Kasmirin yhteisessä Kiinni-kipaleessa on jotain kovin tuttua:

”Kiinni
Pidetään kiinni
Vaik ollaan irrallaan
Ja sä et edes huomaa
TäälläMe ollaan täällä
Samassa huoneessa
Ja silti muualla”

 

LELU-albumihan on selkeästi henkilökohtaisempi katsaus Sannista.
2080-luvulla on ehdoton suosikkini.
Kun kuuntelen sitä, minut valtaa haikeus, jopa pieni alakulo.
Kipalehan taidettiin julkaista viime keväänä, hieman alta vuosi sitten ja kuuntelin sitä silloin repeatilla päivät pitkät.
Elin kevään 2015 pienessä pakokauhussa.
Sinkkuna oleminen oli vielä aavistuksen uutta, nykyajan deittailukulttuuri oli tehnyt itsensä jo turhankin tutuksi, yksikään mies ei kiinnostanut tarpeeksi eikä tuntunut haluavan mitään vakipanoa vakavampaa. Tuntui siltä, että on kiire löytää joku. (Ja itseasiassa silloin vastaan tuli joku, jonka hetken arvelin olevan se, mitä etsin – toisin kävi.)

Vaikka kuvittelin olevani onnellinen, näin jälkeenpäin mietittynä olin kadoksissa. Onneksi minulla oli silloin paljon ihania tapahtumia ystävien kanssa. Niiden avulla ajanjaksosta on ensisijaisesti lämpimiä ja mukavia muistoja, iloa ja naurua.

Pitäisi ehkä tiedostaa useammin, että uusien tilanteiden edessä on ok olla hieman peloissaan, kauhuissaan, eksyksissä.
Kaikkeen adaptoituu.
Tänään huomasin, etten ole vielä kolme kuukaudenkaan jälkeen vaihtanut liesituulettimeni valoa. Mutta enää en aamuisin edes yritä laittaa lamppua päälle.
Kaikkeen tottuu – ajan kanssa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s