Happy.

Jos tuo edellinen postaus olikin vähän jotenkin maanantaimasennuksen kourissa kirjoitettu, niin tosiasiassa olen erittäin hyvällä tuulella tänään.

Unohdin myös mainita, kuinka iloisesti yllättynyt olin eilen.
Tilastoihin oli tallentunut hakusana:

elämä onnellisena sinkkuna

 

Olen ensinnäkin todellinen iloinen siitä, että moisella hakusanayhdistelmällä on päädytty minun blogiini.

Toisekseen haluaisin sanoa, että elämä on aika ihanaa onnellisena sinkkuna!

Mikä meitä vaivaa?

Maanantai.
Aina yhtä pirteä päivä!
Siksi haluaisinkin kysyä, että

Mikä sinua, joka aivan välttämättä haluat ensimmäisenä päästä sisälle bussiin, vaikka olisit jonon hännillä, vaivaa?

Mikä sinua, joka tönit kassalla tavaroitaan pakkaavaa, jotta saisit varmasti tungettua pankkikorttisi kortinlukulaitteeseen, vaikka kassa ei ole vielä päättänyt ostoksiesi lyömistä kassaan, vaivaa?

Mikä sinua, joka et vaivaudu vastaamaan myyjän tervehdykseen, vaivaa?

Mikä sinua, joka bussissa lasket käsilaukkusi ikkunan viereiselle penkille ja istahdat itse käytävän viereen koko matkaksi, vaikka bussissa joutuisi sen myötä seisomaan iäkkäitä ihmisiä tai taaperoikäisiä hädintuskin omilla jaloillaan pystyssä pysyviä lapsia, vaivaa?

Mikä sinua, joka kiihdytät kymmenen metrin päässä, että ennätät liikennevaloista, koska ”vastahan ne vaihtuivat punaisiksi”, vaivaa?

Mikä sinua, joka olet unohtanut niiden pienien kiitos ja anteeksi sanojen merkityksen, vaivaa?

facepalm
Kaikki nämä kysymykset syntyivät tämän aamun työmatkan aikana.

Joskus olen niin kyllästynyt ihmisten piittaamattomuuten.
Meitä on tätä palloa tallaamassa ja ihmettelemässä sen verta monta muutakin ihmistä, että minäminäminä-ajattelumalli ei vie ketään eteenpäin.

Monella on kiire ei mihinkään.
Konkreettinen esimerkki tästä on työmatkani viimeinen etappi: matka bussipysäkiltä tien toiselle puolelle varsinaiselle työpaikalle.
Jos tuon välin haluaa mennä turvallisesti, omaa tai muiden työmatkaa vaarantamatta, on kierrettävä pieni mutka liikennevalojen/suojatien kautta. 95 % muista työmatkalaisista käyttää niin sanottua oikoreittiä, juoksemalla nelikaistaisen tien ylitse.

Odotan kauhulla milloin joku satuttaa itsensä.

Olen päättänyt:

Sinä päivänä, kun koen, ettei minulla ole sitä paria minuuttia aikaa, mitä suojatien kautta kiertäminen vaatii,
on syytä osallistua jollekin ajanhallintakurssille.

 

Mutta energistä ja raikasta maanantaita teille!
Ollaan enemmän ihmisiä toisillemme, puss och kram ❤

1. Adventti.

Tänään vietetään ensimmäistä adventtia.
Rakastan joulua.
Suomalaiseen jouluun liittyy tietynlainen melankolia. Ehkä se on kytköksissä vuoden ajan pimeyteen.
Toisaalta itse näen sen myös herkkyytenä. Joulu on harrasta aikaa ja itse ainakin herkistyn näinä pimeinä iltoina helposti.

Mutta vastapainoksi kaikelle synkkyydelle ja pimeydelle ajattelin (taas) puhua hieman onnellisuudesta.
Internet on pullollaan listoja, joissa eritellään onnellisuuden rakennuspalikoita. Yleensä ne ovat sitä perus liipalaapaa ”kuuntele itseäsi” ”toteuta haaveitasi” jne.
Kodin Kuvalehden sivuilta löytyi kuitenkin listaus, jossa oli muutama hyvin simppeli ja helposti toteutettavissa oleva kohta.

Nostan esiin joitakin:

2. Useimmat päätökset eivät edellytä pitkää miettimisaikaa.

Kuten moni on varmaan huomannutkin, olen melko impulsiivinen ja elän monesti intuitiolla. Olen kaukana ihmisistä, jotka jäävät jahkailemaan ja pähkäilemään ja kannustan suoraan toimintaan.
Tiedän itsestäni, että mitä pidemmäksi aikaa jään asioita miettimään, sitä todennäköisempää on, että jätän ne toteuttamatta. Joten jatkossa aion tehdä päätöksiä tietoisestikin nopeammin.

 6. Pidä kotona ainakin yksi laatikko tyhjänä pikkutavaroita varten.

Tämän kohdalla naurahdin.
Minulla on tällainen tai itseasiassa useampikin!
Pidän järjestyksestä ja välillä, jos tunnen ihmeellistä rauhattomuutta tai stressiä hoksaan sen johtuvan siitä, että työpöydälläni tai kodissani vallitsee epäjärjestys.

Yksi laatikko, johon voi aina nakata tavarat, joille ei ole varsinaisesti omaa paikkaa, helpottaa järjestyksen ylläpitämistä!

9. Sinulla on aina aikaa nauttia ihanista tuoksuista.

Kyseisen lausahduksen sanoma ei välttämättä ole juuri se, että pitäisi kulkea aina ilmaa nuuhkien.
Vaan se, että aina on aikaa fiilistellä ihania asioita. Juuri niitä puhtaita lakanoita. Silloin niistä aiheutunut ”työ” ei tunnu niin suurelta, kun ne tuottavat entistä enemmän nautintoa.

10. On parempi hoitaa pienet asiat pois alta.

Tässä minulla on paljon tsemppaamisen varaa.
Olen monissa asioissa kovin suurpiirteinen, joten jätän välillä pienet asiat hoitamatta ja siirrän niitä eteenpäin. En töissä, mutta arkielämässäni. Nimim. Liesituulettimen valoa en ole voinut käyttää kuukauteen, kaikkien rannekellojen paristot ovat odottaneet jo monta kuukautta (vuotta) vaihtoa, monen monet korkokengät ovat odottaneet uusia korkolappuja kaapin perällä ties kuinka pitkän aikaa.

Mutta toisaalta, en usko, että kenkien korkolaput ovat vaikuttaneet elämänlaatuuni. Sitä lamppua kyllä kiroan joka päivä…

13. Harva katuu sitä, että ostaa vessapaperia varastoon.

Tiedättekö sen tunteen, kun eräänä aamuna istutte paskalla, kurotatte paperia ja saatte käteenne ne viimeiset rullaan liimatut palat. ”Ai hitto, täähän olikin se viiminen rulla”.
Nykyään vessapaperirullat ovat kiinteä osa kylppärini sisustusta, koska ne ovat hyllyssä esillä. Siksi minulla on aina yleensä vessapaperia.

Mutta tarvitseeko elämässä aina odottaa, että päädytään ”pakko tehdä” -pisteeseen. Voisiko jotain tehdä jo etukäteen?

Kohdat 17. ja 18. ovat onnellisuuden peruspilareita.
Tekemällä muut onnelliseksi lisäät omaa onnellisuuttasi.
Mutta jotta voisit aidosti tuottaa iloa ja onnea muille, on sinun oltava onnellinen.

 

Sitten vielä lopuksi meikäläisen ikilemppari kaikista joulubiiseistä, toimii myös suomeksi.

Kaunista ja rauhallista ensimmäistä adventtia teille, hiljentykää hetkeksi ja rauhoittakaa se arjen kiire. ❤

 

Kun empatia loppuu.

Nyt tulee taas asiaa, joka ei itseasiassa millään tapaa liity sinkkuna elämiseen.
Elämiseen noin ylipäänsä kylläkin.
Niihin ratkaisuihin ja päätöksiin, jotka vievät meitä eteenpäin, suuntaan taikka toiseen.

Luin eilen tarinan naisesta, joka on ollut työttömänä 10 vuotta.
Käytännössä siis koko aikuisikänsä.
Muutama kesätyöpaikka ja työvoimatoimiston harjoittelujakso taisi olla CV:hen listattuna.

Aloitin tarinan lukemisen suurella empatialla.
En ole koskaan ollut työttämänä sen jälkeen kuin 15-vuotiaana ensimmäisen kerran istahdin kaupan kassan taakse hermostuneena.
Tai itseasiassa muutettuani paikkakunnalta toiselle yli kuusi vuotta sitten ennätin olla kaksi päivää työttömänä.
Se on ainut hetki elämässäni, kun olen joutunut pari päivää miettimään ”mitäs jos en saakkaan töitä?”.

En siis pysty aidosti asettumaan työttömän, saatika pitkäaikaistyöttömän saappaisiin. Voin vain pienillä aivonystyröilläni yrittää herättää sisälläni empatian tunteita. Oman äitini kamppailu työttömyyden kanssa on lähin kosketukseni tuon sanamonsterin maailmaan.

MUTTA.
Seuraavaksi aion esittää ajatuksia, jotka lukemani juttu herätti sitten,
kun empatiani loppui.
Osa on hieman todella kärjistettyjä.
En tosiasiassa nää aihetta niin mustavalkoisena kuin sen tässä esitän. Halutessanne saatte tulla lyömään puukon rintaani tai mestata minut vahvojen mielipiteiden vuoksi.

Ensinnäkin.
Empatiani loppui täysin kohdassa:

”Vaikka Mari silmäilee usein työpaikka­ilmoituksia, hän on lähettänyt viime aikoina hakemuksia vain pari vuodessa.”

JUMALAUTA!
Oli kyse työmarkkinoista tai parisuhdemarkkinoista, fakta on se, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.
Kukaan ei täytä hakemuksia puolestasi.
Uskon, että itsevarmuus ja -luottamus pikkuhiljaa romuttuvat, kun saa kieltäviä vastauksia tai ei vastauksia lainkaan.
Kyllä minä sitä olen kokenut hakiessani työharjoittelupaikkaa opintojen loppusuoralla. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut kaksi ja puoli vuotta koulun penkillä persettä kuluttaneesta nuoresta naisesta, jolla oli kokemusta työstä vain teorian tasolla.
Vaikka kauppasin itseäni ilmaiseksi!
Olin valmis tekemään toista työtä, venyttämään viikkoni tarvittaessa vaikka 80 tuntisiksi, jotta vain saisin harjoittelun tehtyä ja opinnot eteenpäin.

Mutta.. On sitä ihmisen täytynyt saada kerätä itseluottamustaan ihan rauhassa ”viime aikoina”, jos on lähettänyt pari vaivaista hakemusta vuodessa.

Tämä samainen ilmiö toistui joskus keväällä, kun Iltasanomissa tai muussa paskamediassa oli surkutarina nuoresta miehestä/naisesta, joka ei ollut saanut töitä. Hän oli laittanut pari hakemusta. PARI!?
Ette te nyt herranen aika voi olla tosissanne…

 

Toinen asia, mikä tässä nimenomaisessa artikkelissa ja monessa muussakin aihetta sivuassa jutussa saa veren kiehumaan, on se, että ihmiset hakevat vain oman alansa työtehtäviin.
Ymmärrän, että pitkien opintojen jälkeen haluaisi työllistyä juuri sille alalle, mitä on opiskellut. Tehdä sellaista työtä, mitä kohtaan tuntee intohimoa.

Mutta jos töitä ei kuulu, olisiko syytä miettiä jotain muuta?

Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet hakemaan muun alan hommia. He ovat korkeasti koulutettuja, mutta työttömyyden ohittaakseen tekevät jotain muuta ja etsivät samalla enemmän ja vähemmän aktiivisesti oman alansa töitä.

Minulle ja minun silmissäni kaikki työkokemus on arvokasta.
Kaikki työ opettaa vastuuntuntoa ja ihmisten kanssa toimeentulemista.
Kaiken työn voi tehdä hyvin – tai huonosti.
Jos olisin rekrytoiva työnantaja arvostaisin enemmän sellaista ihmistä, joka on tehnyt töitä vaikkapa siellä kaupan kassalla kuin sitä, joka tulee tyhjän cv:n kanssa ”kun ei ole ollut töitä tarjolla”.

 

Ja sitten.
Mikä loppupeleissä oli tämän artikkelin tarkoitus?
Pitäisikö yhteiskunnan tukea vielä enemmän näitä ihmisiä?
Pitäisikö meidän työssäkäyvien sääliä näitä vielä enemmän, koska meillä on asiat hyvin?

Omalta osaltani voin ainakin sanoa, että olen tehnyt töitä sen eteen, että olen tässä pisteessä työelämässäni. Olen tehnyt aivan helvetisti töitä ja näen urapolkuni nousujohteisena vielä tulevaisuudessakin.

Myönnän, että minun on helppo tehdä vaikutus ihmisiin. Olen ulospäinsuuntautunut ja iloinen. Hymyilen aidosti, osaan sanoa mielipiteeni hyvinkin suoraan enkä aristele taikka ujostele ihmisiä.

Jokainen on vastuussa oman elämänsä suunnasta ja valinnoista.

 

Ja jottette nyt pitäisi minua aivan mielipuolisena hirviönä:

Ymmärrän, että Suomen työttömyystilanne on karmaiseva.
Ahdinko koskettaa eniten juuri ”hiljaisia hissukoita”, joiden voi olla vaikea antaa itsestään lähtemätöntä vaikutelmaa haastattelutilanteessa, vaikka olisivat aidosti hyviä työntekijöitä.

Meidän yhteiskunta, kaikessa hienoudessaan, mahdollistaa kuitenkin tietynlaisen vapaamatkustuksen. Sen, kun kaksisataa euroa lisää tuloja ei tunnu niin suurelta summalta, että viitsisi töitä tehdä sen eteen.

 

Kiitos ja anteeksi.
Tässä poliittinen avautumiseni teille, kun ystäväni ovat tainneet jo kyllästyä aiheen ruotimiseen.
Suomi on hieno maa ja olen ylpeä siitä, että meillä työttömyys ei automaattisesti tarkoita kadulle päätymistä. Voin myös pahoin niiden ihmisten vuoksi, jotka joutuvat päivittäin miettimään ostaisivatko tänään makaronia vai tonnikalaa, kun #sekäettä ei ole vaihtoehto.

Enkä missään nimessä osoita nyt syyttävällä sormella niitä, jotka ovat itsestään riippumattomista syistä päätyneet esimerkiksi työkyvyttömiksi.

 

Kylmenee.

Näimme pusupojan kanssa eilen.
Edellisen kerran näimme joskus viime viikolla, varmaan torstaina.

Jostain syystä välimme tuntuvat kylmentyneen.
Viestittely on vähäsanaista, monilta osin jopa vähän toispuoleista eli minun suunnaltani aktiivisempaa.

Tietysti ärsyttävä pikkuepävarmuus sisälläni on saanut tästä ravintoa itselleen. Takaraivossa jyskyttää pelko. Tekisi mieli vain huutaa pusupojalle:

giphy

 

Miten saan pääni pidettyä kylmänä?
Miten saan jutun jatkumaan, en halua sen loppuvan.

 

Mitä sun päässä pyörii?

Havahdutteko te koskaan sellaiseen ajatukseen, että
Hei, minä olen nyt tässä elämässä tätä elämää”.

Minut moinen ajatus valtaa aina ajoittain.
Se saattaa iskeä, kun haen työpaikalla kahvia
Minä täytän nyt kahvikuppiani, kukaan muu ei tee sitä.
Olen tässä ja nyt, osana jotain suurta, jota ei pysty edes käsittämään.

Tai kun kävelen kadulla
Tässä minä nyt kävelen.
Keho ottaa askeleita ilman, että edes ajattelen jokaista askelta.
Päämäärää on selvillä, mutta voin hyvin itse päättää,
että kierränkin tuon polun kautta
”.

Välillä on häikäisevää miettiä, mitä kaikki ympärillä oleva on,
mitä me itse olemme.

Pusupojan kanssa olemme käyneet keskusteluja siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Minkälaisia ajatuksia heidän päänsä sisällä sinkoilee.
Yleistähän on, että kysyttäessä ”mitä sä ajattelet” vastataan ”en mitään”.

Vaikka juuri sillä hetkellä ihminen saattoikin miettiä, miksi muurahaiset ovat olemassa.

Mutta ajattelevatko kaikki tällaisia asioita?
Ajatukset lienevät myös sidoksissa aikaan ja paikkaan, tilanteeseen.
Suurperheen äidillä ajatukset ovat varmasti keskittyneet tiukasti arkeen, sen jäsentelyyn, siihen mitä ruokaa seuraavaksi tekisi ja minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pesisi.

Olisi myös erittäin mielenkiintoista päästä todella luovien ihmisten ajatusmaailmaan käsiksi. Miten taidemaalarit ja säveltäjät näkevät maailman? Mitä he miettivät bussia odottaessaan tai kävelylenkillä?
Itse mietin paljon niinkin vaatimattomia aiheita kuin elämän tarkoitusta, onnellisuutta, ihmisyyttä ja maailmankaikkeutta.

 

Mitä te mietitte silloin kuin ajatukset harhailevat?

tumblr_mawwh3s62U1rzbvsto1_500.gif

 

Entäpä jotain muuta?

Projekti.

Ostin eilen vaa’an.

VIRHE.
Vaaka todisti sen, mitä olen jo tovin aikaa turvonneesta olemuksestani havainnut.
Kostea kesä ja jatkuva herkuttelu ovat tuonneet useamman lisäkilon.

 

Siispä!

Julistan todellisen laihdutusprojektin alkaneeksi.
(Älkää peljätkö, blogi ei muutu painoni päivittämissivuksi!)

Mutta sanomalla jotain ääneen/julkisesti, lisään omaa motivaatiotani.
(Ikäänkuin se, että sovitin useamman vuoden vanhaa mekkoa, joka oli ennen löysä, muttei nyt mennyt kiinni, ei lisäisi motivaatiotani).

index

3.1.2016 mennessä tavoite -3 kg.