Rakkauden kesästä.

Muistatteko te millainen minun rakkauden kesäni 2015 oli?
Aika on ehkä kullannut muistoja, mutta minulla ei ole siitä kesästä mitään pahaa sanottavaa. Siinä oli paikoittain jotain runollista, siinä kesässä kaikki oli juuri niinkuin kesässä pitää olla. Ystäviä, aurinkoa ja miehiä. Huolettomuutta, loputtomasti viinaa iä.
Tunsin yhtä aikaa vahvasti ja kevyesti, otin vastaan kaiken mitä elämä tarjosi ja jos kaikki ei aina ihan putkeen mennyt, nauroin perään.

Vieritin tuon kesän aikana sangollisen kyyneliä, osan surusta ja osan ilosta.
Jakelin deittivinkkejä teille ja ystäville, tutuille ja tuntemattomille.
Välillä eksyin omaan höttöiseen mieleeni Helsingin kesäisillä kaduilla.
Mutta eikö se sovikin kesään?

Haluaisin päästä tuohon samaan olo- ja mielentilaan.
Tai itseasiassa haluaisin ottaa vieläkin astetta rennommin.
Että en ihastuisi, vaan osaisin päästää irti ja pitää hyvällä tavalla etäisyyttä ihmisiin, miehiin siis.

Jotenkin tähän on nyt vaan ollut vaikea päästä mukaan.
Tietysti takana oleva kevät on ihan pikkuriikkisen erilainen kuin mitä se oli vuonna 2015.
Nyt myös työkuviot ovat aavistuksen raskaammat. Sen lisäksi että ajatuksia välttämättäkin pyörittelee mielessään vielä työpäivän jälkeenkin, tulee toimistolla istuttua pitkiä päiviä. En edes muista tehneeni töitä vuonna 2015, koska taisin viedä työaikasaldot miinukselle, pidettyjen lomien lisäksi.

Kuten eilen sanoin, aion tsempata juhannuksen jälkeen.
Onko joku muu muuten huomannut, että ”kesä” on käsitteenä siirtynyt tarkoittamaan enemmän heinä-elokuu ajanjaksoa?
Juhannukseen asti ollaan jossain kevään ja kesän välimaastossa, ja sitten vasta aletaan tosissaan tekemään niitä kesäjuttuja.
Vai onko se muka aina ollut näin?
Pitäisikö tätä kesäfiilistä alkaa löytämään itsestään ilman sitä jatkuvaa auringonpaistettakin? Siinä missä joulua haetaan sydämestä, kun maa on musta.

Nyt minä aion ihan tosissani virittää mieleni kesäfiilikseen.

 

Mm. näistä aion hakea vähän hyvää fiilistä.

Ps. Radiohiljaisuutta mitä todennäköisimmin taas luvassa. Juhannuksen jälkeen edessä on viikon loma ❤

 

No tää nyt on tätä.

Tulin tuossa eilen ajatelleeksi, että onpas kiva kun käyn tänne oksentamassa vähän pahaa oloani ja sitten aloitan parin viikon radiohiljaisuuden ihan muina naisina.

SORI.

Joku voisi tästä vaikka vähän huolestua ja jäädä miettimään, että mitenhän sillä nyt menee siellä.
Ja täällä minä vaan pää kolmantena jalkana viipotan menemään vailla huolen häivää.

SORI.

Nimittäin, jos vaikka erehdyinkin aiemmassa postauksessa nimittämään kuuluisaa ”no ei mulla oo aikaa” -lausahdusta pelkäksi tekosyyksi, valheeksi, peittelyksi. Niin tosiasiahan on, että en oikein tiedä miten tämä aika laukkaa niin nopeasti ja miten minä ihan oikeasti tässä hetkessä ennättäisin treffata ketään yhtään missään.

Mutta arvatkaapa vaan, minulla on ollut enemmän ja vähemmän positiivisia kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja vaikka kohtaamiset ovat olleet sitä sarjaa, jossa ei ole kuin yksi jakso, ne ovat olleet kivoja. Koska minä tunnen vielä! Minä nautin vielä! Ja miten kivaa ja ihanaa ja mukavaa ja kutkuttavaa onkaan olla toisen lähellä, vaikka sitten muutaman (kymmenen) siiderin tönäisemänä.

Fakta on, että tässä on menty sellaisella vauhdilla tätä kesää jo, että eilen tutkittiin kaverin kanssa jotain ihmeen ”alkoholitestiä”, joka näytti että meidän pitäisi olla noin 4,2 promillen humalassa perus perjantaina. Ja lauantaina.

Että sellasta.
Ja siis olen myös päättänyt, että juhannuksen jälkeen minä rupean deittailemaan.
Ihan oikein urakalla, vakavissaan ja huolettomasti.

Sillä sateesta huolimatta kesä ja rakkaus on täällä! ❤

Koska tämä loppuu?

Noh, nostetaanpas nyt kissa pöydälle…
Olen aloittanut tämän kirjoituksen jo aiemmin, avannut sen kymmeniä kertoja, lisännyt lauseita ja/tai poistanut niitä.
Olen viime aikoina toiminut useammankin ystävän/kaverin/tuttavan terapeuttina ja olkapäänä heidän ihmissuhteidensa koukeroissa. Olen (ainakin omasta mielestäni= osannut valita oikeita sanoja, olen purkanut solmuja ja saanut heidät ajattelemaan asioita uusistakin näkökulmista, helpottanut heidän oloaan.
Olen kehottanut puhumaan asioista niin kuin ne ovat, pureutumaan asioiden oikeaan ytimeen. Olen onnistunut näkemään heidän tekosyidensä läpi, käskenyt purkamaan ne kaikki pienistä valheiden ja itsellekin uskoteltujen ajatusten säikeistä punotut peitot pois sen ytimen ympäriltä.

Nyt minun on aika riisua itseni päältä ne turhat tekosyyt ja valheet.
Nimittäin…

Voin keksiä useita syitä sille,
miksi en tällä hetkellä halua deittailla
miksi en halua panostaa Tinder-keskusteluihin
miksi en edes ladannut Tinderiä uuteen puhelimeen.

Monet niistä ovat kuitenkin vain syitä, joita haluaisin niiden olevan.
Yleisin käyttämäni perustelu, jota olen hokenut niin paljon, että lähestulkoon uskon siihen itsekin on: ”Ei mulla oo nyt aikaa tähän”.

Bullshit.

Thats-Bullshit-GIFS
On valintani tehdä ylitöitä tai ottaa läppäri mukaan kotiin ja jatkaa nakuttamista sohvalla.
On valintani lukkiutua kotiin ja upota sarjojen ja kirjojen maailmaan.
On valintani täyttää viikonpäivät muulla ohjelmalla niin, ettei vapaailtoja jää kuin viikonlopulle, ja nekin ovat miltei elokuun loppuun asti täynnä enemmän ja vähemmän suunniteltua ohjelmaa.

Totuushan on se, että minä ikävöin vielä.
Minä olen unissani tutussa sylissä,
tuttujen käsivarsien tiukassa, mutta hellässä puristuksessa.
Saan suudella häntä, upottaa sormet hänen hiuksiinsa.
Painaa otsan otsaan vasten, nauraa yhdessä.
Näen monia samankaltaisia unia viikossa.
Ja ne päättyvät aina luopumisen tunteeseen, menettämiseen.

Päässä pyörivät ajatukset tuntuvat hullunkurisilta.
Miten voi ikävöidä näin paljon jotakuta, joka on satuttanut niin paljon?
Miksi järki ei onnistu lyömään tohjoksi tunteiden muodostamia ajatuksia – ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä?

Uuden puhelimen kanssa voi menettää hermonsa, kun asentaa jokaisen sovelluksen uudestaan ja selvittää kaikki unohtuneet käyttäjätunnukset ja salasanat.
Hyvä puoli siinä on se, että toisen numeroa ei ole pakko siirtää, keskusteluhistoria jää vanhaan puhelimeen ja myös valokuvat.

Kuinka kauan kestää, että ikävä helpottaa?
Koska erosta pääsee yli?

Se tunne, kun…

… hankit uuden puhelimen ja olet unohtanut jokaisen mahdollisen käyttäjätunnuksen ja salasanan ja niiden kohdalla käytetyn sähköpostin ja ihan vaan varmuuden vuoksi asetat jokaiseen palveluun uuden, eri salasanan, jotta et varmasti koskaan muista sitä.

634

Onneks on lauantai.

 

Selvisi muuten eilen, että yhdellä työkaverilla, joka on käyttäytynyt todella asiattomasti ja törkeästi minua kohtaan, on kuin onkin jotain minua vastaan. Ja on ollut aina, siitä lähtien kun neljä vuotta sitten taloon tulin.

On vain käsittämätöntä, että tämä kyseinen aikuinen nainen ei kykene tekemään yhteistyötä kanssani. Minäkään en hänestä välitä ihmistyyppinä, koska kuten olen aiemminkin sanonut, en voi sietää ihmisiä, jotka nostavat itseään painamalla muita alas. Mutta työ on työtä. Nyt vaan mietin, että miten toimin hänen kanssaan jatkossa. Hän osaa olla viiltävän vittumainen, suorastaan kamala. En halua alentua hänen tasolleen, mutta tiedän jatkossakin pahoittavani mieleni hänen kanssaan. Koitan ainakin pitää pääni pystyssä, koska en halua tuottaa hänelle hänen toivomaansa nautintoa, että hän näkisi minun nöyrtyvän edessään.

Paluu arkeen vol 2.

Oli ilmeisen raskas mielelle tuo maanantai.
Mutta kyllä tekee ihmeitä nukkua lähes katkottomasti, sikeästi 9 tuntia.
Eilen väitän säteilleeni energiaa, ja saatoin itsekin vihdoin huomata, että kyllä viikon loma töistä voi tehdä ihmeitä. Sain asioita aikaan ja heti perään vielä hyvää palautettakin, että hei

jf7ajWY

keep it coming!

Eilen puntaroin pusupoikaan liittyviä ajatuksia. Maanantaina hänestä ei kuulunut mitään ja koska itsekin hautauduin melko aikaisin peittojen alle, en ennättänyt juuri ajatuksia hänelle suoda. Eilen hän kuitenkin laittoi illalla viestiä, niitä näitä. Ja olen kyllä rehellisesti hieman hämmentynyt.

Jos hän todellisuudessa haluaisi jotain muutakin minusta kuin pelkkää satunnaista petikumppania, niin miksi hän ei esimerkiksi jäänyt luokseni sunnuntaina? Miksei hän ole pyytänyt minua kahville tai oluelle tai mitenkään suoraan ilmaissut haluavansa tavata?

Olisi suorastaan hölmöä astua samaan miinaan kahdesti ja sen takia suhtaudun tähän hyvin, hyvin, hyvin, kriittisesti. Perus ”mulkku kunnes toisin todistetaan” -mentaliteetilla siis. Pääni yläpuolella ei sinkoile ilotulitteita, kun hän laittaa viestiä. Parvi perhosia ei lehahda vatsanpohjalla lentoon, kun ajattelen häntä.

Ja faktahan on myös, että ei tästä näinkään mitään tule.
Veikkaisin, että pusupoika aistii epävarmuuteni. Tiedostan kommunikoivani hänen suuntaansa hyvin eri tavalla kuin 1,5 vuotta sitten. Enkä ole kyllä hetkeen itsekään häntä mihinkään pyytänyt. Vappuna hän tyylikkäästi sivuutti kutsuni, joten silloin tuumasin, että olkoot.

Haluaisin myös tietää, että mikä oli ongelmana edellisellä kerralla?
Miksi hän yhtäkkiä hävisi?
Saiko hän kriisin siitä ajatuksesta, että tapailisi tosissaan jotakuta, iskikö hänelle sitoutumiskammo?
Mikä estää sen kriisin toteutumista uudelleen, mikä estää minua haavoittumasta taas?

Täältä jostain arkistoista pystynette tulkitsemaan riveiltä ja niiden väleistä, miten rikki olin vihdoin tajutessani, että pusupoika ei tulisi pysymään elämässäni. Roikuin pitkän tovin joissain toivon riekaleissa kiinni ja se osoittautui turhaksi.

 

H U O H.
Onneksi olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että en tosiasiassa jaksaisi olla kovin kiinnostunut mieskuvioista. Olen käynyt useampaa keskustelua Tinderissä, mutta viimeistään kysymyksen ”mitäs oot mieltä, pitäskö meidän tavata” -edessä heitän kädet ilmaan ja juoksen huutaen pakoon.

Ehkä kesän tullen pörriäisiä alkaa ilmestyä ajatuksiinkin ja löydän itseni deittiviidakosta, ehkä?

Paluu arkeen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, myös talviloma.
Viime yönä nautiskelin kepeästi yli yhdeksän tunnin yöunista, koska viikonloppu jätti jälkeensä velkoja maksettavaksi ja paluu arkeenkin tuntui melko rankalta.

Budapest oli i h a n a.
Lentokone laskeutui varsin kesäiseen näkymään.
Matkalla hotellille farkut tuntuivat sulavan kiinni jalkoihin ja kaikki mahdolliset ylimääräiset vaatteet riisuttiin laukkuihin.

Viiden päivän aikana tuli nähtyä ja koettua kaikenlaista, mutta paljon jäi jäljelle seuraavia visiittejä varten – koska väitän palaavani Budapestin maisemiin uudelleen.
Viiletimme pitkin katuja välillä turistibussin kyydillä, suurimmalta osin kuitenkin jalan, josta muistoksi jäivät kenties ikuisesti kestävät rakkulat kantapäihin.
Ihastelimme Tonavaa ja sen ympärillä avautuvia näkymiä niin jokilaivalta, linnanmuurilta, sillalta kuin maailmanpyörästäkin käsin.
Näimme mielenosoituksen, koimme poikkeuksellisen rajun ukkosen, söimme itsemme ähkyksi, joimme viiniä litroittain ja nauroimme auringonsäteiden hyväillessä poskipäitä.
Paikallinen valuutta tuotti aina silloin tällöin harmaita hiuksia. Kerran onnistuimme eksymään (kiitos viinin) ja Gellertin kylpylän aaltoallas ahmaisi kitaansa aurinkolasini. Maksoimme myös kohtuuttoman paljon viimeisen illan pikaruoka-annoksista, jotka lämmitettiin mikrossa ja jotka tarjoili varsin viiksekäs nainen.
Mutta muutamat flopit täytyy joka reissulla kokea.

Kun torstai-iltana raahasin kassia kotiin pimeällä kadulla, iski yksinäisyys.
Alkoi jopa hetkeksi ahdistaa.
Miten ihanaa olisi ollut, jos kotona olisi ollut syli odottamassa?
Joku tulisi eteisessä vastaan, antaisi halauksen ja suukon, kysyisi miten matka meni ja kertoisi ikävöineensä. Joku jolle olisi tuonut tuliaisia, jolle olisi voinut välittömästi kertoa kaikki matkan highlightit, näyttää uudestaan ja uudestaan parhaimmat videopätkät.
Mutta eteisestä päälle huokui hiljaisuus ja pimeys.

Näin unia pusupojasta koko matkan ajan ja varsinkin sen jälkeen.
Ja tadaaaa lauantaina hän kutsui itsensä yöllä luokseni.
Vaikka jotenkin onnistuin itseäni hämäämään, niin voitaneen todeta että tämä oli puhtaasti booty call. Seksi ei ollut mainitsemisen arvoista, mutta hänen lähellään oli hyvä olla muuten. Oli tavallaan hauska huomata, että hän oli juuri sellainen kuin muistinkin. Hänen äänensä kuulosti siltä samalta kuin puolitoista vuotta sitten. Silmät tapittivat samalla tavalla ja hän sanoi täysin samalla äänenpainolla ”tuus nyt tänne sieltä”, kainalo avoinna. Ainoastaan tuoksu oli muuttunut, mutta ei suinkaan pahempaan suuntaan.

Jouduin lähtemään varhain sunnuntaiaamuna pois ja jätin hänet sänkyyn nukkumaan.
Pumpuliaivoni loivat toiveita siitä, että hän olisi vielä sängyssä palatessani.
Mietin jo, mitä ruokaa meille tekisin, haaveilin käpertyväni hetkeksi päiväunille hänen vierelle.
Mutta niin vaan eteisestä päälle huokui taas se hiljaisuus, yksinäisyys.
Sänky oli tyhjä ja minuun iski ahdistus.

Pusupoika,

giphy

 

 

Kiire.

Toukokuu tuntuu olleen yhtä juoksemista ja säntäilyä paikasta toiseen.
On ollut konserttiviikkoa, äitienpäivää, pitkiksi venyneitä työpäiviä ja pakollisten asioiden hoitamista.
Tämäkin viikko on mentävä tukka putkella;
On jälleen konserttia, työpaikan esimiesten kanssa kokoontumista koulutuspäiville, sata asiaa tsekkilistalla töiden osalta, mummuystävän kanssa sovitut treffit ja jossain vaiheessa täytyisi ennättää käydä ostamassa uudet bikinit ja pakatakin…
sillä sunnuntaina liidän taivaan halki kohti lomaa.

Enpä muista milloin viimeksi olisin ollut näin pahasti loman tarpeessa.
Kysehän on tosiaan talvilomasta, koska en ole sitä ennättänyt muuttuneiden työkuvioiden vuoksi vielä pitää.
Kulunut vuosi on ollut paikoittain henkisesti raskas ja raastava.
Hektisyys on onneksi vähitellen helpottanut ja sen myötä koneistoni on alkanut yskimään. On tullut eteen hetkiä, kun en vain ole jaksanut ajatella, en pohtia, en tehdä. Olen istunut töissä koneen äärellä ja tuijottanut näyttöä ilman motivaatiota.
Nämä hetket ovat kuormittaneet entisestään, koska pieni ääni sisälläni on sättinyt ja tuominnut: pitää olla tehokas, täytyy saada asioita aikaan!

Olen kevään aikana turhautunut monestikin ja ajatellut, että en ole saanut mitään aikaan. Viikonloppuna kuitenkin muistin oman uudenvuodenlupaukseni:
Ole armollisempi itsellesi.
Kun uusin lasein rupesin tarkastelemaan aikaa taaksepäin, saatoin todeta, että olen minä aika paljon tehnyt ja tuottanut. Olen monen haasteen kohdannut ensimmäistä kertaa ja lähtökohtaisesti yksin. Kaikki tulos ei ole välttämättä ulospäin näkyvää, vaan enemmän sisäisiä muutoksia ja oivalluksia.

Kun huomioidaan vielä ne työn ulkopuoliset sekamelskat, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin tärkeimpiä ja vaikuttavat eniten, niin voihan tässä itseään olkapäälle taputtaa:
Ei tämä kevät ollut lainkaan huono suoritus.

Olen muuten törmännyt tähän lainaukseen poikkeuksellisen useasti viimeisen kuukauden aikana (tai sitten olen vain kiinnitänyt siihen enemmän huomiota):

df2e0a9532eee7dd8b65543efb1198c4.jpg

Kaikilla meillä on omat taistelumme, jotka harvoin näkyvät ulospäin.
Tämä olisi syytä muistaa, kun kohtaamme toinen toisiamme; ystäviä, kavereita, tuttuja, työtovereita, vastaantulijoita.

Tämän viikon jaksan vielä pusertaa hymyssä suin, polttoaineena ajatus pian koittavasta lomasta. On kaikin puolin parasta lähteä viideksi päiväksi ulkomaille. Aion eristää itseni mahdollisimman hyvin tästä arjesta, jättää työkoneen ja -puhelimen kotiin ja työhön liittyvät ajatukset suljen myös pois mielestäni.

Loma, olet tervetullut.